Kasvismoussaka

Yleisön pyynnöstä tämä klassikko.                    
Tarvitaan;

"Kasvisbolognese";
3 isoa munakoisoa
2-3 perunaa
1 paketti nyhtökauraa / härkistä
2 sipulia
8 valkosipulinkynttä
2 purkkia tomaattimurskaa
2 pikkupurkia tomaattipyreetä
Hunajaa
Tummaa balsamicoa

Mustapippuria, 1 kasvisliemikuutio, 1 rkl basilikaa, 1 rkl oreganoa

Bechamel;
7 dl maitoa, mantelimaitoa tai kauramaitoa
Vehnäjauhoja / maizenasuurustetta.

Täytteet ja kuorrutteet;
1 mozzarellapallo

2 pss. tai ~350g juustoraastetta (mikä vaan kä, itselläni oli Pirkka emmental - mozzarellaraastetta)

Oliiviöljyä

Aloita pesemällä munakoisot, viipaloi ne pitkittäin ~1 cm paksuisiksi siivuiksi. Suolaa viipaleet molemmin puolin ja asettele ne lävikköön pystyssä "itkemään" tunniksi puoleksitoista, ei ole niin tarkkaa.

Laita uuni kuumenemaan ~230 asteeseen.

Pese perunat ja kuori ne, mikäli et uskalla syödä perunankuoria. Viipaloi ne 2-3mm viipaleiksi, eli ohuiksi viipaleiksi. Ryöppää ne nopeasti suolatussa vedessä ja valuta sekä jäähdytä.

Hienonna sipuli ja valkosipuli, laita kasariin oliiviöjyä ja kuullottele sipuleita siinä miedolla lämmöllä tovi. Lisää tomaattipyree ja paista tovi. Lisää sitten 1 rkl tummaa balsamicoa ja saman verran hunajaa. Paista vielä tovi, lisää 2 tölkkiä tomaattimurskaa ja murskaa yksi kasvisliemikuutio sekaan.

Alenna lämpöä ja anna kastikkeen hiljaa poreillen kiehua vähän kasaan. Lisää yrtit sekä mausteet ja lopuksi nyhtis/härkis.

Huuhtele munakoisoviipaleet huolellisesti ja taputtele ne kuivaksi talouspaperilla. Talouspaperia menee paljon, tiedän. Aseta uuninpellille leivinpaperi ja lorota siihen oliiviöljyä raidoiksi. Asettele munakoisoviipaleet vieri viereen pellille ja lorauta niiden päälle vielä vähän öljyä. Munakoisoa pitää paistaa uunissa n. 10-15 min per puoli jonka jälkeen ne käännetään jotta saadaan molemmat puolet kauniin ruskeiksi. Itselläni meni vähän reilu 15min per munakoisojen puoli, mutta minulla onkin onneton kaasu-uuni.

Munakoisot voi myös paistaa pannulla, tai kahdella jos taidot riittävät. Tästä on usein seurauksena helvetillinen sotku ja päivätolkulla kestävä saatanallinen rasvankäry joka saa naapurinne luulemaan, että asunnossanne on laiton kreikkalainen ravintola.

Valkokastike, eli bechamel, syntyy samalla kun munakoisot ovat uunissa. Kaada kattilaan useampi ruokalusikallinen öljyä tai voita ja lisää jauhoja. Tavoite on saada aikaiseksi vajaa desi jauho-rasva -mömmöä. Paista tätä sotkua varovasti, ettei se ruskistu ja ota siitä noin puolet talteen lautaselle. Jauho-rasvasuurus on sitten perkeleen kuumaa ja pitää lämmön todella pitkään!

Lisää kattilaan vaadittu määrä haluttua maitoa ja ryhdy kuumentamaan sitä samalla sekoittaen, ettei se pala pohjaan. Kun kastikkeenalku on niin kuumaa, että siitä lähtee höyryä, voit lisäillä siihen talteen ottamaasi jauho-rasvasuurusta nokare kerrallaan. Vatkaa suurus rivakasti kastikkeeseen ja jatka kuumentamista kunnes haluttu paksuus on saavutettu. Bechamel saa olla todella paksua, vaan ei tönkköä. Jos tuntuu, että soosi vetää liian kiinteäksi niin voit lisätä siihen vettä tai maitoa. Mutta ei olutta tai punaviiniä.

Mausta bechamel suolalla ja raastetulla muskottipähkinällä.

Passelin isoon uunivuokaan levitetään pohjalle yksi kerros perunaviipaleita, tämän päälle ohuelti kasvisbolognesea ja sen päälle vähänlaisesti bechamelia. Sitten asetellaan paistettuja munakoisoviipaleita, joiden päälle tulee lisää kasvisboloa ja bechamelia. Sitten tulee taas kierros perunaa, jonka päälle bolognesea ja viipaloitu mozzarella. Ja munakoisoa. Toista kerrosten rakentamista kunnes pääsi sekoaa, ruoka-aineet loppuvat tai uunivuoassa tulee reunat vastaan. Viimeiseksi tulee kuitenkin bechamelia jonka päälle reilusti juustoa.

Paista uunissa, 180 astetta ja 30-45 min kunnes juusto on kauniin ruskeaa.

ps. Musaka on kuten kaalilaatikko, eli paranee vain kun saa levätä yön yli. Tosi proot tekevätkin suuritöisen musakan jo edellisenä iltana ja vain lämmittävät sen seuraavana päivänä.

Valitse Paavo. Paavo on totuus.

Eilisen iltakävelyn lomassa menin tapojeni vastaisesti katsomaan vaalimainoksia. Siellä ne samat ahneet sosiopaatit olivat hymyilevinä pahviin ikuistettuna, lupaamassa yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista.

Mutta sitten. Yksi mainos muiden lomassa. Paavo.

Paavo the great

En edes tiennyt, että Paavo olisi ehdolla näissä vaaleissa?

Vaalimainokseksi pahvi oli muutenkin outo, siinä ei ollut Paavon nimeä eikä ehdokasnumeroa. Ainoastaan jokin hämärä viite ”seitsemän tähden liikkeeseen”.

Pohdin tätä numerottomuutta ja nimeämättömyyttä koko kotimatkan, kunnes yhden pimeän nurkan kohdalla tajusin, että ei koko kansan Paavo tarvitse nimeään mainokseensa saati kampanjanumeroa, sillä Paavon voi laskea samaan seuraan kuin Jeesuksen, Che Gueravan tai Alfred Hitchcockin – hänet tunnistetaan jo pelkästä siluetista!

Suomalaisessa politiikassa on harha, että Jussi Halla-aho olisi ”Mestari”. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Mestari – isolla ämmällä – on Paavo. Häneen verrattuna Jussi on korkeintaan kisälli tai pikemminkin pelkkä finninaamainen tet-harjoittelija!

Menneiden aikojen reliikeistä ei ole enää mitään jäljellä. Poissa ovat Kekkonen, Matti Nykänen ja Neuvostoliitto. Uudenvuoden paukuista kaikki ikonisimmat on EU-kieltänyt, huoltoasemilta ei saa enää huoltoa, lounaskuppiloiden makkaraan perustuvat ruokalistat ovat vaihtuneet avokadopastaa tyrkyttäviin menyihin ja Itä-Saksa elää enää vain harvojen sydämissä.

Noista ajoista meillä on kuitenkin jäljellä vielä Paavo, joka on ja pysyy kuten peruskallio tai räkä samettitakin rinnuksissa.

Ken uskoo Paavoon ja siihen, että hänet kruunataan elinikäiseksi Presidentti-pääministeriksi, voi suden hetkellä yöllä kuulla, miten jalasmökissään uinuva Paavo uneksii ja kuiskailee sinulle ajan ja avaruuden yli, muinaisilla jo unohdetuilla kielillä, valmistaen sinua uuteen maailmanjärjestykseen.

Ja aamulla, on kaikkien tosiuskovaisten postilaatikkoon ilmestynyt Paavo-muki valinnan merkiksi.

Ph'nglui mglw'nafh Paavo Ummum wgah'nagl fhtagn!

Taping cameras and fooling around with stickers

As the sun starts to shine more and more and it's officially spring all us photography nerds wake up and dust our old-as-dirt cameras and start looking for the season of mythical street photography.

Street photography is nature photography but the subjects are humans in the city. Some people don't like street photography. Usually the people who are on the "business side" of the camera (in front of the lens).

In order to take photos but avoid ancient finnish martial arts "turpiinveto" some people try to mask their cameras. Like my friend Pekka who I have met once.

Pekka is a self proclaimed photography wunderkind mostly spending his days plagiarising the works of real photographers like Henri Cartier-Bresson and Robert Doisneau and fiddling around with his really, really, expensive Leica camera.


Pekka wrote in his actually quite good blog about taping the shit out of Leicas in order to avoid attention on the streets. It's an old trick to mask the infamous red Leica dot on the camera or use some black magic marker on your black cameras white details.

Oh did I mention that you should only own black cameras?

Black cameras are way cooler than chrome plated. Or god forbid, red.

Black cameras also take better pictures and keep their value better. If you don't believe me, check out this black Olympus Mju-II from Kameratori.

But there's a risk using too much of that black gaffers tape. A couple of feets too much and you end up looking like Miroslav Tichý. A raggedy man with a homemade camera. Try to sneak amongst the people looking like Santa Claus on a two month bender? Not much luck catching those iconic pictures of children leaping over puddles. Or womens skirts.

Too much gaffers tape, paracord, bandages, crow feathers, Wunderbaum air fresheners, gayish soft release buttons and womens undergarments and you too will look like poor Pek.. I mean Miroslav!

"OK gimme a clue how to decorate my goddamn camera?!" I hear you crying for help.

The answer is simple.

The laptophippies knew it.

The mountainbikers and skateboarders knew it

The punkrockers knew it.

The answer is:

Ugly mofugging stickers and Dymo texttapes with obscure pop culture references and one liners like;

Charlie don't surf

I'm afraid, Dave

Soylent green is made from people 

Party on Wayne

Wax on - wax off

Do the truffle shuffle!

You killed the car

Ohhh, sexy girlfriend!... Bonzai!

No more yankie my wankie

The Donger need food! 

You can also use album names of 70's progressive rock-scene.

 
Adding seemingly random text to your camera will make you stand out from the grey mass of everyday photographers and tenfold your intellect and make you a true auteur amongst street photographers!

Maailman onnellisin kansa, tai ainakin ristiriitaisin

Helsinkilän Sanomissa ja muuallakin kerrottiin, että suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa.

Onnesta en tiedä, mutta ainakin suomalaiset ovat maailman ristiriitaisin kansa.

Kaikkien mielestä Sami Hedberg on aivan paska koomikko, silti hänen keikkansa ovat aina loppuunmyytyjä.

Sama juttu Cheekin kanssa, hänen musansa on valtavirtaa kosiskelevaa listaradioskeidaa, silti stadionit on myyty loppuun. Kahdesti.

Kotipizza on kuulemma aivan paska. Pizzat on pahanmakuisia ja aivan liian pieniä, niillä ei lähde nälkä ja kalliitakin ovat. Silti ketjun tulos ja vakavaraisuuskäyrät ovat nousujohteisia kuin teekkarin humala vappuaattona.

Hesburger vasta paska ruokapaikka onkin. Turkulainenkin. Hyi hitto. Ranskalaisissaan on parsinneuloja ja hampurilaisetkin ovat sellaisia, kuin olisi wettexriepujen väliin laitettu kiintokuutio pahaa majoneesia jonka seasta kuminen pihvinriekale huutaa ääneen "antteeks et oon olemassa!", silti uusia toimipisteitä avataan pitkin maailmaa ja ketju tahkoo tulosta.

Jonkun tuoreen tutkimuksen mukaan 60% on vähentänyt lihansyöntiä ilmastonmuutoksen takia, lihatuottajien mukaan myynti on pysynyt samana.

Eineksia ei osta kukaan, ei ainakaan niitä kuvottavia Saarioisen roiskeläppäpizzoja. Joita Saarioinen valmistaa 18 000 000 kappaletta vuodessa.

Rediin ei voi mennä koska sinne eksyy, kaikki eksyvät sinne. Paitsi että kukaan ei ole sinne eksynyt ja nälkään kuollut. SRV ja YIT ovat kuulemma molemmat menneet konkurssiin jo kolmasti Redin ja Triplan rakentamisen aikana kun asunnot eivät käy kaupaksi, vaikka niistä myytiin jo puolet ennakkomarkkinoinnissa kaksi kolme vuotta sitten.

Persut on hirveitä juntteja ja rasisteja, kirjaimellisesti kukaan ei tiedä ketään joka olisi äänestänyt persuja. Silti ne on puolue Arkadianmäellä. Sama pätee Keskustaan, Kepu pettää aina eikä kukaan äänestä enää niitä. Paitsi aika moni.

Yle on kanssa sellainen laitos, että vain idiootti katsoo sen antia (sanaleikki hah hah). Fiksut jättivät aikoinaan TV-lupamaksun maksamatta, nyt pitää valehdella verotuksessa YLE-veron verran. Ja Yle näyttää vain uusintoja, siksi verorahoille ei saada vastinetta. Silti Ylen ohjemat ovat vuodesta toiseen ne mitkä keräävät eniten katsojia ja Yle Areena monellakin barometrilla arvostettu juttu.

Vakuutusyhtiöt vasta kusetusta ovatkin. Kuka tahansa jolla on edes humalaisen kuusivuotiaan tasolla oleva laskutaito tietää, että on sulaa hulluutta kantaa rahaa vakuutusyhtiön ovista sisään vain siksi, että ne korvaisivat kun jalka katkeaa tai kännykkä hajoaa, paljon fiksumpaa on pistää rahaa säästöön erilliselle tilille pahan päivän varalle. Käytännöllisesti katsoen kellään ei ole tämmöistä puskurirahastoa olemassa.

Kaikki ovat mielestään helvetin ahkeria ja tunnollisia ihmisiä, silti jotkut lykkäävät töihinlähtöä yhteentoista asti aamupäivällä horistakseen blogissa omia "todella mielenkiintoisia havaintojaan".

Nastaa viikonlopppua kaikille.

Autokarma ja sen paskuus

Twitterkäyttäjä Jani Miettinen ihmetteli taannoin, pariinkin otteeseen "paskaa autokarmaani”. Mietin, että olinkohan liian taajaan valitellut epäonnisista seikkailuistani rakkaiden nelipyörien kanssa kun tuntemattomiltakin tämmöistä kommenttia satoi, mutta sitten pysähdyin pohtimaan asiaa ja kysyin vaimoni mielipidettä ja hän oli kyllä valmis allekirjoittamaan väitteen, että minulla on ollut poikkeuksellisen huonoa tuuria autojen kanssa.

Tai ei niinkään autojen kanssa. Autohuoltamoiden kanssa.

Tehokkaana sähikäisenä minulla on tietenkin kaksi autoa, henkilöauto ja pakettiauto. Paku on duuneja varten ja henkilöauto sitä varten, että kaverit voivat lainata sitä.

Keskitytään nyt lähinnä pakettiautoon.

Pakettiautoni on Toyota Hiace, vuosimallia 1999, luotettavalla vuosimallin 1995 etukammio-teknologialla, poikittain sijoitetulla neljäpyttyisellä turboahdetulla 2.4l dieselpadalla. Pakettiauton nimi on Urho.

Urhon huollot ovat kyllä menneet nappiin, niiltä osin kun minä olen ne tehnyt. Esimerkiksi kun itse vaihdoin siihen öljyn ja öljynsuodattimen. Tai kun vaihdoin sisätilapuhaltimen moottorin kadunvarressa.

Sen sijaan kun taasen olen rahalla maksanut huolloista, on niissä sössitty oikein kunnolla.

Urholla ajettiin ensimmäiset 240 000 kilometriä vailla mitään ongelmia, sitten alkoivat kuluvat osat vaatimaan vaihtoa. Esimerkiksi kardaani piti vaihtaa, samaten etu- ja takaristikot.

Soitin tuttuun huoltamoon ja kysyin korjausaikataulua sekä hintaa, arvio oli että pari kolme päivää, kustannusta en muista mutta paljon se oli. Sovittiin, että tuon auton maanantaina jotta se olisi keskiviikkoiltana tai torstaiaamuna valmis. Uusi kardaani piti tasapainottaa, tai jotain. Tai voi olla, että vanha piti hioa ja tasapainottaa.

Joka tapauksessa vein auton maanantaina pajalle ja jatkoin töiden tekemistä henkilöauton kanssa.

Keskiviikkona soitin lounasaikaan pajalle ja kysyin, valmistuuko auto tänään vai huomenna. Linjalla oli hetken hiljaista, sitten korjaamoukkeli vastasi; eihän sille ole tehty vielä mitään, tänään otetaan kardaani irti ja lähetetään tasapainotettavaksi.

Sain lopulta auton lauantaina. Korjaamon mielestä oli ihan normaalia pantata pakua kolme vuorokautta pihalla ennen toimenpiteisiin ryhtymistä.

Seuraavaksi Urhosta laukesi kytkin, raahustin sen kanssa tutulle pajalle ja sovin vaihtotyön.

Kun sain pakun takaisin, ei sivuovi avautunut kunnolla vaan jäi panttaamaan avauduttuaan kolme neljäsosaa. Ei muuta kuin kadunvarressa auton alle tutkimaan tosiaan; ilmeisesti kun autoa oli laskettua nosturilta alas, niin sen alle oli jäänyt jotain, todennäköisesti öljytynnyri tai vastaava, joka oli vääntänyt helmaa ruttuun tarvittavan määrän ettei ovi avautunut kunnolla.

Ei muuta kuin takaisin pajalle ja helman oikomiseen.

Seuraavana vuonna tuli aika vaihtaa nokkahihna. Edelleen samalle pajalle ja avaimet tiskiin; seuraavana päivänä piti olla valmis. Hain auton, pakkasin sen täyteen kamaa ja lähdettiin rouvan kanssa maalla käymään sukulaisten tykönä. Noin sadan kilometrin ajon jälkeen moottorista kuului surahdus ja kaikki varoitusvalot syttyivät. Nokkahihna oli katkennut.

Matka jatkui landelle hinausautolla, noin 20km ja viikonlopun jälkeen kaverin hinaamana vetoköydellä 105 km takaisin pajalle.

En voi muuten suositella kenellekään sadan kilometrin hinausmatkaa, se käy pikkaisen voimille. Varsinkin jos ohjastat vanhaa pakettiautoa.

Huollossa selvisi, että nokkahihnan vaihdon yhteydessä hihnakotelon sisään oli pudonnut prikka joka oli syönyt hihnan melkein poikki, sen verran vain, että se oli hypännyt muutaman hampaan yli. Tarpeeksi paljon, että moottori ei käynyt, mutta niin vähän etteivät venttiilit ja männät lyöneet käsipäivää.

Uusi hihna sisään ja matka jatkui.

Kuukauden kuluttua syttyi T-belt -varoitusvalo Urhon mittarissa. Soitin huoltamolle ja kysyin nollasivatko he jakohihnan varoitusvalon alkuperäisessä hihnanvaihdossa? (varoitusvalo syttyy nollaamisen jälkeen 150 000km ajon jälkeen mikä on hihnan vaihtoväli).

Kuulemma unohtivat. Tässä vaiheessa kysyin, että onko firman ydinosaamisaluetta autojen korjaaminen vai kurjaaminen? Korjaamopäällikköä ei naurattanut, vastasin ettei minuakaan.

Auto pajalle ja viereiseen mäkkäriin lounaalle. Hamppareiden jälkeen autoon ja totesin, että mittarikehys on asennettu 2mm vinoon, huomautin asiasta ja sanoin, että saavat korjata sen ensi huollossa, nyt ei aika ja huumori riitä.

Takaisin töihin, matkalla kotiin ihmettelin mitä jalkatilassa pyörii. Jumalauta ruuvimeisseli?

Korjaamon ääliöt olivat jättäneet ruuvimeisselin kuskin jalkatilaan. Kiittelin luojaa, ettei se ollut kiilautunut esim. kytkin- tai jarrupolkimen alle ja tiputin meisselin oven tavaralaatikkoon.

Puoli vuotta meni ja jälleen tuli aika käyttää Urho öljynvaihdossa. Jälleen samassa paikassa. Vein auton sinne, huomautin mittarikehyksestä ja pyysin samalla vaihtamaan peräkoukun pistorasian, jonka olin hetkeä aikaisemmin ostanut motonetistä.

Lipsutin viereiseen mäkkäriin popsimaan hamppareita siksi aikaa kun autoa laitettiin.

Tunnin päästä maksoin auton ulos ja painelin sillä töihin. Illemmalla tutkailin autoa tarkemmin, mittarikehys oli saatu asennettua suoraan, mutta sen kiinnitysruuvi oli hukattu, kuskin jalkatilassa oli jälleen ruuvimeisseli ja takaoven väliin oli jätetty pieni katkoteräveitsi. Myöhemmin kävi ilmi, että takapistokkeen vilkut oli kytketty ristiin.

Viimeisen kerran käytin korjaamoa, kun seuraavan vuoden öljynvaihdossa laskutettiin öljystä 19€/l ja sitä oli laskun mukaan laitettu 7 litraa, vaikka Urhon öljytila oli maksimissaan kuutisen litraa. Nostan hattua rohkealle kusetukselle.

Tässä vaiheessa oli aika, eli ruoste, alkanut syömään meidän Urhoa. Ja kovasti. Etummaisen rapakaaren yläosa oli mennyt jo aivan pitsiksi ja samaten kuskinpuolen helma oli ruostunut puhki. Naapurini, joka oli henkilöautoni jo lainaillut useamman vuoden, suositteli erittäin hyvää korjaamoa Ala-Tikkurilassa, Starkin ja Etolan läheisyydessä.

Kurvailin liikkeeseen ja näytin vähän tummemmille pojille, mistä kohtaa katsastusmiehen sormi meni läpi.

Kaverin kyydillä himaan ja soittoa odottamaan.

Seuraavana päivänä katsastuskonttorille hitsatun auton kanssa, katsastusmies katsoi helmoja ja nosti auton ylös. Korjaamon pojat olivat hitsanneet paikkapalat runkopalkkien ulkopuolelle, mutta eivät sisäpuolelle, katsastusmiestä nauratti, minua itketti.

Soitin korjaamolle ja haukuin ne pataluhiksi. Sitten google käteen ja Tattarisuolle. Sieltä löytyi uusi korjaamo, jossa naurettiin hyväntahtoisesti ja vähän liian kauan edellisen korjaamon hitsauksille, mutta luvattiin hoitaa auto kuntoon päivässä. Tämä päivä oli ehdoton, sillä olin onnistunut itkulla kiristämään Aleksis Kiven kadun A-katsastuksesta uusintakatsastuksen hitsaustöille vain hintaan 10€.

Seuraavana päivänä hain auton ja posotin putket punaisina A. Kiven kadulle. Kiittelin onneani, sillä piha oli aivan tyhjä autoista. Painelin konttorille lappu kourassa ja jäin odottamaan. Odotettuani ehkä 10 minuuttia tajusin, että mesta on paitsi tyhjä myös vailla sähköä. Hetken mestassa pyörittyäni ja yskiskeltyäni löysinkin jonkun verhon takaa asiakkaita karkuun menneen, nukkuvan katsastusmiehen. Tämä oli puoliksi närkästynyt, että hilluin yksin tyhjässä hallissa; meillä on massiivinen sähkökatkos, tänään ei katsasteta yhtään mitään.

Mutta minulla on viimeinen päivä katsastaa nämä korjaukset ja vain hintaan 10€ jonka myönsit eilen, ulisin.

Eivittu sinä, totesi katsastusukkeli hieroen unihiekkaa silmistään. No vittu..

Mene tonne Hertsikan katsastukseen, niin mä soitan sinne etukäteen. Saat saman homman kympillä.

Minä tein työtä käskettyä ja sain leiman.

Näihin aikoihin alkoi Urho myös tiputtamaan öljyä. Naftaa se oli tiputtanut jo hyvän tovin, sillä polttoainetankki oli ruostunut puhki. Käytin auton Tattarisuon pajalla, jossa todettiin, että ruuvimeisseleitä hyttiin jättävä paja oli onnistunut joko rikkomaan uuden kytkimen tiivisteen tai asentanut vanhan, vähän runtua ottaneen tiivisteen paikkaan. Öljyä vuosi ulos litra tai kaksi vuodessa. Sovittiin, että vikaa ei lähdetä korjaamaan koska vuoto oli niin pieni.

Arvokkaan dieselöljyn vuotaminen sen sijaan oli juttu, jolle piti tehdä jotain. Tätä mieltä oli myös katsastusmies. Sovittiin uuden luottokorjaamon kanssa uuden tankin tilaus ja sen asennus. Kun aika koitti, vein auton pajalle ja bussilla kotiin.

Seuraavana päivänä hain auton korjaamolta ja menin suoraan tankkaamaan. Polttoainemittarin neula ei liikkunut suuntaan eikä toiseen. Soitin verstaalle; neula ei liiku. Verstaalla mietittiin hetki ja tuumattiin, että mittarin anturin liitin on varmaan jäänyt kytkemättä. En ole insinööri, mutta minä tiesin tämän jo mittarikentältä pois ajaessani ja liikkumatonta neulaa katsoessani.

Reiluna kaverina sovin, että koska asia ei ole kiireellinen, jätetään korjaus seuraavaan katsastushuoltoon.

Seuraavassa huollossa pitikin sitten hitsata etukulmien nostopisteet joten tankin anturin kytky jäi toistaiseksi.

Tällä välin yläkerrassani asuva hullu kilipää, joka terrorisoi koko asuintaloa mm. möykäten yöllä ja liimaten lukkoja, kävi puhkomassa Urhosta 2kk vanhat kitkarenkaat ja paskomalla kuskinoven lukon ruuvimeisselillä. Poliisi ei tehnyt mitään ja vakuutusyhtiö korvasi 42 euroa.

Fennia voi haistaa pitkän vitun tähän väliin.

Helmikuussa 2019 ehdin vihdoin viedä Urhon tankin anturin kytkyyn ja öljynvaihtoon, samalla piti hitsata takakulma uusiksi.

Hain auton ja maksoin nikotellen 1100€ laskun.

Seuraavana päivänä piti jotain lastata autoon ja avasin takaoven. Ihmettelin mitä mustaa mönjää kuskinpuoleisen pyöränkotelon takana oli ja tajusin, että hitsaus oli sytyttänyt tulipalon Urhon kontissa.

Tässä vaiheessa aloin olla jo aika hohhoijaa tilanteeseen, mutta kävin kuitenkin verstaalla näyttämässä takakulmaa. Kerroin huoltamon jannuille, että normaalisti tässä kohtaa autoa on seinälle nostettu lapio ja lapion terän ja seinän välissä on kaksi pulloa, toinen on ponnekaasupullo tarranpoistajaa ja toinen on 300ml pullo xyleeniä mitä käytän liimattavien pintojen rasvanpoistossa. Tällä kertaa molemmat putelivat olivat työmaalla, mutta jos ne olisivat olleet autossa, olisi hitsauksen lämpö puhkaissut ne ja sytyttänyt ne.

Henkilöautostani en edes ala kertomaan, siitä on kaveri mm. ajanut pakoputken kolmasti poikki kahden vuoden aikana. Yritti selittää minulle, että kyseessä on Toyotan tyyppivika. Kuskin penkin hän onnistui myös rikkomaan, samaten takaoven lukon. Lisäksi hän ajoi autolla vaikka siinä oli koneessa vain litra moottoriöljyä ja puoli litraa jäähdytinnestettä. Lista on loputon.

Insinöörikaverini sanoi autoista hienosti;

Ne ostetaan ja sitten ne hajoilee.

"Kattokaa, nyt se itkee" - minun kokemukseni koulukiusaamisesta

Harrastepiireissä tuli jymyuutisia, valokuvaaja Antti Vettenranta oli kuvannut uusimman Demi -lehden kansikuvan Tuure Boeliuksesta studiossa filmille. Ei siis digikennolla, vaan filkalle.

Kävin heti katsomassa kuvat ja hyvää jälkeähän ne ovat, Antti on ammattimies. Tuure Boeliuksesta en tiennyt mitään, mutta sällin nähtyäni arvelin hänen olevan tämmöinen nuorison idoli, eli varmastikin tubettaja tai instagram -julkkis.

Kurkin lehteä vähän tarkemmin ja Tuure oli lehdessä kertomassa mm. koulukiusaamistaustastaan.

Minä en, enää, lue lehdissä olevia julkkisten koulukiusausjuttuja. Minä en tahdo. Minulla on ihan tarpeeksi omia kokemuksia koulukiusaamiseksi tulemisesta. Vatsaani vääntää kun jonninjoutavat julkimot hymyssä suin kertovat miten vuosien kiusaaminen on selätetty ja se on tehnyt heistä vahvempia ihmisiä, ja itse asiassa kiusaaminenkin johtui alunperin siitä, kun oltiin rohkeasti vahvoja ja erilaisia.

Ja ehkä annetaan ymmärtää, että pienelle paikkakunnalle jääneet kiusaajat ovat luusereita ja he eivät koskaan menestyneet elämässä.

Tämä on ihan huttua. Koko meidän yhteiskuntamme rakenne on sellainen, että ”koulukiusaajatyypit” pärjäävät. Ahneimmat ensin. Tulos tai ulos.

Minä olen koulukiusattu. En entinen koulukiusattu. Se on vähän niin kuin alkoholismi, siitä ei voi puhua imperfektissä. Kerran koulukiusattu on aina koulukiusattu, paitsi jos kiusaus on ollut jotain homottelua kerran välitunnilla tai yksi päähän nakattu lumipallo koulumatkalla.

Kiusaaminen jättää jäljet ihmisen sieluun samalla tavalla kuin tangon yli lentäminen asfalttiin jättää jäljet kasvoihin.

Julkimot kertovat hymyssä suin riikinkukkovaatteissaan, miten kiusaaminen on tehnyt heistä vahvoja ihmisiä.

Minä en ymmärrä tätä. Minusta koulukiusaaminen ei tehnyt vahvaa. Se teki minusta oksentelevan hermokimpun, jolla oli vuosia krooninen päänsärky ja painoindeksi jossain 12-14 välillä. Eikä kiusaaminen kasvattanut minua henkisesti, se teki minusta vittumaisen kyynikon, jolla on puolivakava päihdeongelma ja ikävä tapa pitää kaikkia muita idiootteina. Positiivisin asia traagisessa historiassani on se, että vuosikausia jatkunut kiusaaminen on herkistänyt minut tuntemaan kiusaajatyypin. Ja minä vihaan sitä ihmistyyppiä. Kiusaaminen on myös madaltanut kynnystäni käyttää väkivaltaa ja sen uhkaa ratkaistessani konflikteja kiusaajatyyppien kanssa.

Kun näen, että esimerkiksi parkkipaikalla kiusaajatyyppi huutaa mummelilla joka ei saa kauppakassiaan tarpeeksi ripeästi ruudusta ulos, en näe ongelmaksi mennä puristamaan mersumiestä munista niin, että tämä menettää tajuntansa.

Sillä on yksi asia mitä kiusaaja ei koskaan usko tapahtuvan. Nimittäin, että joku kiusaa häntä.

Mitä kiusaaminen sitten on? Minun tapauksessani se oli jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Eristämistä, vähättelyä, pilkantekoa ja haukkumista.

Olin yksin välitunnilla. Olin yksin oppitunnilla. Olin helvetin huono urheilussa, mutta helvetin kova lukemaan kirjoja. Kirjojen lukemisen hyvä puoli on sanavaraston kehittyminen ja yksin olemisen hyvä puoli on mielikuvituksen kehittyminen, kumpikaan ei ole ominaisuus joka olisi kovassa kurssissa Suomen peruskoulussa. Sanailussa ja vittuilussa jäi koko koululuokka jälkeen, joten turpaan tuli ennen koulua, koulun jälkeen ja välitunneilla.

Opettajia ei kiinnostanut paskan vertaa. Heille olin kiusankappale jonka olisi pitänyt pitää turpansa kiinni ja olla ärsyttämättä.

Olla ärsyttämättä miten? Jo tunnilla vastaaminen riitti. Jos olin väärässä, alkoi naureskelu. Jos olin oikeassa, alkoi vittuilu ja jos mokasin jotenkin, alkoi naureskelu sekä vittuilu.

Oli ihan sama vastasinko provosointeihin millään lailla, välitunnilla tuli turpaan ja vaatteet sotkettiin. Yleensä kannatti heittää jotain nasevaa takaisin, olipahan edes jokin syy, miksi lippalakki poljettiin mutaan seitsemännen kerran samalla viikolla.

Kiusaamisestani tuli koko koulun hupi, kun luokassa oli 20 oppilasta, joista 15 piti minua pellenä ei paljoa vaadittu, että sama tapahtui rinnakkaisluokilla. Jos keskustelin jonkun toisen oppilaan kanssa, kiusaajien mafia piti huolen että se ei toistunut.

Opettajat eivät saaneet kiusaamista millään lailla kuriin, en edes tiedä yrittivätkö he tosissaan.

Olin käynyt peruskoulua kaksi viikkoa kun kiusaaminen alkoi, onnistuin kompastumaan koulun pihalla ja satutin käteni sepeliin. Tirautin tietenkin pienet itkut aiheesta, olinhan 7-vuotias lapsi.

Seuraavana päivänä pari isompaa poikaa tulivat välitunnilla tiedustelemaan, aionko itkeä tänäänkin? Olin ymmälläni, mistä on kysymys. Toinen poika tuuppasi minut kumoon ja aloin järkytyksestä itkeä.

”Hei kattokaa nyt se itkee.”

Tuo lause olikin kantava teema seuraavat neljä vuotta.

”Hei kattokaa, taas se itkee.”

Minua on lyöty, kuristettu, väännetty kättä selän taakse, kampitettu, uhkailtu ja ties mitä, että minut on saatu itkemään. Minulta on lyöty ilmat pihalle niin monta kertaa, etten pysty edes muistamaan.

Kerran toisella luokalla ollessani, joskus tammikuussa kun pakkaset olivat todella tulleet ja maa oli jäässä, luokka”toverini” lähestyi minua koulun pihalla, kutsuen minua sukunimelläni. Pahaa aavistellen jäin odottamaan häntä, että mitäköhän asiaa hänellä mahtoi olla. Tietämättäni toinen tyyppi oli sillä välin asettunut nelinkontin taakseni ja kun tämä ensimmäinen ”kaveri” pääsi luokseni, hän totesi, että ei mitään asiaa ja yhtäkkiä tyrkkäsi minua voimallisesti rintaan, jolloin kaaduin taakse ja tietenkin takana olevan kaverin yli takaraivo edellä jäähän.

En tiedä kuinka kauan olin tajuttomana, mutta niin kauan että kaikki paikalla norkoilleet jotka halusivat nähdä ”miten se itkee” olivat suksineet karkuun.

Heräsin tokkuraisena ja pahoinvoivana ja nilkutin opettajainhuoneeseen kertomaan mitä oli tapahtunut. Opettajat syyttivät minua valehtelusta ja asioiden keksimisestä, ainoastaan yksi opettaja otti asian vakavasti ja suostui uskomaan, että olin lyönyt pääni maahan takaraivo edellä, mutta ei sitä että joku olisi tahallaan tuupannut minua. Tämä opettaja vei minut takaisin luokkaan, jossa muut oppilaat nauroivat minulle. Opettaja käski tulla sanomaan jos alkaisin oksentamaan tai vastaavaa. Vanhemmilleni ei ilmoitettu mitään.

Tuon päivän jälkeen minulla on ollut vaikeuksia nähdä raidallisia pintoja yhtenä kokonaisuutena ilman että raidat alkavat kiemurrella ja sotkeutuvat puuroksi. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että olin ehkä saanut aivovamman tuosta kaatumisesta.

Kolmannella luokalla kiusaajien bravuuri oli puristaa niskasta etusormen ja peukalon avulla, se oli takuuvarma keino saada ”se” itkemään. Valitettavasti ”sillä” alkoi myös kipukynnys nousemaan siihen malliin, että parilla heiveröisemmällä meinasi voimat loppua ennen kuin minulta pääsi itku. Silloin kaverit tulivat jeesaamaan ja repivät minulta vaatteita pois.

Tässä vaiheessa moni varmaan ihmettelee, miksen pannut hanttiin? Kyllä minä laitoin. Kun välitunnilla luin kirjaa ja joku tuli puristamaan niskasta, saatoin pamauttaa kirjalla puristajaa naamaan. Se auttoi hetkeksi. Seuraavalla välitunnilla tai koulumatkalla niskanpuristaja tuli ”kostamaan” neljän viiden kaverinsa kanssa. Olisi pitänyt ilmeisesti olla niin kova jätkä, että olisi hakannut neljä viisi tyyppiä yksin?

Sitten on vielä henkinen väkivalta. Kaikki ne syntymäpäivät jonne ei tullut kukaan ja kaikki se nauraminen luokassa. Vielä kolmikymppisenä ison taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana arkailin puhua kokouksessa, takaraivossa kummitteli vieläkin skenaario, että jos mokaan jotenkin, alkaa naureskelu ja joku huutaa ”kohta se itkee taas”.

Mutta hyvin saatiin itkeminen hakattua minusta pois peruskoulun neljällä ensimmäisellä luokalla. En itkenut isovanhempien hautajaisissa enkä oikein muutenkaan. Joskus parikymppisenä kännissä itkin satunnaisesti, mutta sellainen aito itku joka ihmiseltä pääsee kun sellainen hetki tulee, se piti opetella uudelleen, minun tapauksessa joskus 27-30 vuotiaana.

Kiusaaminen loppui, kuten se Suomessa loppuu. On vain kaksi tapaa. Joko kiusattu tappaa itsensä tai vaihtaa koulua. Kuten tätä tekstiä lukiessanne voitte päätellä, minä en tappanut itseäni. Lähellä kyllä oli.

Koulun vaihto kannatti. Pääsin mukaan yhteisöön ja oppimaan sosiaalisia taitoja jotka minun tapauksessani olivat kuusivuotiaan tasolla. Toki yläasteella tapahtui jonkinlaista kiusaamista, tämäkin sen takia, että ala-asteella minua kiusanneet tyypit olivat olleet tekemisissä ylä-asteen luokkatovereitteni kanssa, mutta kiusaaminen ei enää ollut fyysistä vaan enemmänkin henkistä, mutta olin jo tottunut siihen ja minulla oli kavereita sekä harrastuksia joiden pariin paeta, joten tämä kiusaamisen kevyt-pepsi oikeastaan rajoittui vain koulupäiviin.

Kolmisen vuotta olen miettinyt, että kirjoittaisin koulukiusaamistaustastani, mutta olen epäröinyt. Kirjoittaminen on minulle paras tapa käsitellä asioita itsekseni ja jonkinlaista terapiaa siinä missä muutkin harrastukset, mutta tätä asiaa en ole tahtonut käsitellä. Ehkä nyt aikaa on kulunut niin paljon, että uskallan?

Niin järjenvastaiselta kuin se kuulostaakin, pelkään alitajuisesti salaa edelleen, että kiusaajani saavat selville missä asun, kuka olen ja mitä teen. Minulle on suunnattoman vaikeaa esiintyä omalla nimelläni missään, siksi ehkä minulla on alter egoja, nimimerkkejä ja muita suojautumismekanismeja joiden avulla selviän tässä aikuisten maailmassa.

Kun Tuure Boeliukset ja muut kevytjulkkikset kertovat hymyssä suin mediassa kiusaamishistoriastaan, kannattaa pitää mielessä että paljon on niitä jotka eivät uskalla puhua tai jotka eivät saa mitään kanavaa kertoa kokemuksistaan.

Minäkään en ole ”kokemusasiantuntijan” roolissa valtakunnan mediassa kertomassa latteuksia henkisestä kasvusta ja vahvuudesta. Minä olen vain yksinkertainen remonttimies joka horisee omiaan blogissa jota lukee kaksi tusinaa ihmistä.

Ja jos minä olisin lehdessä puhumassa omasta koulukiusaamistaustastani, minä en hymyilisi kuvissa.

Jokakeväinen koirankakkakeskustelu

Kun aurinko ensi kerran paistaa yli 10min putkeen tulee Facebookin kaupunginosaryhmään postaus jossa pyydetään koiranomistajia keräämään koiriensa jätökset.

Ensimmäinen kommentti on #kevät.

Toinen kommentti on "first world problems lolapua".

Kolmas kommentti ehdottaa sakkoa koiranomistajille.

Liisamaija tulee kertomaan, että tupakantumpit ei maadu koskaan.

Sitten käsketään pitämään huoli omista asioistaan.

Viides kommentoija syyttää alkuperäistä postaajaa koiravihasta.

Kuudes kommentoi viidettä haukkuen tätä idiootiksi.

Liisamaija kertoo, että tupakantumpit ei maadu koskaan.

Kahdeksas ehdottaa, hymiöiden kera, että AP keräisi itse näkemänsä kakat jos kerran ne ahdistavat.

Yhdeksäs tietää, että kaikki koiranomistajat ovat narsisteja.

Kymmenes haukkuu kolme edellistä.

11's ehdottaa, että vain isojen koirien pökäleet tarvitsi kerätä koska hänen rotankokoinen chihu päästää vaan pieniä papanoita.

AP ja kaikki muut haukkuvat edellisen kommentoijan lyttyyn, Liisamaija muistuttaa tupakantumppien maatumisesta.

Kommentoija #11 ilmoittaa, että aikoo poistua ryhmästä koska kaikki muut ovat perseestä.

13's kommentoija on sitä mieltä, että koirat eivät kuulu kaupunkiin.

Kommentit 14-19 ovat paskamyrskyä liittyen kommenttiin nro 13.

20's kommentoija muistuttaa, että kakat pitää kerätä jo lain mukaan ja on todella ällöttävää kun hänen 1-, 2-, 3- ja 5-vuotias lakto-ovo fennovegaaniset, luonnonilmiöiden mukaan nimetyt lapset, syövät paskaa kadulta.

21 kommentoija arvelee, että jos kakarat popsii pökäleitä kadulla, niin suurempi ongelma on ehkä lasten kasvatus kuin siivoamattomat koiran kakat.

Tästä seuraa aivan järjetön caps lock huutokilpailu, jonka seurauksena uhataan selvittää kommentoijan nro21 työpaikka ja osoite ja maalittaa hänet oikein kunnolla. 

Aikuiset ihmiset uhkaavat toisiaan vuorotellen poliisilla ja väkivallalla.

Paikalle saadaan mode joka lukottaa ketjun, tätä ennen Liisamaija ehtii kommentoida jokaiseen kommenttiin "tupakantumpit eivät maadu koskaan".

Testissä Nation Photo ISO400 mv-filmi

Testeissä Nation Photo ISO400 mustavalkofilkka.Kehitetty Foman Rodinalilla 1+25 suhteella 6min.

Ostin Kameratorilta nelisen rullaa testimielessä, kun oli halpaa, muistaakseni 3,90,- kappale, ja nyt on ensimmäiset ruudut kehitetty. Kamerana oli ulkoisesti rujo ja osumaa saanut Yashica Elektro 35 GSN.

Ei ole näiden kuvien perusteella kovin hääppöinen filmi. Tasapaksua ja negat oli helvetin ohuita, skannautuu ihan nätisti mutta suurimmasta osasta ei kunnon vedoksia kyllä saa.

Löysin valmistajan ranskankielisen sivun jossa käskettiin kehittää kuten Kodakin Tmax 400.

Filmi kuivuu todella vittumaisesti sekä kuperaksi, että kierteelle. Epsonin (V330) lähinnä huonoa vitsiä muistuttavat negapitimet ovat helisemässä tämän filmin kanssa sillä kuuden negan ripsu kiertyy, kääntyy ja vääntyy kuin purjehduskenkieni hajunsyöjäpohjalliset pitkän päivän jälkeen.

Krapulainen yhden miehen testiryhmäni;

Kiittää:

- Halpa hinta

Moittii:

- Kiero kuin korkkiruuvi

- Aika mälsä jälki

- Kehitysohjeet sammakonsyöjien kielellä

- Ohkaset negat

- Vittumainen saada spiraalille

Kenelle tuote voisi sopia:

- Ihan helvetin köyhälle jolle 10c hintaero Foman tuotteisiin on iso juttu

- Masokistit

- Krustipunkkarit

Hiihto on perseestä. Ja urheilu.

Oli kyse urhoilusta tai euroviisuista niin Soumi on aina jumbosijalla. Ja aina se yllättää kaikki muut, paitsi meidät kyynisimmät taiteilijaluonteet jotka hellamustissa sydämissämme vaalimme kysymystä;

"Miksi vitussa tonne-ja-sinne lähetetään näitä luusereita häviämään? Hirveää ajan ja rahan tuhlausta."

Se, että Suomi on sotilaspartiohiihdon mestari joskus silloin kun kuoltiin nälkään jos nauriit olivat jäässä ja valualumiiniset saranat ovessa oli high techiä josta edes tiedemiehet eivät uneksineet, jotenkin meinaa sitä, että pohjoisen rämekansalla olisi jokin moraalinen velvollisuus olla helvetin hyviä jossain hiihdossa?

Tätä sitten tuputetaan joka paikassa, hiihtäminen on samanlainen pakkopulla kuin uiminen, koska Suomessa on tuhansia järviä. Minulle välttää, että pääsen takaisin laiturille jos satun siltä putoamaan, tosin esim. kesällä 2017 laiturilta putoaminen olisi ollut helvetin kivuliasta koska joko häntä- tai otsaluu olisi kolahtanut jäähän. Vastarannalle menen takatuupparilla ja pidemmät matkat tyylikkäästi Tallinnan laivalla.

Hiihtoakaan en tarvitse mihinkään. En omista suksia, enkä tule omistamaan suksia. Lähimmät ladut ovat jossain metsässä ja siellä saa kuulemma turpiinsa kunnostaan huolehtivilta eläkeläisiltä jotka hakkaavat kaikki tielleen osuvat. Jos Helsingissä ei pääse lumitilanteen takia eteenpäin, ostan nelivedon napalukoilla ja maastovaihteella, en mitään helvetin suksia. Lumikengät voivat olla vaihtoehto, sillä ne vievät vähän tilaa ja ovat esteettisemmät kuin "limalaudat".

Nämä jokavuotiset hiihtourhoilutapahtumat saavat minut elämään ikävää "tv en katso, lehti en lue"-faasia sillä avasin minkä tahansa median, on framilla lähinnä hämmästystä siitä, että huolimatta kaikesta ajasta ja rahasta on suomalainen urheilija taas jumbosijalla, liekö pettänyt tekniikka, valmennus, varusteet vai deodorantti?

Jopa afrikan maat pesevät meidät hiihdossa, vaikka jengiä treenataan sylivauvasta asti hiihtämään. Jumalauta lykkimään kapeaa lautaa vuoronperään edestakaisin. Kuinka helvetin vaikeaa se muka on? Ja jos ei hävitä silkkaa paskuuttaan, niin sitten on masu pipi tai flunssan oireita juuri silloin kun pitäisi suorittaa.

Allekirjoittaneen puolesta voitaisiin tämä hiihtohupsutus lakaista maton alle ja käyttää siitä säästyneet rahat vaikka jalkakäytävien lämmittämiseen talvella, ettei herkkien taiteilijasielujen (kuten minä) tarvitsisi lipsutella henkensä kaupalla buutseillaan Alepaan ostamaan tölkkipapuja ja olutta.

Hiihto. Hyi hitto!

Hipin sipulikeitto

Alkukevään lohturuokavalikoimasta tämä lienee paras. Heti Burger Kingin purilaisten jälkeen.

Halvempaa tämä ainakin on.

Ohjeesta tulee kattilallinen josta kaksi henkilöä vetää ähkyt.

6-8 nyrkinkokoista sipulia
10 valkosipulinkynttä
2 liha- tai kasvisliemikuutiota
1.2l vettä
1 tlk lidlin ykkösolutta (mikä vaan hyvä bisse käy)
4 mustapippuria
Suolaa
Tummaa sokeria

Hyvää leipää
Voimakasta juustoa, punaista tai mustaa emmentalia, gryereä jne.

Rasvaa paistamiseen.

Viipaloi sipulit ja valkosipulit niin ohkaisiksi kun uskallat tai osaat. Mandoliini on tässä hyvä ja en todellakaan puhu siitä soittimesta. Joka sekin on hyvä jos osaat soittaa sellaista.

Laita vesi kiehumaan kattilaan ja kippaa sinne mausteet ja liemikuutiot.

Laita pannulle valitsemaasi ravintorasvaa, minulla oli tällä kertaa rypsiöljyä ja voi+oliiviöljy oivariinia. Laita lämpöä pannun alle ja lisää hienonnetut sipulit.

Ryhdy kuullottamaan sipuleita, tarkoitus on saada niistä sellaisia pehmeitä karamellisoituneita lötköjä. Älä jumalauta vahingossakaan paista niitä rapeiksi tai polta niitä! Kun olet paistellut sipuleita tovin, ripsuttele suolaa niiden päälle. Ei paljoa, ehkä vajaa puoli teelusikallista. Jatka kääntelyä.


Juuri ennen kuin sipulit alkavat ottaa väriä, lisää valkosipulit pannulle ja jatka paistamista. Tällä välillä kattilassa olevan liemen pitäisi jo kiehua.

Avaa lidlin ykkönen ja ota pitkä huikka siitä. Laita samalla uuni lämpenemään, tarkoitus on gratinoida leipiä eli ylävastus tai peräti grillivastus on kova juttu.

Kun tuntuu siltä, että sipulit ovat liki karamellisoituneet ja alkavat seuraavaksi ns. "ottaa rapeeta pintaan" niin kippaa pannulle noin puoli tölkillistä lidlin ykköstä.

Kiehauta sipulit ja bisse läjään ja kaavi pannun sisältö kattilaan.

Jätä kattilallinen sipulikeittoa poreilemaan hiljakseen pienellä tulella noin vartiksi. Samalla aikaa leikkaa hyvästä leivästä viipaleita pellille, voitele ne ohuelti haluamallasi raswalla ja peitä ne yltäkylläisesti juustolla.

Laita pelti uuniin ja ota se ulos jahka juusto on sulanut ja ehkä ottanut vähän väriä. Tällä välin sammuta keitto jotta se vähän jäähtyisi ennen tarjolle laittamista.

Nosta pelliltä leipä syvälle lautaselle ja kauho keittoa päälle niin paljon kuin mahtuu. Nauti villapaitaan kääriytyneenä ja katso kuinka helvetillinen tuuli taittaa lehmusten latvat jäätyneeseen maahan kiinni.

Tämä kuva on otettu kännykällä. Usko tai älä.

Silmäni vetistävät, minusta on tullut vanha

Olen ikäväkseni joutunut tekemään tämmöisen havainnon, että olen vanhentunut. Tässä iässä ei enää kasveta, paitsi henkisesti kun auto on jumissa kinoksessa tai vatsan seudulta, vatsan seudulta kasvamista ei tosin kutsuta kasvamiseksi vaan metaboliseksi oireyhtymäksi, ainakin lääkäreiden toimesta. Kasvaminen on jotenkin jaloa ja ylevää, vanheneminen pelkästään paskamaista.

Rapistuvan kehoni ensimmäiset vanhuuden oireet ovat vetistävät silmät.

Nuorempana vesi tuli silmiin vain aiheesta, kuten jos joku potkaisi munille tai vuokra piti maksaa.

Nykyään silmät vetistävät milloin mistäkin syystä.

Jos aurinko paistaa, valuu vesi silmistä.

Jos on pimeää, valuu vesi silmistä.

Sama pätee myös jos tuulee, on kuivaa, pitää lukea, käydä kaupassa, nostaa jotain, pestä jotain, leipoa, syödä, sitoa kengännauhat, ajaa autoa, valokuvata, kertoa vitsi, halata, maata sohvalla, katsoa televisiota, haukotella, kokata, siivota, kirjoittaa, päivittää facebookkia, juoda kahvia, korjata autoa, sovittaa silmälaseja. Oikeastaan teki ihan mitä tahansa, tulevat kyyneleet silmiin.

Hiuksia pestessä vesi ei kihoa silmiin, mutta se johtunee siitä, että vettä menee korviin. Ainakin uskon näiden asioiden liittyvän toisiinsa.

Kasvis-homo-fillari

Omistettu Timo Soinille.

Ensin tuli avokadopasta, sitten tuli fetauunipasta. Ja nyt meillä on on kasvis-homo-fillari. Ihanaa.

Vituttaa somekohuruoat. Siksi tein plokin tästä.

Reseptistä syö kaksi ihmistä itsensä tukkoon tai neljä ihmistä ihan ok jos ovat ensin pilanneet ruokahalunsa kaupan lihapiirakoilla. Piirakoilla joissa on lihaa, eli kuollutta eläintä sisällä.

Resepti on aika summittainen, sillä tein tämän tulevan somekohuruoan eilen lapsiperheen keskellä ja kuten kaikki tiedämme, lapsiperheessä on aina hulinaa. Itsehän sojotin keittiössä avattu kalja kädessä ja katsoin vierestä kun vanhemmat paimensivat tenavaa.

Tarvitaan;

- Parsakaalin jämä
- 1 sipuli
- 6 valkosipulinkynttä
- Jogurttia (turkkilaista tai kreikkalaista, Timo Soini rakastaa kreikkalaista jogurttia)
- 1 rasiallinen kasvishomo-härkispullia

Mausteet: curry, kurkuma, juustokumina, paprika, sambal oelek, ketsuppi. Kaikkia reilusti. Kasvisliemikuutio.

Lisukkeeksi riisiä.

Pilko sipulit, valkosipulit sekä pieni parsakaali niin pieniksi paloiksi, että voisit kuvitella olevan hyvä.

Laita pannulle reilusti perussuomalaista mamuvapaata rypsi- tai rapsiöljyä, ripsottele jauhemuotoiset mausteet öljyyn ja ryhdy kuumentamaan pannua reilulla lämmöllä. Toivottavasti sähkölietesi toimii oikealla sähköllä eikä vihreällä humpuukisähköllä ja lepakot räjäyttävällä homotuulisähköllä.

Freesaile mausteita parikymmentä sekuntia ja lisää parsakaalit pannulle. Muista myös laittaa riisille vesi kiehumaan.

Parin minuutin kuluttua voit lisätä sipulit pannulle. Jatka paistelua, lisää tarvittaessa öljyä jotta tuotteet pyörivät ihanasti pannulla. Heti kun sipulitkin alkavat notkistua, lisää valkosipulit. Jatka paistamista ankarasti, muistele kuinka Suomi itsenäistyi ilman mamujen apua Talvisodassa 1942-1945 kiitos!

Lisää pannulle desi vettä, murskattu kasvisliemikuutio ja pari desiä jogurttia, hämmennä voimakkaasti, ihaile mamucurryn vaikutuksesta keltaiseksi muuttuvaa ruokatuotetta! Lisää puolitetut härkispallerot pannulle, käy soittamassa naapurin ovikelloa ja kerro, että kasvisvegeruokaa syömällä maailma ei perustu.

Tarkista maku. Jos suolaa puuttuu, lisää suolaa. Tai soijaa. Muutu soijapojaksi, aja jopolla ja homorietastele kaupungilla. Jos potkua puuttuu, lisää chiliä. Jos käyttämäsi jogurtti on liian hapanta, struuttaa ketsuppia antamaan makeutta taittamaan happamuus, myös sokeri ja hunaja käyvät.

Tarkista riisin kypsyys. Nostele kaikkia sekaisin lautaselle. Muista persiljatupsu annoksen päälle, kuten mamuvapaalla 90-luvulla tehtiin Esson baarissa. Persilja. Wienerleikkeen päälle. Norsunkorvan kokoinen wienerleike. Ja maustevoi. Heinät vittuun ja ranskalaisia tilalle. Tai toinen wienerleike. Tuplawienerleike maustevoilla. Persiljatupsu helvettiin. Kanin ruokaa. Maailma ei pelastu kanin ruokalla. Sanoo ploki.

Kasvis-homo-fillari

Katuvalokuvausta Helsingissä

Joskus syykuussa kampesimme Aake-sedän kanssa Bulevardin Taidesalonkiin katsomaan Saarivaaran Veikon näyttelyä. Olin jo ehtoolla pakannut olohuoneen pöydännurkalle neuvostoliittolaisen mittaetsinkameran ja viereen rullat väri- ja mustavalkofilkkaa, kelistä riippuen piti kameraan laittaa jompaa kumpaa.

Aamu valkeni, tai ei valjennut, synkkänä ja sateisena. Laitoin siis mv-filmin kameraan ja starttasimme suuren seikkailun Stadin keskustaan ykkösen spårapysäkiltä, jossa silkkaa uhmakkuuttamme vedimme rintasavut amerikkalaistyylisestä filttersavukkeesta katoksen alla, saaden paheksuvia katseita kanssamatkustajilta.

Keskustaan päästyämme sumu oli tiivistynyt tihkusateeksi, sellaiseksi joka enimmäkseen satoi ylhäältä alas, mutta myös vaakasuuntaan ja alhaalta ylös. Oli märkää ja pimeää ja koska on kyse Helsingistä, oli joka nurkalla myös jonkinlainen katutyö joka pakotti meidät poukkoilemaan edestakaisin pitkin Mannerheimintietä.

Tihkusade tukki silmälasini ja oli hyvää vauhtia kylmettämässä sormenpäitäni, mutta sitkeästi olin päättänyt saada edes pari kuvaa keskustasta, nyt kun olin tuonne epämukavuusalueelleni päässyt. 

Hyvin pian en nähnyt enää mitään, sormeni olivat tunnottomat öljykangastakkini pohjattomissa taskuissa, Aake-setäkin oli hävinnyt jonnekin ja sade yltymässä.

Nappasin kuitenkin pari nopeaa kuvaa kadulta, nopea viritys rissasta, objektiivi ulos, aukko f8, aika 1/60 ja tarkennus numeroiden perusteella niin, että kaikki parista metristä äärettömään oli terävyysalueen sisällä. Märät rillit suusta roikkumaan, hupparin huppua vähän pois silmiltä, kamera tilalle ja räps.

Kamera jäi työpöydälle odottamaan lisäkuvien ottoa ja loppujen 30 ruudun valottaminen ottikin sitten aikaa. Toissa yönä pääsin kehittämään filmin ja tarkastelemaan lopputulosta.

Näistä parista syyskuussa otetussa kuvassa ehdoton suosikkini on tämä.

Kuka on tuo cooli kaveri kuvan oikealla?

Kaikki muut kulkevat pää painuksissa, osa on turvautunut jopa sateenvarjoon taistelussa tihkusadetta vastaan vaikka he kaikki kulkevat Sokoksen lipan alla. Mutta coolia kaveria ei pieni sade haittaa, hänen askelluksena on röyhkeän dynaamista, hän kulkee pystypäin ja rotsi auki kuin olisi vastikään ostanut Belgian hedelmäpelivoitoillaan eikä hänellä ole huolta huomisesta?

Vai onko hän jonkinlainen professorismies, pohtiiko hän Higgsin bosonia ja avaruuden äärettömyyttä sellaisella intensiteetillä, että pieni sade ei vain pysty haittaamaan häntä?

Käsittämättömän cooli kaveri!!!

Tapaus kehitystankki. Neuvostoliittolainen.

Jossain helvetin mielenhäiriössä olin mennyt tarjoamaan tästä rahaa. Luultavasti olin jälleen kerran humalassa kyykkyosaston rommista, koska näin on käynyt ennenkin. Tuttu kaveri Facebookissa kauppasi tätä hyväntekeväisyyskohteena ja ilmeisesti maagiset myyntisanat ”venäläinen”, ”smena” ja ”hauska” olivat ne, mitkä saivat minut höhötellen huutamaan tästä raheita.

Maksutransaktiot suoritettuani sain purnukan haltuuni, sekä sortimentin erilaisia vanhentuneita filmejä. Jo kadulla myrskytuulessa sojottaessani ihmettelin kehitystankkia.

Täytyy nostaa hattua neuvostokansalaiselle. Kehitystankki ei ole mikään urheiluauto tai naisten korkokenkä, silti tästä on onnistuttu tekemään ruma. Ruma sellaisella tavalla, että jopa kouluja käymättömät moukat osaavat sijoittaa sen valmistusajankohdan ja maan suunnilleen oikein, kannessa olevat kyrilliset kirjaimet jeesaavat toki paljon.

Palasin kadulta kotiin ja näytin voitonriemuisesti vaimolleni uusinta harrastehankintaa;

”Katso rakas mitä ostin! VAIN VITOSEN”

”Mikä se on?”

”Kehitystankki, SE ON VENÄLÄINEN!”

Vaimo katsoi laitosta hyvin pitkään ja jatkoi sitten kirjan lukemista.

”No onko sulla siitä mitään sanottavaa?” tiedustelin.

”Ai niinku mitä? Jotain positiivista? No ainakin se on pieni.”

”On.”

”Tarkoittaako tämä, että joku niistä isommista kehitystankeista lähtee nyt pois kylppäristä?” Vaimo tiedusteli toiveikkaana.

”Ei tietenkään!”

Vetäydyin jugendlinnamme spa -osastolle tutkimaan tätä tarinan päähenkilöksi kohonnutta kehitystankkia. Se on musta ja se on muovia. Päällä lukee ”260 MA” mistä voinee päätellä, että se ottaa sisäänsä 260ml kehityslientä? Osia siinä on tasan kolme, pohjasäiliö, kansi ja spiraali kiinteällä agitointitikulla.

Kannessa on kaksi asentoa, irti ja jumissa. Sisäpuolella on jonkinlainen valoportti ja ulkosyrjällä jonkinlaisia pullistumia jotka ilmeisesti mahdollistavat kannen jumittamisen pohjaan jokseenkin tiukasti. Edes tiedemiehet eivät ole keksineet selitystä kuinka kansi toimii ja se onkin verrattavissa pyramidien rakentamisen mysteeriin.

Neuvostoliittolainen kehitystankki

Spiraalissa ei ole Patersonista tuttuja pieniä kuulia ja yksinkertainen stopparisysteemi takaa sen, että toiminta on kuin katiskassa. Toisesta päästä filmi ei mene sisään ja toisesta se ei pääse ulos. Pienen harjoittelun jälkeen on mahdollista saada filkka spiraalille todella nopeasti, kiitos Neuvostoliiton jokseenkin löyhän laaduntarkkailun ja suurten toleranssien.

Seuraavaksi filmiä kehittävä ihminen tajuaa, että kansi ei ole tiivis. Sitä ei ole edes yritetty tehdä tiiviiksi. Tasapainon vuoksi se on vähän tiivis molempiin suuntiin, neste ei tule kovin helpolla sieltä ulos, eikä sisään.

Kannen keskellä on syvennyksessä reikä, jonka kiinteä agitointitikku tehokkaasti tukkii. Vajaa 300 millilitraa kehitettä on tuskaisen hidas saada sisään. Vanhat oppaat käskevät pitämään kehitysajan 15s tarkkuudella siinä mitä filmin valmistaja sanoo, nyt 15 sekuntia ei ihan riitä että kehitteen saisi tankkiin.

Varmuuden vuoksi tein kehitetä 300ml, hyvin pian, vähän yli 15 sekunnin jälkeen käy ilmi, että tankki vetää piripintaan ehkä 290ml joten kannen 260ml on hyvinkin realistinen.

Ylimääräiset millilitrat valuvat harmittavasti lavuaarin reunalle. Vaimo huuteleekin jo olohuoneesta;

”Älä sitten lotraa niitä kemikaaleja ympäriinsä!”

”Juu en toki!” vastaan ja ensimmäiset hikikarpalot alkavat puskea kulmakarvojen juuresta.

Yritän tiirata menestyneen miehen Casiostani kuluneita sekunteja ja pyörittelen agitointikeppiä voimallisesti, lisää kehitettä tirsuaa tankin kannen alta sekä omituisesta kaatonokasta. Sormia kirvelee kehitteen tahrima tikun nokka. Puren hammasta ja kiroilen itseksi ”RAZAMANAZ!”

”Mitä sä sössötät siellä?” Vaimo kyselee kartanon eteläsiivestä. ”Onko kaikki hyvin? Oletko sä taas humalassa?”

”Juu eihän tässä mitään! Vähän hikeä meni silmään eh heh heh!” Toppuuttelen.

”Kunhan katsot, ettei niitä myrkkyjä ole valunut pitkin poikin, että mä saan piilolinssit sitten turvallisesti pois!” Vaimo vielä ohjeistaa.

”Kyllä herra vääpeli, ymmärsin täydellisesti kaiken minkä sanoitte!” vastaan selvä paniikki äänessäni, tuntuu että koko lavuaarin reuna lainehtii 1:100 Rodinal -liuoksessa. Aika ottaa iso huikka oluesta.

Yritin pitää meiningin mahdollisimman neukkuna!

Vihdoin kehitykseen varattu tunti on ohi, yritän tasapainoilla lainehtivan kehitystankin lavuaarin ylle ja kallistelen sitä, tankin reunassa on jotain jonka voi hyvällä mielikuvituksella kuvitella kaatonokaksi. Siirrän mitta-astian tankin alle ja ryhdyn kaatamaan kehitettä pois.

Jos mahdollista, niin liemen saaminen tankista ulos käy vielä hitaammin kuin sen saaminen sisään, 15 sekunnin varoaika kehityksen kanssa paukkuu jälleen yli niin että helisee. Päädyn kippaamaan koko tankin nurinniskoin litran mittakannun päälle, tämäkään ei tosin tyhjennä tankkia kokonaan vaan joudun jälleen tuhrimaan sormeni kehitteeseen ravistaessani sitä tyhjäksi.

Vihdoin on keskeytyksen aika; asettelen tankin hermostuneena lavuaarin pohjalle ja avaan hanan, yritän saada suihkun osumaan kannen keskellä olevaan parabelin muotoiseen monttuun, jonka keskellä on 10mm reikä, jonka 9mm agitointikeppi tukkii. Käännän hanasta lisää tehoa ja vesisuihku kohoaa vääjäämättä kohti tankin keskustaa ja lopulta osuessaan siihen noin 99% vedestä lentää helvettiin, pääsääntöisesti lavuaarin reunojen yli ja minun päälle. Taas kiroiluttaa.

Jonkinlaisen jumppaamisen jälkeen uskon saaneeni enimmät kehitteet pois filmiltä, on tullut aika kiinnittää filmi. Mittaan kannuun kiinnitteen ja ryhdyn tuskaisen hitaasti täyttämään tankkia. Mietin, että prosessi on yhtä vittumaisen tarkka ja hidas kuin taskumatin täyttäminen isosta jumbopullosta halvinta romminlitkua mitä Palmasin kentältä saa, samalla tajua jälleen mitanneeni kemikaaleja 300 ml edestä, sillä kiinnitettä valuu Rodinalin tahraamalle lavuaarille. Takaraivossani kaikuu vaimoni komentoäänellä sanelema kielto olla lutraamatta kemikaaleja joka paikkaan. Otan jälleen huikan oluesta ja ryhdyn pyörittelemään agitointitikkua, kirvelystä päätellen se on tällä kertaa tahriutunut kiinnitteeseen.

Jostain syystä purkin kannessa on pyörityssuunta myötäpäivään, vaikka spiraali kyllä pyörii molempiin suuntiin? Varmuuden vuoksi kieputtelen spiraalia molempiin suuntiin. Pian kyllästyn kuitenkin huuhtelemaan sormiani jatkuvasti ja tungen Viking Linen mainoskynän agitointikepin sisään ja pystyn suorittamaan loppupyörittelyn ilman kemikaaleja sormissa, olo on kuin diplomi-insinöörillä kun näin nerokkaasti ratkaisin asian. Juhlistan teknistä riemuvoittoa isolla oluthuikalla.

Pian saan tankin tyhjennettyä ja lavuaarinkin huuhdeltua. Filmi on kehittynyt jokseenkin tasaisesti, harmittavasti siinä on läsnä huomattava määrä ns ”bromide dragia”, mutta sillen en mahda nyt mitään.

Lopuksi arvioimme kriittisesti tuotetta;

Kiitämme:

- Ruma

- Pieni

- Neuvostomystiikkaa

Moitimme:

- Ruma

- Kansi on tiivis väärällä tavalla

- Agitointitikku naurettavan lyhyt

- Vaikea täyttää, vaikea tyhjentää

- Ei mahdollisuutta ravistella

Miksi kukaan käyttäisi tämmöistä? Vaikea sanoa. Periaatteessa tämä häviää jokaisella osa-alueella Patersonin systeemeihin. Eikä edes periaatteessa vaan ihan käytännössä. Potentiaalisia käyttäjiä voisivat olla mm. masokistit, kovan luokan kommunistit ja ostalgian valtaamat retroeksentrikot sun muut perverssit.