Diana F+, hipsterikamera

Hipsterikamera. Ja kyllä, tarkoitan sitä negatiivisessa sävyssä. 

 

En oikein tiedä mistä aloittaisin tämän kanssa, ettei nyt ihan haukkumiseksi menisi, mutta mielestäni on rehellistä sanoa huonoa kameraa huonoksi. Ja luoja nähköön, minähän olen se kundi joka diggaa huonoja kameroita?

 

Kuten Jaaksin kanssa ollaan filosofeerattu usein, on olemassa hyvää huonoja ja huonoa huonoa. Banksyn graffitit ovat hyvää huonoa ja se kun Timopekka 14-vee ja angstissa kirjoittaa permanenttuŝŝilla ”vitu” raitiovaunun penkkiin on huonoa huonoa.

 

Jos nyt aloitan kameran ulkonäöstä. Se on räikeä. Se näyttää siltä, että jos humalainen kuusivuotias saisi suunnitella kameran, niin se näyttäisi Diana F+lta. Se on niin lelun näköinen kuin vain mahdollista ja väritykseltään jotain petroolin ja turkoosin välimaastosta. Se näyttää helvetin hyvältä lundiahyllyssä Take Ivy-kuvakirjan vieressä, mutta reilusti päälle satakiloisen parrakkaan rakennusurakoitsijan kaulassa killuessaan se saa sivulliset soittamaan 112.

 

Kameran pohjassa ja objektiivissa on kirkuvan punainen Lomographyn logoteksti, joka viimeistään viestii ulkomaailmalle, että tässä menee nyt kaveri jolla on enemmän rahaa kuin tietotaito- ja sivistystaso edellyttäisi.

 

Ettei nyt menisi ihan dumaamiseksi niin lisään tähän nyt heti kameran hyvät puolet. Se on kevyt ja siinä on jalustakierre.

 

Mutta päivän päätteeksi kyseessä on räikeän värinen muovinen kamera, joka toimii helvetin huonosti kamerana. Filminsiirto on aivan paska, jopa Holga & Smena -standardeilla, tarkennus tapahtuu objektiivin sisäpuolelta, suljinaikoja on yksi eikä kukaan tiedä mitä se on, aukkoja on kolme ja neljäntenä vaihtoehtona on pinh..siis neulanreikä. Neulanreikävaihtoehdon käyttö edellyttää objektiivin niksauttamista irti. Kyseessä ihan toimiva temppu mutta linssin irroittamisen yhteydessä voi todeta kiinnityksen olevan muovia ja heppoinen ja todennäköisesti särkyvän jo parinkymmenen kerran jälkeen. Pakkasella ei kannata edes harkita. Eikä sen puoleen, kun saat kuvasi kehitettyä ja katsot sitä ylivalottunutta suttua minkä pitäisi olla ”pinhole-valokuva”, ei neulanreiällä tee mieli enää kuvatakaan.

 

Itse linssi on säälittävä ja optisilta ominaisuuksiltaan suorastaan anteeksipyytävän surkea. Kuvista puuttuu kontrastia ja piirtoympyrä ei piisaa kuuskutosen nurkkiin saakka. Tämmöiset puutteet aiheuttavat tuskaista jomotusta leukatupsupartaisten aikuislasten nivusissa, mutta totuus on että Holga teki tämän niin paljon paremmin ja Holgan kuvissa on ihan oikeaa vinjettiä. Tähtäimellä ei tee hevon helvettiä, se on jos mahdollista, vielä huonompi kuin Smenassa. En tiedä ketkä tätä Dianaa tekevät mutta hattu päästä, että ovat saaneet sellaisen parallaksivirheen, että jopa 100m päässä olevat kohteet ovat filmillä sentin verran liian ylhäällä. Eikä asiaa muuten auta se, että filkka vaeltaa kameran sisällä siksakkia kuin teekkari vappuaattona. 

 

Kun negatiivit vihdoin saa hyppysiinsä, on pettymys järkyttävä. Kuvat ovat latteita ja tylsiä. Efekti on melkein käsinkosketeltavasti sama kuin hampurilaisravintolassa jossa ensin katsot niitä kassan päällä olevia havainnekuvia, joissa ihanan kuohkeat hampurilaiset leikkisästi poseeraavat, kullankeltaiset sämpylät, salaatti niin rapean näköisenä, että melkein kuulet kuinka se rouskahtaa suussa, jauhelihapihvi mehukkaanaa ja täyteläisenä, valmiina sulamaan suussasi täyttäen makusilmut umamilla, ja sitten eteesi lyödään rotaatiovalettu muovitarjotin jossa möllöttää sellainen harmaa, rupikonnan ja paskan sekasikiöltä näyttävä ”hampurilainen”. Shokkiin menneet aivosi yrittävät tavoittaa jotain herkullista tuoksua tai edes rouskahdusta ennakoivaa salaatinlehteä tuosta kimpaleesta teollista ruokatuotetta kun finninaamainen kassatarjoilijahenkilö huutaa äänellä, joka on täynnä äänenmurrosta ja mentholsavukkeita, joka saa synapsisi lopullisesti sekaisin ja kiveksesi vetäytymään vatsaonteloon ”SEURAAVA ASIAKAS”.

 

Siltä tuntuu kuvata Dianalla ja saada negat käsiin.

 

Miten tätä kameraa sitten myydään? No netissä. Ja kovalla rahalla. Minä sain tämän kaverilta ilmaiseksi, tai no taisin minä pari pulloa inkiväärikombuchaa antaa vastalahjaksi. Täytyy sanoa, että tämä kamera on tasan yhden Smenan arvoinen, eli kympin. Olen puolittain järkyttynyt siitä, että jengi maksaa tästä kamerasta 79€! Lomographyn omilla sivuilla ja lukuisten harrastajien ylistysteksteissä vilisee termi ”dreamy look” jonka olen oppinut yhdistämään toiseen termiin ”happy accident”, sanomattakin lienee selvää että olen lievästi allerginen molemmille termeille. Sanoinko jo, että Holga teki tämän niiiiin paljon paremmin? Luulen, että tämänkin tuotteen kehumisessa on aika paljon samaa kuin niillä ihmisillä joilla on omenalogolla varustettu läppäri, sitten sitä omaa tietokonetta ylistetään henkeen ja vereen parhaaksi hankinnaksi, kun ei yksinkertaisesti ole munaa myöntää että tuotteen kateusfaktori yhdistettynä siihen että Gigantin myyjä pyöritti kuin litran mittaa, ovat suurimmat syypäät lopputulokseen jossa sähköpostin pyöritystä, pasianssin peluuta ja muita nynnyhommia varten on 1600€ tietokone vaikka sama rumba olisi onnistunut myös jollain kolmenhuntin chromebookilla.

 

Osaavissa käsissä varmasti tästäkin saa iloa irti, mutta tosiaan kun Holgaa saa nettikirppareilta hintaan 10-20€ jos aikansa viitsii vartoa ja kotibileiden känniselfiet hoituvat vaikka kertakäyttökameroilla, joiden käyttömukavuus ja optiset ominaisuudet hakkaavat Dianan mennen tullen, en näe mitään oikeutusta tälle kameralle. Laitan omani lundiahyllyyn Take Ivy kirjan viereen odottamaan inspiraatiota tai parran trimmaamista leukatupsuksi.

 

Kaikki kuvat kuvattu HP5+ filkalle ja kehitetty Rodinalilla 1:100 60min.

 

Tämä kuva on otettu "pinhole" asetuksella.

 

Stadin nimbyt

Seurasin voimallisesti huvittuneena keskustelua Facebookin Käpylä-ryhmässä, aiheena aidatut piha- ja muut alueet. Näki taas hyvin sen, miten jossain susirajalla on pantu petäjää halki poikki ja pinoon, että ollaan saatu se vanhin mukelo huit helvettiin jaloista pyörimästä ja sinne Helsinkiään elikkäs Hesaan elikkäs Mega-Hese-Ygöseen, tai miten hiidessä junantuomat armasta pääkaupunkiamme kutsuvatkaan.

Näinhän ne maailmankuvat ja zeitgeistit tuppaa asettumaan, että kun Voima-lehti napataan kainaloon sieltä rautatieasemalta ja matkalla kohti skurulinjan päätepysäkkiä, asumaan vuokralle, että ach ja och voipa kunpa olisikin meilläkin sellainen utopia, jotta kollektiivinen kaupunkitila kaikille yhteistä olisi ja ihanata ja ikuinen kesä ja niin päin pois, vähän kalijaa ja pilveä siellä nurmikolla ja porvari hus pois heti täältä meidän kaikkien puistosta ja kokoomuslaiset ne vasta ampua pitäisi!

Kova on usko siihen, että yhteinen tavara olisi sitä auvoisinta. Fakta vaan on, että kommunismi ei toimi ja siellä missä ei Securitaksen savitakit narise kilpaa maihinnoususaappaiden kanssa, on paikat rikottu tai vähintäänkin sotkettu. Jos ette usko niin menkää katsomaan mitä tahansa yleistä vessaa tai Koffin puistoa Taiteiden yön jälkeen. En ole #muuten koskaan ymmärtänyt, miksi vappuna ja taiteiden yönä kaikki maajussit tulevat tänne sotkemaan. En minäkään tule sinne teidän Ankkarockkiinne kusemaan porttikonkiin neljän boforin juubassa vain siksi että on jotkut hiton juhlat. Hitto vie.

Kaikkein hauskinta (lue: naurettavinta) näissä jokaista pihaa ja siirtolapuutarha-aluetta julkiseksi puistoksi vaativissa tyypeissä on heidän suorastaan vesivärinohut naiiviutensa; tila joka muuttuu ääripäästä toiseen jahka ensimmäinen oikeasta työpaikasta saatu liksa kilahtaa tilille tai vuokrahelvetti muuttuu omistusasunnoksi, kaikkein heikoimmilla yksilöillä riittää ihan romanikerjäläinen oven takana kauppaamassa Isoa Numeroa, että oma todellisuus järkkyy perustuksia myöten ja pitää laittaa isännöitsijälle sähköpostia että josko alaovet saisi lukkoon vuorokauden ympäri.

Silloin loppuu vinkuminen ”kaikkien yhteisestä julkisesta kaupunkitilasta”, se on kolmen metrin teräsbetonimuuri Nato-piikkilangalla ja konekivääripesäkkeillä talon ympäri, vallihauta krokodiileillä ja biometriset tunnisteet rapun oveen. Kotini on linnani, hipit uuniin ja kerjäläisiä voidaan auttaa siellä heidän omassa maassaan.

Maailman toimivin kaupunki

”Tässä tehdään maailman toimivinta kaupunkia.”

Sloganin oloinen lause on tuttu monelle Helsingissä asuvalle. Se on helvetin hyvä lause. Se on täydellinen mainoslause, vaikka kuinka hatuttaa jälleen kerran kiertää muovisilla aidoilla tehdyn kiertotien kautta, joka epätasaisuudessaan saa Sommen taistelukentän vaikuttamaan hyvin hoidetulta esplanadilta, saa tietyömaa hiljaisen siunauksen kun kulkija lukee nuo sanat isosta taulusta. Kukapa ei tahtoisi että kaupunki, erityisesti oma kotikaupunki, olisi maailman toimivin kaupunki? Siinä on paha ottaa muutosvastarinnan raskas viitta harteilleen.

Slogan on Helsingin kaupungin Maailman toimivin kaupunki-kampanjasta (2017-2021), jonka tavoitteena on lyhyesti ja ytimekkäästi tehdä Helsingistä paras paikka ihmisen elää.

Kohta on vappu, eli kevät on ihan nurkan takana. Varmimpana merkkinä keväästä on Helsingissä ollut tietyömaat jotka repivät kaikki isommat ja vähän pienemmät väylät auki. Vahvalla sarkasmilla voimme myös todeta, että tekniikan kehittyessä ja talvien muuttuessa lämpimimmiksi, kadut voidaan avata myös talvella! Maailman toimivimman kaupungin elinehto on, että kadut avataan säännöllisesti. Tai siis ilmeisesti ainakin näin.

Ensin katualue varataan, sitten se avataan ja sitten puhelinyhtiön jäppiset vetävät jotain lakritsinauhaa sinne. Joka työvaiheen välillä tuntuu kuluvan vähintään viikko ja sitten ja Bogdan, Orma ja puolalainen Hessu Hopo tulevat ja jyräävät kaivinkoneella hiekkaa monttuun ja se asfaltoidaan. Seuraavaksi korjataan edellä mainitun kolmikon surkea työnjälki. Kahdesti.

Seuraavana kesänä katu on taas auki, kun kaukolämpöputket pitää vaihtaa, uusia tai moninkertaistaa. Maailman toimivin kaupunki tarvitsee puhelintapsia ja kaukolämpöä. Toistetaan kadun paikkaus tutun kolmikon kanssa. Kahdesti. Kolmantena vuonna, heti kun kaistaviivat on saatu maalattua, katu avataan jälleen koska sähköyhtiön pitää nykiä uusi siirtokaapeli maan uumeniin. Minä en tiedä onko tämä maailman toimivimman kaupungin tapa todella paras tai sitten ”maailman toimivin kaupunki” on eufenismi sille että veronmaksajien rahaa siirretään koneurakoitsijoiden taskuun.

Maalla ei muuten koskaan näe kaivin- ja maansiirtokoneita seisomassa tyhjän panttina. Ei siihen yksinkertaisesti ole varaa. Telastoilla liikkuva keskikokoinen Casen kaivuri maksaa puoli miljoonaa euroa, ei sitä ole varaa makuuttaa toimettomana kuin korkeintaan öisin. Työmailla missä pyritään maailman toimivimpaan kaupunkiin, saattaa nähdä näitä kaivinkoneita kaksin kappalein seisomassa joskus jopa viikon ajan työsylinterit paljaina ruostumassa. Minulla on vahva veikkaus, etteivät ne seiso siellä ilmaiseksi.

Kun Porkkalankadun sillan alus remontointiin joskus 10 vuotta sitten, pistin merkille että sillan kupeessa seisoi Hämeen rakennuskoneen, eli konevuokraamon, itsellisesti ajettava saksilavanosturi vielä pari viikkoa urakan päättymisen jälkeen. Tein paljon keikkaa Lauttasaareen tuolloin ja huvittuneena pistin merkille, että henkilönosturi seisoi siellä vähän vajaa kaksi vuotta. Se on helppo seisottaa kun kone seisoo toisten rahoilla.

Kun Suomi kerran on ilmastoahdistuksen mekka, niin luulisi täällä olevan tahtotilaa suunnitella tietyömaat hivenen pidemmällä elinkaariajattelulla kuin kuusi kuukautta, onhan meillä oikein hallituksessakin puolue, joka vielä minun nuoruudessani profiloitui luonnonsuojelupuolueeksi. Nykyään tosin agendalistalla on jauhelihapiffien ja kanarianlentojen ulkomainonnan kieltäminen ja mäkien jyrääminen tasaisiksi, ettei pyöräilijöiden jalat väsyisi. Voihan toki olla, että kaupunginvaltuustossa ollaan niin trendikkäästi autovastaisia, että debattiin tietyömaista ei edes ryhdytä; ”Autotie? Hyi hajuista! Annetaan jonkun persvakoukon hoitaa tämä toistaiseksi, kohtahan autot kielletään! Helsingissä ei kukaan tarvitse autoa! Hyi yök autot haisee pahalle ja autoilijat on kakkapyllyjä kikkelis kokkelis!”

Ei Stadissa tosiaan autoa tarvitse mihinkään. Taksi vie jos jalan ei jaksa ja Woltti tuo ovelle kaiken avokadotoastista konglomeraatin hikipajoissa valmistettuihin urheiluvaatteisiin. Karsinan kokoisissa huoneistoissaan, vieri viereen rakennetuissa hometaloissa asuvat ensimmäisen polven urbaanit cityihmiset, jotka eivät uskalla hississä moikata naapuriaan ja akvaarioparvekkeiltaan vakoilevat etteivät tuntemattomat lapset vain aja scooteillaan pihalla, taputtavat tyytyväisinä käsiään kun alakerran postiautomaattiin voi tilata kaiken ilman ihmiskontakteja.

Koronaviruspandemian ”mahdollistamat” etätyömahdollisuudet ovat avanneet monen stadilaisen silmät, onko mitään järkeä maksaa Tukholman hintoja kun kivijalkaliikkeen tarjonta on tasoa Romania ja kaikki pitää joka tapauksessa tilata netistä, mistä sen saa neljä kertaa nopeammin ja puolet halvemmalla ja auton on pakko olla nelivetomaasturi, että selviää lumikaaoksista ja tietyömaista?

Kyllä ovat taas kaupunginisät kampaviinerinsä ansainneet. Muuttoliike Helsingistä pois on ollut ennätyssuuri kuluvan vuoden aikana, enkä ihmettele yhtään.

Ajan henki; epävarmuutta ja pilipalipolitiikkaa

 

Pandemiaa on nyt kestänyt laskelmista riippuen noin kolmetoista kuukautta. Sisäpolitiikka on täysin solmussa. Ennen viikon kestänyttä pääsiäislomaa yritettiin ajaa läpi liikkumisrajoitusta, jossa oli sellainen myriadi reunaehtoja, ettei niistä ottanut tolkkua edes lainoppineet ja hanke vihellettiinkin poikki heti alkuunsa. Nyt pääsiäisen jälkeen hallitus lörpöttelee siihen malliin, että ”Äh, pitkät rajoituksista. Nyt Suomi auki!” Pöljempi voisi toki luulla, että kun hallitus ensi töikseen palkkasi ministereille sellaisen määrän avustajia etteivät ne kaikki mahdu samaan aikaan edes Arkadianmäelle, olisi joukossa joku joka tietää sellaisista asioista kuin ”lainsäädäntö” mutta kaveria ja kaverin kaveria on palkattu tulosvastuuttomiin nynnyhommiin sellaista vauhtia, että kovakalloisimmat ovat joutuneet Googlesta katsomaan mitä se oma, viisinumeroista kuukausipalkkaa tarkoittava, toimenkuva edes pitää sisällään.

Hallituksen arvostelu ei kuitenkaan ole suotavaa, sillä meillä on kuulemma nyt tasa-arvoisin hallitus mitä kuunaan kukaan olisi voinut haluta. Minun käsitykseni mukaan siellä on vain valkoisia äärimmäisen etuoikeutettuja cisheteroita, mutta mistä viinaanmenevä timpuri jolla on 17 vuotta vanha auto voi mitään edes tietää? Sen verran kuitenkin muistan, ilmeisesti ainoana koko Suomessa, että henkilökultin keskiössä oleva pääministeri Sanna Marin ei ole vaaleilla valittu pääministeri, niin ikävältä kuin tämä fakta maistuukin. Sannasta tuli pääministeri kun talousrikollinen Antti Rinne valehteli eduskunnalle ja joutui eroamaan. Hiton ikävää.

Matkailu- ja ravintola-, tapahtuma- ja kulttuuriala jotka ovat perinteisesti eläneet aina kädestä suuhun ja ensimmäisinä kärsineet maailmanmullistuksista, saavat nyt sukkasaippuaa oikealta ja vasemmalta kuin piñata meksikolaisessa orpokodissa. Entisenä ravintola-alan ammattilaisena ja amatöörimäisenä tapahtumapromoottorina olen syvästi järkyttynyt tavasta, jolla vahvasti pienyrittäjävetoisia aloja kuritetaan. Tanssikiellot ja takaovelta tapahtuvan pizzanmyynnin väläyttely fine dining ravintoloille on ihan pelkkää vittuilua. Kun kapakassa ei saa ryypätä, ryypätään sitten kavereiden luona, ongelma ei poistu.

Kyllä me olimme onnellisia kun luulimme, että kansasta vieraantuneet kansanedustajat olivat vain sen verran pihalla, etteivät tienneet mitä maitolitra maksaa kaupassa. Nyt on käynyt ilmi, että ne puupäät niputtavat samaan kastiin lähiön karaoke-pub Pohjasakan ja Töölössä satavuotiasta historiaansa vaalivan valkoisten pöytäliinojen paikan. Kun tähän päälle vielä kirjottaisi Valtiotalouden tarkastusviraston suhmuroinneista pari riviä, saisi aika hyvän itsemurhaviestin a la Seppo Heikinheimo.

Kuntavaalit olivat vissiin tulossa ja sitten niitä ehkä siirrettiin? En ole pystynyt lukemaan uutisia koko kuluneena vuonna. Menee vielä usko tulevaan. Aina välillä sitä tosin nousee tutkaan näitä ”uutisia”, eli jotain demagogista ryönää. Vasemmisto elää todellisuusharhassa, eikä siitä sen enempää. Vihreät tuntuvat koostuvan lähinnä kymmenvuotiaan tasolla olevista haihattelijoista, jotka väriliiduilla piirtelevät paperiin unelmiensa kaupunkia. ”Hurr durr durr sitten täällä ei ole yhtään mälsiä autoja, mä asun linnassa ja mulla on oma poni hurr durr durr”. Äärioikeiston puolesta liputtavat persut, jotka eivät usko koronaan eivätkä osaa edes välttävästi kirjoittaa äidinkieltään oikein. Suurin murhe heillä tuntuu olevan se, etteivät muut tolkun ihmiset tajua että ihan parasta kaikille olisi, jos väärän väriset ihmiset voisi jotenkin työntää pulkalla uuniin. Kokoomus on minulle profiloitunut lähinnä Otto Mereksi joka dressmannin puvussa twiittailee miten kuka tahansa voi menestyä kunhan ottaa itseään niskasta kiinni. Päihdekierre lakkaa sillä kun ei enää osta kaljaa ja juo sitä ja huumeet julistetaan tuplalaittomiksi, niin sitten ei kukaan enää käytä niitä.

Irvokkainta politiikkaa mielestäni harjoittavat kuitenkin vihreät. Jos nyt sivuutetaan kaikki ydinvoimavastaisuus, Malmin lentokenttä ja se fakta että missä hullujussin kauha rikkoo maanpinnan, on asialla Vihreät ja rahat tulevat aina jonkun omnipotentin suuryrityksen taskuista. Eikä siitä nyt jaksa jauhaa kukaan, ei edes sunnuntaina. No mistäs sitten? No tiesittekö, ettei VTV ja Yli-Viikari ole ainut akuutti valtio-omisteinen ongelmavyyhti? Myös HSYssä kuohuu eikä toimitusjohtaja ole eroamassa, ei vaikka ei nauti enää hallituksen luottamusta (eikä kyllä minunkaan, mutta sitä ei kukaan kysynyt). Ikävästi on käynyt ilmi, että HSY’n johtopalleille on palkattu sitä kuuluisaa kaveria ja kaverin kaveria.

Mitä enemmän tutustuu näihin valtion firmoihin ja julkiseen sektoriin, sitä enemmän ymmärtää kuinka meidän verokiila, eli tutummin saatanallis-vitullinen kokonaisveroaste, voi olla niin tähtitieteellinen. Joka kiven ja kannon alta löytyy ministeriö, lautakunta, tutkimusryhmä tai projekti jossa on ylijohtaja, pääjohtaja, apulaisjohtaja, varsinainen johtaja ja kaksitoista krossia avustajia. Jokaisella on kymppitonnin kuukausiliksa ja silti pitää kusettaa kilsakorvaukset tuplana, höylätä firman luottokorttia parturissa ja lentää Balille viikoksi pitämään varttitunnin luento jostain, minkä kaikki jo tiesivät. Ja sitten nämä idiootit jäävät kiinni väärinkäytöksistään kun ovat sillä firman luottokortilla ostaneet mutta vetäneet kuitenkin S-bonukset siitä välistä.

Entinen työnantajani opetti minulle ”Varasta aina arvosi mukaan”. Tuon jälkeen olenkin varastanut vain todella kalliita asioita. Ajatus että jäisin kiinni S-bonusten, lentokilsojen tai luoja nähköön, kilsakorvausten pöllimisestä, kylmää selkääni.

Tämmöisinä kovina kriisiaikoina toivoo vahvaa poliittista johtoa, selkärankaa, moraalia! Mutta meillä on johtajina talousrikollisia, sosiopaatteja, ahmatteja, aatteen aivopesemiä tosikkoja ja rasistisia juntteja. Onneksi sentään koronapandemia voitettiin, siitä on tehty kirjakin. Eiku..

Kun edellisissä eduskuntavaaleissa puhuttiin arvojohtajuudesta ja pehmeiden arvojen paluusta politiikkaan, olin varovaisen optimistinen siitä, että turbokapitalismi pistettäisiin nyt syrjään, satsattaisiin perinteisiin ja kasvuun. Hillittäisiin veroja ja vahvistettaisiin ihmisten ostovoimaa.

Ja hitot!

Saatiin koliikki-itkua vetäviä aikuisvauvoja, jotka Kullervon lailla huutavat kurkku suorana vittua kun talvella ei ole pyörätietä aurattu per heti kun pyöräilijä lähtee töihin, tai kun työmatkalla oli vastatuulta, ylämäki ja sitten tuli vielä burn out kun yritti lukea, eli kuunnella, viisitoista äänikirjaa vuorokaudessa, että saisi suoritusmerkin kierrätetyistä räkäräteistä tehtyyn päiväkirjaan, koska kirjojen lukeminen ei ole kokemus vaan suoritus. Ja samat aikuiset ihmiset joutuvat menemään päiväpeiton alle itkemään, kun ei voida perustaa ajatuspoliisia joka antaisi sakkoja niille jotka ajattelevat vääriä ajatuksia, koska sellaista ajatuspoliisia ei ole, paitsi siinä yhdessä äänikirjassa, ja persut pitäisi kaikki laittaa uuniin ja muidenkin ymmärtää, että suvaitsemattomien suvaitsemattomuus ei ole suvaitsemattomuutta vaan hyvin ja oikein. Onneksi twitterin bioon voi aina kirjoittaa ne persoonapronominit, joilla toivoo itseään puhuteltavan. Se tieto rauhoittaa. Ja jos ei rauhoita, niin samalla sinne voi myös laittaa kaikki itsediagnosoidut mielenterveysongelmat, se vasta rauhoittaa.

Twitterissä joku Leo Stranius hehkuttaa valtuustoaloitetta jossa kiellettäisiin Helsingissä ”ilmastohaitallisten tuotteiden ja palveluiden ulkomainonta”, eli siis lihajalosteiden, autojen ja lentomatkustamisen mainostaminen. Mai Kivelä (vas) on aloitteen takana. Tämä mielestäni kuvastaa hyvin tätä nykypolitiikkaa, pienet piirit larppaavat hyvistä ja pitävät meitä loppuja idiootteina. Tulee ihan mieleen lapsuuttani edeltävä Suomi jossa kuulemma olutta ei voitu myydä koreissa myymälän puolella, koska yhtä olutta ostamaan saapunut henkilö saattoi vahingossa, tai ainakin puolivahingossa, napata sen yhden oluen sijaan 24 oluen korin. Ja kaikkihan tietävät, mitä siitä seurasi. Kaljat kitusiin, kirves käteen ja perhe hankeen.

Jotenkin suloista, että vihreät ja vasemmisto ajavat pehmeiden arvojen nimissä tämmöisiä päättömyyksiä. Mieleeni nousee kysymys, että miten Leo tai Mai on edes sieltä taksin takapenkiltä käsin nähnyt mitään lihajaloste- tahi lentomatkustusmainoksia, joiden innoittamina tämmöisiä valtuustoaloiteita kreataan.

Vihervasemmistolainen Suomi on nyt hienosti nähtävissä Liisankatu – Hesperiankatu -akselin eteläpuolella. Siellä ei ole auki kuin sallitut liikkeet, eli duopolin ruokakaupat, Alko ja pikaruokaravintolat. Kaikki pahat ihmiset, eli yrittäjät ja autoilijat, ovat jossain muualla (ne on kaikki Kaaren Prismassa lapsineen ostamassa remontti-ässää ja irtokarkkeja). Tuuli pyyhkii pitkin autiota Aleksanterinkatua ja nähtävissä on vain romanikerjäläinen, Hesarin feissari ja sorrettu wolttikuski 90-luvun maastopyörineen.

Toivottavasti saadaan lihajalosteet kieltävät mainostaulut läpi. Ja feministisesti auratut pyörätiet.

Ja kohta on kesäkin, toivottavasti ne voittonsa ulkomaille verovapaasti tulouttavat maansiirtofirmat ehtivät repiä kaikki Helsingin kadut auki, että edes ne olisivat auki kun mahdolliset turistit tulevat sitten elokuussa tänne katsomaan suljettuja liikkeitä.

Kasvisgumbo

Oltiin faijan kanssa syvällä Baton Rougen kreolikortteleissa, mukana treenikassillinen mutkia mitkä piti realisoida käyttövaroiksi kotimatkalle. Kassista irtosi kuus ja puol tonnia, litran lesti bayou countryn kotipolttoista rommia ja padallinen kasvisgumboa. Gumbo vedettiin sivukujalla maassa istuen slaavikyykyssä maissileivän palan toimittaessa lusikan virkaa. Rommi toimi hyvin ruokajuomana, mutta se meni ensin polviin ja sitten päähän..

Tarvitaan:

1 iso paprika

3-4 varsisellerin vartta

ainakin 10 valkosipulin kynttä

2-3 nyrkinkokoista sipulia

kourallinen chilipalkoja

1 tlk ruskeita papuja

1 tlk valkoisia papuja

1 tlk maissinjyviä

1 tlk kikherneitä

4-6 perunaa

1 tlk tomaattimurskaa

0,5l vahvaa kanalientä (myös kasvisliemi käy)

1 rkl paprikajauhetta

1 rkl savupaprikajauhetta

2tl juustokuminaa

mustapippuria, helvetisti

Öljyä

4 rkl Vehnäjauhoa

Ensiksi pilko ihan kaikki kasvikset suupalan kokoisiksi, sipulit yhteen kippoon, paprikat, chilit ja sellerit yhteen. Perunat voi kuutoida myöhemmin. Ryi pavut, kikherneet ja maissit lävikköön valumaan.

Tarvikkeet pilkottuna ja valmiina rouxin tekoon!

 

Laita puoli litraa vettä kiehumaan ja sinne 2kpl kanaliemikuutioita.

Ota iso kattila, mielellään joku 4-5l. Kippaa pohjalle desi öljyä ja 4 rkl vehnäjauhoja. Laita lieteen tehoja sen verran, että vehnäjauho-öljyseos alkaa kypsymään ja ruskistumaan. Tarvitset teräksisen vispilän, vatkaimen tai lastan jolla hämmentää jauho-öljyseosta koko ajan. Se ei saa päästä palamaan!

Ruskistettua rouxia, paljon tämän ruskeammaksi ei arvaa päästää!

 

Tämä öljy-jauhoseos on gumbon sielu, sitä kutsutaan nimellä roux (lausutaan ruu) ja jokaisella kokilla on oma tapansa tehdä roux, aina rasvasta ja jauhoista riippuen niiden keskinäiseen määrään ja paahtoasteeseen. Roux antaa gumbolle sen ominaisen maun.

Ruskista jauhoseos niin ruskeaksi kuin uskallat, hyvä nyrkkisääntö on että ”nutellan ruskea” on se mitä seos on juuri ennen kuin se palaa. Vähän ennen tätä ruskistumisen astetta sammuta liesi ja kippaa sipuliseos kattilaan. Se jäähdyttää jauho-rasvaseoksen ja kypsyy samalla.

Sipulit jäähdyttämässä rouxia ja kypsymässä jälkilämmössä

 

Sekoittele tovi, laita liesi takaisin päälle, nyt keskilämmölle ja lisää paprika-chili-selleriseos kattilaan. Hämmentele tovi ja lisää mausteet. Sitten voit kippaa kanaliemen kattilaan, muista hämmentää voimakkaasti, sekä tomaattimurskan.

Pistä seos kiehumaan ujosti ja kuori sekä kuutioi perunat sormenpään kokoisiksi kuutioiksi. Lisää ne kattilaan, laita kansi puoliksi päälle ja alenna lämpöä niin paljon että keitos juuri ja juuri poreilee kannen ollessa päällä. Anna hautua pari tuntia, muista välillä hämmentää. Jos patasi kestää uunituksen, voit valmistaa gumbon myös uunissa.

Gumbon voi popsia sellaisenaan, tai riisin kanssa. Tai keitä vaikka perunoita kylkeen. Tyyli on vapaa. Lihaa ruokaansa kaipaavat voivat mättää sekaan mitä tahansa broilerista alligaattoriin. Ruokajuomaksi käy vaikka se paikallisten kreolien tislaama rommi..

Viitekehysryhmän viemää

Joskus vuosituhannen vaihteen seutuvilla pari bisneshenkistä tyyppiä tekivät nk. ”isoo gillaa” myymällä Alepan ja Sokoksen muovikasseja Japaniin viisitoistakertaisella hinnalla. Tokion nuoriso kipuili kahdeksan miljoonan lajitoverinsa puristuksissa ja oli valmis maksamaan 10 markkaa (en tiiä mitä oli jeneinä) Alepan muovikassista jossa kantaa koulukirjat opinahjoon matkallaan kohti salarymanin uraa. Koulupukujen ja tiukkojen ulkoisten normien kulttuurissa pienillä yksityiskohdilla viestitettiin omaa yksilöllisyyttä ja viitekehysryhmään kuulumista.

Nykyään kun elämä on siirretty internettiin, ei tarvitse enää asua Kalliossa minuutin matkan päästä mokkachaiburleskilatteé-cafesta avokadotoasteineen ollakseen hip vaan takahikiältäkin käsin voidaan olla niin sanotusti ajan hermolla. Individualismi vaatii tosin sitä näkyvyyttä siellä internetissä, eli itsestään täytyy pitää kovaa melua. Siellä on myös hyvä kuplautua. Eikä massasta erottautuminen ole enää niin helppoa kuin ennen jolloin riitti, että oli se tyyppi porukasta, joka oli vegaani tai keliaakikko. Edes veganismi ei enää riitä, pitää olla fennovegaani, fruitisti tai vähintäänkin kuulu seksuaalivähemmistöön veganismin lisäksi.

Kyse on ilmeisesti jostain heimokäyttäytymisestä. On ”meidän porukka” ja ”niiden porukka”. Ja tärkeintä on, että se oma porukka on aina oikeassa. Oman jengin kupla saattaa olla niin voimakas, että kuplasta poistuva tai poistuttava suljetaan ulos kuten spitaaliset aikoinaan. Viitekehysryhmän sisällä olevat elävät viitekehyksensä mukaan satakymmenenprosenttisesti koska sata prosenttia ei riitä. Vasemmistolaiset lukevat vain vasemmistolaisia uutismedioita, kuuntelevat vasemmistolaista musiikkia, käyvät vasemmistolaisten taiteilijoiden näyttelyissä jne jne. Vasemmistolaisten tilalle voit vaihtaa ihan mikä tahansa muun viitekehysryhmän; feministit, vihaiset lesbot, vegaanit, ilmastonmuutoksen kieltäjät jne.

Niin kutsuttu kadunmies..anteeksi kadunhenkilö on keskinkertaisessa harmaudessaan ambivalentti ja täysin kusessa mitä tulee someinfluensseriuteen. Vakiduunilla, heteroparisuhteella ja asuntolainalla pääsee korkeintaan raapaisemaan setämiehisyyden toksisen maskuliinista maailmaa, mutta ei mitään toivoa että pääsisi johonkin uutismediaan vähän valottamaan näkemyksiään. Kilpailu on kovaa ja siksipä todellisen individualistin täytyy muuttaa itseään kuten kameleontti vaihtaa väriä. Erityisruokavaliot ym on pelattu läpi jo aikapäiviä sitten ja masennuskin verrattavissa tavalliseen kausiflunssaan. Kukaan ei ole niin aikaansaapa kuin syvästi masentunut nuori vasemmistolainen; masennuksesta tehdään kirja, ellei peräti kirjasarja ja vähintäänkin asiasta käydään pitämässä puolensataa seminaaria. Se on kovaa hommaa istua masennusmassien kanssa Helsingin keskustassa omistusasunnossa ja itkeä miten kovaa elämä on ollut ja ennen kaikkea miten keski-ikäiset miehet jostain maalta todellakaan tiedä mitä masennus on. 

Koska masennus on nykyään kehnoon tatuointiin verrattava erikoisuus, kekseliäät nuoret kuuluvat muodikkaasti erilaisiin seksuaalisiin vähemmistöihin. Tätäkin kovempi juttu on, jos kuuluu johonkin etniseen vähemmistöön. Saamelaisuus on kova, vaikka olisit neljän polven stadilainen. Tai jos joku pari sukupolvea aikaisemmin on ei-kantasuomalainen. Kaikki nämä jotka vielä toissa vuonna liputtivat olevansa tasan yhtä suomalaisia kuin suo, kuokka, Jussi, sisu ja sauna vaikka ulkonäkö olisi jotain muuta kuin Elovena-tyttö (itsehän näytän aivan työttömältä venäläiseltä), ovat nyt YLPEÄSTI jotain harvinaista etnistä alkuperää. Someyhteiskunnan paarialuokkaa ovat nämä tiskirättitukkaiset supisuomalaiset, jotka hiki hatussa käyvät kirkonkirjoja läpi josko löytyisi joku isosetä Viipurista tms että voisi kutsua itseään karjalaiseksi.

Oma erikoisuus pitää keksiä säännöllisesti uusiksi, voit olla nyt vegaani mutta viimeistään kesän päätteeksi pitää jo olla masentunut. Tai ADHD, tai ADD. Näissähän parasta on, että voit itse diagnosoida itsesi, jos joku epäilee, hän on somekiusaaja -> eikun canceloimaan.

(Neuroepätyypillisyys on aika hyvä "yleisvaiva" jolla hakea huomiota! #protip)

Myös köyhyys on hyvä erottautumiskeino ja vahva viitekehysryhmä. Köyhyydessä on se hyvä puoli, että sen kokemus on täysin subjektiivinen. Köyhä voi olla vaikka olisi auto, kesämökki ja 70m2 kämppä Stadissa, ratkaisuna on pitää auto ja kesämökki muijan nimissä ja kämppä Stadilta vuokralla – vitun espoolaiset!!

Suurin yhteinen nimittäjä näille kaikille mikrokokoisille klikeille, on ehdoton oikeassa olemisen pakko. Tästä surullisena esimerkkinä on netissä valtoimenaan vellova myrkyllinen cancel-kulttuuri.

Onneksi omaa elämää voi elää juuri kuten haluaa ja antaa piut paut netissä päätään aukoville hörhöille. Kannattaa myös aika ajoin tarkastaa, ettei itse ole joutunut osaksi jotain haitallista viitekehysryhmää jossa oma elämä on jatkuvaa poliittisen korrektiuden ja omien arvojen ääneen huutamista suureen tyhjyyteen jota sosiaaliseksi mediaksi kutsutaan.

Kirjoittaja on sekakäyttäjä ja liikemies joka on uskotellut radioaktiivisen kauppakeskuksen raunioissa majaansa pitävälle kannibaali-ryöstelijäprimitiivijengille olevansa puolijumala ja täten koskematon.

Hyvää naistenpäivää, lakkautetaan naistenpäivä! Tehdään oikeita tekoja tasa-arvon puolesta!

Ja miestenpäivä, lakkautetaan sekin! Näillä teemapäivillä on ollut hyvä tarkoitus mutta ne ovat kääntyneet itseään vastaan tässä narsistisessa ajassa mitä elämme. Suomi on maailman tasa-arvoisimpia maita, kenties jopa maailman tasa-arvoisin maa. Tämän huomaa erityisesti naistenpäivänä, sen sijaan että juhlittaisiin teitä ihania naisia, naiset kaivavat jopa huvittavan epätoivoisesti dataa internetin syövereistä todistaakseen vain, että elämme epätasa-arvoisessa maailmassa.

Olen tänään todistanut, surffatessani somessa yhden aamukakkasession verran, että misogyniaa on mm. valokatkaisimien sijoittelussa, konttorikalusteiden suunnittelussa ja asioiden painoissa. Muistatteko vielä ajan, kun epätasa-arvoa oli se, että naiset eivät saaneet äänestää ja ajaa autolla? Kaikki nämä asiat on saavutettu (Suomessa) joten epätasa-arvoa pitää kaivaa vaikka väkisin, aina löytyy maailmankolkka, jossa naisilla menee huonommin kuin katukoirilla, se miten se liittyy Suomeen, suomalaisiin tai suomalaiseen kulttuuriin ei ole minulle vielä auennut. Sen verran voisin kuitenkin muistuttaa, että kun te kaivatte jonkun kolmannen maailman persläven statistiikkaa esille, ja mainitsette että X% (=puolet kolmannen maailman persläven väestöstä) naisista asuu ilman sähköä ja puhdasta vettä, niin siellä samassa mestassa asuu myös miehiä ja lapsia ilman em. fasiliteetteja.

Eipä sillä, etteivätkö miehet olisi kunnostautuneet uhriutumisen saralla. Kun miestenpäivä koittaa niin johan alkaa itkeminen intin pakollisuudesta, miesten mielenterveysongelmista ja hauraasta maskuliinisuudesta.

Miehet ja naiset; tehkää asioille jotain. Ei ne asiat itkemällä parane.

Kaiken tutkimuksen ja tiedon valossa paras keino lisätä tasa-arvoa, on lisätä koulutusta.

Tässä vaiheessa joku sieltä takarivistä varmaan jo huudahtaa sormi pystyssä että; paras tapa lisätä tasa-arvoa on lisätä tyttöjen ja naisten koulutusta.

Kyllä. Ihan oikein. Siitä päästäänkin siihen, että koulutuksen lisääminen on itse asiassa vasta toiseksi paras tapa lisätä tasa-arvoa.

Mikä sitten on paras tapa lisätä tasa-arvoa? Uskontojen kieltäminen. Siellä missä on hartaimmat fundamentalistit, on myös eniten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, hyväksikäyttöä sekä sortoa. Missä uskossa ollaan väkevimpiä, tehdään myös kaikki ne epäonnistuneet abortit, estetään naisten kouluttautuminen ja harrastetaan lapsiavioliittoja.

Ei liene mitenkään sattumaa, että nk. vauraissa länsimaissa uskonsa puutteessa käpristelevät feministit ja nykynaiset kääntyvät uuspakanismiin ja luonnonuskontoihin. Kukapa ei tahtoisi olla wiccalainen, yhtä luonnon kanssa ja diggailla sellaisia uskonkappaletta kuin ”tee toisille, kuten tahtoisit itsellesikin tehtävän” jos toinen vaihtoehto on pelata siinä jengissä jossa nainen on keittiöön vangittu synnytysautomaatti, joka ei saa itse päättää omasta vaatetuksestaan ja jota leivotaan kerran viikossa dunkkuun ja hyvässä lykyssä ammutaan takaraivoon hiekkakuopalla jos kerran vuoteen syntyvistä lapsista liian suuri osa on tyttöjä.

Tasa-arvo toteutuu jahka uskonnoista päästään. Uskonnot ovat maailman syöpä ja maailman suurin epäoikeudenmukaisuuden mahdollistaja.

Kirjoittaja on sekakäyttäjä ja liikemies joka haaveilee Malminkartanon täyttömäellä järjestettävästä juuston perässä juoksemiskilpailusta ja siihen osallistumisesta sekä tunnelisodankäynnistä kansainvälistä pedofiili-satanisti-liskoihmisryhmää vastaan (kuuntelin token tuben puol ysin uutiset kännissä okei...)

Suuri naiset vastaan miehet turpiinvetoskaba

Olen aina pitänyt itseäni feministinä, minulle feminismi on edustanut edistyksellisyyttä, hyvyyttä ja ennen kaikkea sukupuolten välistä ehdotonta tasa-arvoa. Olen viime aikoina kipuillut sellaisten tunteiden kanssa, että olisin huono feministi tai kenties en olisi feministi lainkaan. Saattaisin jopa olla tyystin paha ihminen, ihan vain niillä perusteilla että olen XY-kromosoninen, jalkovälissä killuu kivekset ja naamassa rehottaa ruokoton parta. Olen siis mies ja on olemassa ihmisiä joiden mukaan en ole feministi vaan kategorisesti paha.

En ole vielä päässyt jyvälle siitä, miksi kaikkein kiihkeimmin feministeiksi julistautuvat naiset (ja toki miehetkin) jatkuvasti pyrkivät iskemään kiilaa mies- ja naissukupuolien väliin. Riitaa haetaan kuin nakkikioskilla yöaikaan, eikä kyse ole mistään suomi24-palstan roskakorin markku953945-nimimerkkien ”vittuku ämmät ei osaa ajaa”-tason heitoista vaan ihan valtakunnan ykkösmedioissa maalaillaan sellaisia visioita, että kaikki miehet ovat naisia vihaavia sikoja.

En voinut olla lukematta, Ylen uutisapin minulle oikein tarjotessa, Emmi Nuorgamin 4.3.2021 julkaistua kolumnia otsikolla ”Kuukautiskeskustelussa ei ole kyse verestä vaan ihmisoikeuspolitiikasta” sillä feministinä ja erityisesti feministimiehenä aihe kiinnosti minua, aavistin pääseväni lukukokemuksen kautta syvemmälle vastakkaisen sukupuolen arkielämän ongelmatilanteisiin. Vaan valitettavasti tärkeä asia suurilta osin hukkui demagogisen ryöpytyksen alle. Itse kun tykkään kirjoittaa, niin minua vituttaa suunnattomasti kun fiksut ja hyvät kirjoittajat sokaistuvat omasta nerokkuudestaan ja alkavat kompuroida paskoissa esimerkeissä ja rinnastuksissa jotka ovat niin pahoin tuhoutuneita jo esiintullessaan, että ne voidaan tunnistaa ainoastaan hammaskartan perusteella.

Jo heti kolumnin ensimmäinen kappale kertoo subjektiivisesta, nöyryyttävästä ja hirvittävästä kokemuksesta, mutta millä lihaksilla yleistetään, että tämä nöyryyttävä ensikokemus on universaali merkki hävettävästä asiasta? Jos minä kertoisin miten kaupan (naispuolinen)* kassa nauroi ääneen kun minulle tuli äänenmurros matkalippua ostaessa, olisi huomattavan kohtuutonta laajentaa tästä yleistys jonka mukaan naiset eivät ymmärrä kasvuiässä olevia poikia (NAISET VIHAAVAT MIÄHIÄ!!)

Entäs miksi laukusta putoava tamponi olisi maailmanloppu? Miksi laukusta putoava kondomi ei olisi? Vai olisiko se voimaannuttavaa? Kuka jumalauta näistä enää tietää... Kirjoittajan äidillä taasen tuntuu olevan se peräänkuulutettu terve asenne kuukautisia kohtaan, vaan sekin on hävettävää, noloa ja väärin (ehkä äitikin on misogynisti osa tuhatvuotista kansainvälistä patriarkaatin salaliittoa???) En enää ymmärrä mitä luen, pitäisikö nyt seuraavaksi tehdä vastaavanlainen kolumni turistiripulista ja itkeä sivun verran miten ei voi matkustaa Intian vuoristoon koska siellä ei ole bidesuihkuja? Siis mitä? Miksi housuun kakkaaminen on noloa, mutta pyttyyn kakkaaminen siistiä, kirjaimellisesti! Vitsin patriarkaatti!!!1111

Kolumnin ehdottomasti älyttömimmässä kohdassa Emmi kertoo, miten koko perheen voimin voidaan kyllä katsoa toimintaleffaa jossa sankari suolistaa viholaisen jos toisen veren roiskuessa yli äyräiden ja se on ihan fine, mutta sitten mainoskatkolla esitetään kuukautissuojamainos, jossa siteeseen kaadetaan sinistä nestettä punaisen veren sijaan. Tämä oli lukemani mukaan selkeä osoitus siitä, kuinka misogynistinen maailma on ja että kuukautisveri on ”hävettävä alapään asia”. Luettuani tämän menin vessaan ja mottasin itseäni naamaan, niin idioottimaisen tyhjänpäiväinen tämä vertaus oli. Minä en ole oikea ihminen tekemään tätä seuraavaa, mutta jonkun on nyt pakko: 

Emmi hyvä, elokuvat on elokuvia ja mainokset on mainoksia. Elokuvat valitaan katsoa, mainokset tulevat pyytämättä. Ei mainoksissa voida näyttää oikeaa verta, se on huonoa mainontaa. Sen takia kaikki laastari- ja haavasidemainokset toimivat siten, että jokin rusoposkinen kakara teloo polvensa fillaroidessaan ja sitten vanhempi laittaa siihen laastarin. Miettikää laastarimainosta jossa aikuinen ihminen pesee käsin astioita, viinilasi hajoaa, leikkaa tiskaajan kämmenen halki, jonka jälkeen hurme roiskuu kuin lokakuun loska pitkin keittiön tasoja? Eipä paljon houkuta ostaa laastareita, ainakaan sen merkin. Siksi mainoksissa ei näytetä verta, ihmiset eivät halua oksentaa kauhusta kesken mainoskatkon.

Tärkeissä yhteiskunnallisissa kolumneissa on ilmeisen tärkeää, että viesti on osoitettu päättäjille. En kyllä ymmärrä miksi hitossa, sillä eihän meidän päättäjiä voi tavoittaa edes vaalien avulla. Emmillä on nyt kova huoli siitä, että menstruoivat naiset (vaikka kuulemma nykyään myös miehellä voi olla kuukautiset......) jäävät päätöksenteosta pois globaalilla tasolla, eli siis puolet maapallon väestöstä on asetettu sivuun, paarialuokkaan, b-luokan kansalaisiksi. Minä taasen olen, yksinkertaisena ruokabloggarina ja viinaanmenevänä timpurina, huolissani ihmisistä joilla kasvaa kynnet, tulee turistiripuli ja hiki saunassa eli ylipäätänsä elävistä ihmisistä ja heidän oikeuksistaan, ihan globaalilla tasolla.

Ihan siis suoraan sanoen, en todellakaan ymmärrä tätä keinotekoista vastakkainasettelua, tätä suurta naiset vs miehet turpiinvetoskabaa. Naisilla on naistenvaivoja, miehillä on miestenvaivoja ja kaikki me tullaan kuolemaan joskus, kannattaako elämää omistaa sille että keksii ongelmia? Noh, saahan niistä hyviä kolumnin aiheita. *yskii*

Tähän vielä loppukaneettina ihmettelen tätä riemuvoittoa mihin kaikki äänekkäät feministit pyrkivät, nimittäin arvonlisäveron poistamiseen kuukautistuotteista – ja tähän väliin sanon, että kannatan asiaa täysin – mutta sitä en ymmärrä, että miksi se logiikka ei tässä toimi, että kun veroa alennetaan niin valmistajat ja jälleenmyyjät nostavat hintoja niin että lopputuloksena on samanhintainen tuote, jolla on parempi kate. Ottaen huomioon, että suurin osa nykyfeministeistä on vasemmistolaisia ja juuri vasemmistolaiset ovat aina veronalennuksia vastaan ja samalla argumentilla ollaan huudettu naama punaisena milloin kotitalousvähennystä vastaan, milloin jotain muuta yleishyödyllistä.

No saahan näitä asioita onneksi aina ihmetellä ja nettiin kirjoittaa niistä!

 

Kirjoittaja on sekakäyttäjä ja liikemies joka toivoo yhteiskuntajärjestyksen romahtamista dystooppiseksi anarkiaksi jota hallita rasvattu yläkroppa paljaana ja kaahata hiekkadyynien läpi nitrometaanilla kulkevalla Honda CR-Vllä.

 

*katsoin asiakseni eritellä kassahenkilön sukupuolen sillä käsittääkseni minulla on oikeus tehdä näin, vaikka se ei mitenkään liity tarinaan millään tavalla mutta nykyfeminismin tyylille uskollisesti lyön kiilaa sukupuolten väliseen (keinotekoiseen) kuiluun

Lidl ilmeisesti pölli mainokseni ja heitä ei edes hävetä?

 

Taas on pitkätukkaa vedätetty. Kustu silmään. Viilattu linssiin. Pantu halvalla.

Joskus vähän ennen vuodenvaihdetta yhteisöpalvelu Twitter lanseerasi 24h voimassa olevat 30s pitkät videopätkät ”fleetit”, kuten Facebook ja Instagram olivat lanseeranneet ”storynsä” paljon aikaisemmin. Lisäystä kritisoitiin voimakkaasti, sillä Twitter on ensisijaisesti koettu mikroblogipalveluksi, jossa viestintä tapahtuu kirjoittamalla, ei videoilla ja kuvilla – kuten liki jokaisessa muussa mediassa.

Päätin omalta osaltani lyödä läskiksi näiden videopätkien kanssa, itseäni suuresti hatutti muiden käyttäjien tyyli jakaa videoissaan lähinnä tiktok- ja instagramprofiiliensa materiaalia, joten ryhdyin kuvaamaan typerintä keksimääni juttua. Aloin lukea mainoksia ääneen, niin tosissani ja aidosti kun pystyin. Mainoksia tuli postiluukusta kuitenkin liikaa, joten päätin keskittyä Lidlin mainoksiin, luinhan ne joka tapauksessa.

Kehitin noin viikossa hahmon, eräänlaisen karikatyyrin, joka videoilla lukee ääneen selaamaansa Lidlin mainoslehteä, tehden samalla tussilla merkintöjä siihen ja möreällä äänellä kommentoi sellaiseen lievän kärkkääseen tyyliin, mikäli jokin tuote oli arveluttava tai jotain sellaista mitä en haluaisi syödä ja naureskellen kymmenen euron paistinpannuille.

Näyttökertoja videoille kertyi ensin satoja, sitten puolisen tuhatta ja lopuksi melkein tuhat katsojaa vuorokaudessa. Nämä Lidlin mainosten ääneenluvut saivat lopulta sellaisen suosion, että jos posti ei jakanut mainoksia meille, minun piti käydä Lidlissä hakemassa ne, jotta saisin kansan vaatimat videot kuvattua.

Pian pitkin twitterversumia alkoi kuulua vaatimuksia, että Suomen Lidlin pitäisi tehdä kaupallista yhteistyötä kanssani. Suhtauduin naureskellen asiaan, mutta kun Suomen Lidlin twittertili heitti sähköpostiosoitteella ja halusi kuulla ehdotukseni, kirjoitin heille sivun verran tekstiä mahdollisesta kaupallisesta yhteistyöstä. Olihan twiiteilläni kuitenkin näyttökertoja 3,5 miljoonaa kappaletta kuukaudessa joten näkyvyys oli taattu.

Tämä sähköposti lähti ehkä neljä viikkoa sitten. Lidl kuittasi sen vastaanotetuksi heti ja sitten ei kuulunutkaan mitään kahteen viikkoon jonka jälkeen sain sähköpostin, jossa pahoiteltiin vastauksen kestämistä ja lyhykäisyydessään kerrottiin, että Suomen Lidlillä on täysin osaava markkinointiosasto ja ”nyt vaan ei resurssit riitä ryhtyä kehittämään yhteistyötä”. Että kiitos mutta ei kiitos, ala vetää.

Toissa päivänä alkoi sataa onnitteluja ”siitä lidlin mainoksesta” ja ”markkinointiyhteistyön onnistumisesta”. Olin että mitä helvettiä nyt ja kyselin vähän näiden onnittelujen perään. Sain kuulla, että radiossa pyörii ”se sinun mainoksesi jossa se kundi lukee mainoslehteä ääneen, sivut vaan rapisee ja jostain pitkätukasta sekä koomisen radiotiskijukkamaisesta äänestä väännetään vitsiä”.

Olen nyt sitten vastaillut onnittelijoille, että ”ei, se en ole minä siinä mainoksessa”, eikä se mainos enää ole minun.

Se ei ole enää minun sillä Suomen Lidl varasti sen?

Eniten tässä vituttaa se, että miljoonien liikevaihtoa pyörittävä Lidl olisi voinut vaikka sanoa, että ”paska idea mutta kehityskelpoinen, me ostetaan se sulta lahjakortilla tai vastaavalla” ja homma olisi ollut ihan hyvä sillä.

Nyt taitaa mennä saksalainen elintarvikeliike boikottiin minulta.

 

 

 

edit. 2.3.2021 klo 11:37

 

Suomen Lidl on twitter-tilillään ilmoittanut, että heidän radiomainoksensa jossa esiintyy Sami Kuronen, on puhtaasti sattumalta samankaltainen kuin fleettini. Tapaus lienee loppuunkäsitelty.

Köyhyyslarppi

Larppi on puhekielenomainen termi akronyymistä LARP, joka tulee sanoista Live Action Roleplay, kotimaisittain liveroolipeli. Larpissa pelaajat eläytyvät vaatteita, asenteita, kiinnostuksen kohteita ja kieltä myöten hahmonsa vastaaviin.

Suomen suurimpia larppeja on Helsingin gendrifikoituneisiin kaupunginosiin iskenyt keskiluokkaisten vihervasemmistolaisten köyhyyslarppi

Siellä missä neliöhinnat ovat nelinumeroisia ja alkavat kutosella, ollaan kaikkein eniten sorruttu jonkinlaiseen käänteiseen hybrikseen. Siinä missä Itä-Helsingissä vailla tulevaisuutta oleva pitkäaikaistyötön piikittää unohdusta käsivarteensa, Käpylässä tupsupartainen aikuislapsi ajaa henkilöauton hintaisella laatikkopyörällä jalkakäytävällä, pysähtyy kotimatkallaan ostamaan K-kaupasta Brewdogin oluita ja illalla tirauttaa pienet kyyneleet liittyessään iMacillään Facebookin Asumisen hinta alas -ryhmään, koska asuntosijoittajat ovat hilanneet pääkaupunkiseudun asuntojen hinnat taivaisiin ja hän vastustaa sitä.

Siellä laatikkopyörän kuljetuskopassa oli vastikään Japanista huollosta palautunut levysoitin, joka kytketään vahvistimeen jahka levysoitin ja vahvistimen 23,5 kiloinen kuparirunko ovat temperoituneet 1920-luvun puutalon lämpö- ja kosteusolosuhteisiin. Keskiluokkainen vihervasemmistolainen ottaa äänentoistolaitteistosta kuvan vaimolta syntymäpäivälahjaksi saadulla Leica Monochromella.

Keskiluokkainen vihervasemmistolainen tietää millaista on olla nälkätaiteilija, hänellä on siitä omakohtaista kokemusta kun vietyään ensin lapset päiväkotiin laatikkopyörällään hän ei saakaan ostettua vegaanista avokadotoastia ja pienpaahtimon prestiisimokkaa ulkomaalaisten pitämästä etnisestä kahvilasta matkalla ”työhuoneelle”, koska kahvila on kiinni. 

Työhuoneella hän kirjoittaa blogiinsa huomioita yhteiskunnallisista epäkohdista ja soittaa kitaraa, mutta nyt hän kirjoittaa siitä miten mälsää on kun aamiainen jäi saamatta ja ”työhuoneella” (glorifioitu nimi siivouskomerolla jonka vuokra on 350€/kk) ei vieläkään ole kahvinkeitintä. Vuorotteluvapaalla on onneksi tämmöistä omaa aikaa, vähän toki harmittaa työhuoneen vaatimaton koko ja pienet ikkunat, mutta ei köyhällä nyt ole varaa isompaankaan. Kotona ei voi kirjoittaa koska lasten väriliidut ja muut pitäisi aina ensin siivota pois tieltä ja kaikki tuommoinen tekeminen on suoraan pois luovuudesta.

Luovuus on muutenkin ollut huonona keskiluokkaisella vihervasemmistolaisella, sillä pandemian jyllätessä hän kokee murskaavaa valkoisen etuoikeutensa tuskaa katsellessaan työhuoneelle hankitulla iMacilla edelliskesäisiä Lanzaroten kuvia. Onneksi diversiteettikonsulttina toimiva vaimo (koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaaja AMK) lupasi, että keväämmällä mennään käymään Kuopiossa, katsotaan kansallismaisemaa dronekuvien avulla ja ostetaan vegaanista lohipaellaa torilta.

Keskiluokkainen vihervasemmistolainen tuskailee, kun joutuu ajamaan laatikkopyörällään autojen keskellä kaupungissa. Miten muut eivät ymmärrä, että auto on turha kerskakulutusväline ja pyörälläkin pärjää. Onhan heilläkin toki auto, mutta se on puolison nimissä ja sitä ei juurikaan käytetä. Mitä nyt käydään jommallakummalla kesämökillä. Ja appivanhempia moikkaamassa. Ja Prismassa kerran viikossa. Ja viedään lapset harrastuksiin. Autot ovat niin kalliita, tuumaa keskiluokkainen vihervasemmistolainen ja ei varsinaisesti ole kateellinen rikkaille, joilla on varmasti useampi hieno ja kallis auto, mutta oikeutetusti hieman katkera. 

Ja niitä puheita, että ruoka on suomessa kallista, keskiluokkainen vihervasemmistolainen ei ymmärrä. Toki heillä menee viikon Prismareissulla 300€ mutta sillä saa kuitenkin viikon kaikki ruoat! Näitä ajatellessaan keskiluokkainen vihervasemmistolainen tilaa Woltista vegaanista sushia, kuten teki eilen ja toissa päivänä. Sitä edellisenä päivänä hän söi ravintolassa, kuten koko perhe viime sunnuntaina. Ja lauantaina. Mutta ei se ruoka ole kallista, heillä menee vain se n. 300€ viikossa ruokakauppaan.

Wolttikuskin käynnin ja ruokailun jälkeen kelpaa nauttia kahvit, jos vaikka se aamulla kiinni ollut etninen kahvila olisi auki. Onhan toki kotona Moccamasteri ja Juran espressokeitin, mutta ei se kahvin juominen kivaa ole yksin. Moni voisi tietysti luulla, että kahvia saa kotona halvemmistakin laitteista kuin markkinoiden kalliimmista keittimistä, mutta keskiluokkainen vihervasemmistolainen tietää, että köyhänä hänellä ei yksinkertaisesti ole varaa ostaa halpaa ja huonoa. Tosin hän, ensin ostettuaan jokaisesta tarvekalusta markkinoiden kalleimman version, myös ostaa sitä halpaa paskaa kuten euron otsalamppuja dealextremestä ja kahden euron GPS-paikantimia Alibabasta, koska pieni shoppailu on köyhän ja pienituloisen ainut ilo. Sitäpaitsi vaimon kanssa on sovittu, että molemmat maksavat palkastaan puoliksi asuntolainan, sijoitusasuntolainan, autolainan ja luottokorttien kuukausierät sekä laittavat säästötilille tonnin jonka jälkeen molemmille jää vielä viitisensataa ”hulluttelurahaa” käytettäväksi mihin vain. Toki vaimo on kohtuullinen ja antoi luvan nipsaista säästötililtä 1200€ että sai työhuoneelle hankittua Gibsonin sähkökitaran ja Mesa Boogien vahvistimen, että on jotain puuhasteltavaa jos kirjoitusinspiraatio puuttuu.

Kaikkein eniten maailmassa keskiluokkainen vihervasemmistolainen inhoaa porvareita. Erityisesti kokoomuslaisia ja rikkaita ihmisiä jotka ovat vieraantuneet elämästä, eli eivät tiedä mitä maitolitra maksaa ruokakaupassa. Keskiluokkainen vihervasemmistolainen tietää jumalauta sentilleen paljonko artesaanilypsetty hollantilainen mantelimaito maksaa 0,95l kierrätyspahvitetrassa Krunikan Anton & Antonissa. SENTILLEEN. Inhokkilistan kärkipäässä keikkuvat myös ne lukuisat tyypit jotka eivät ole tehneet yhtään mitään elämässään ja sitten kaksikymppiä täytettyään ovat saaneet hallituspaikan isänsä miljardifirmasta, kolmion Eirasta ja sata miljoonaa taskurahaa tilille. Erottautuakseen syvästi inhoamistaan porvareista keskiluokkainen vihervasemmistolainen pukeutuu kauluspaitaan ja pikkutakkiin, mutta muistaa aina mainita että jälkimmäinen on UFFista.

Vuorotteluvapaalla keskiluokkainen vihervasemmistolainen ajaa puolison autolla maakuntiin kiertämään kirpputoreja, koska me köyhät ostamme aina kaiken käytettynä. Kirppareilta yritetään bongata Tynellin lasitavaraa, Yki Nummen valaisimia, Aallon ja Kukkapuron huonekaluja eikä todellakaan siksi että näissä kaikissa kulkee mukana tietty varakkuuden leima, vaan siksi että ne ovat retrodesignia, joka on muotia!

Bubbling under hankintoina tietenkin Ronsonin ja St. Dubontin tupakansytyttimet jolla keskiluokkainen vihervasemmistolainen saa sytytettyä pikkutakin povarissa kulkevat pikkusikarit. Pikkusikarit sen takia että keskiluokkainen vihervasemmistolainen, vaikka on toki yhteiskunnan paarialuokkaa pienine tuloineen ja olemattomine tulevaisuudennäkymineen, tahtoo nauttia elämästään pikkusikarin verran aina silloin tällöin ruuhkavuosien ja taloushuoliensa keskellä.

Heikkojen anarkia

Radiossa, minun verorahoillani, olivat feministit taas äänessä. Olisi pitänyt vaihtaa radiokanavaa kuten tein vastaavaan aikaan viime viikolla, mutta jäi tekemättä.

Radiossa feministit itkivät siitä, miten jonkun Martina Aitolehden kommentti kehopositiivisuuteen suhtautumisesta oli loukannut kaikkia. Siis tyypin joka näyttää mieheltä ilmapallotisseiltä, kommentti suhtautumisesta johonkin asiaan, on loukannut nyt jotain tyyppejä. Tai näin ainakin koetaan.

Kaikki tietävät, että ylipaino on vaarallista, mutta asiasta ei saa huomautella, puhua tai sanoa. Eikä saa sanoa lihava. Eikä saa sanoa ”kehopositiivinen” väärällä äänensävyllä ja missään nimessä ei saa arvostella ruoka-aikoina-kotona-olleita mikäli itse on laiha.

Laihuutta kuulemma ihannoidaan liikaa. Ihmiset mainoksissa, elokuvissa, instagrammissa jne ovat laihoja. Ihmisiltä tuntuu olevan päässyt unohtamaan se, että mainosten, elokuvien ja instagrammien tarkoituksena on myydä jotain. Ei kukaan halua myydä mitään rumien ihmisten kuvilla. Jos minä poseeraisin jumppamaton kanssa mainoksessa, ensimmäinen ajatus kuluttajalla olisi ”tuo jumppamatto on epäonnistunut”. Heh heh, aivan, vähän itseironiaa tähän väliin. En minäkään ole laiha tai hoikka tai hyvän näköinen.

Entä koenko minä paineita televisioelokuvien treenattujen uroiden heiluessa paidatta televisiovastaanottimessamme? En tietenkään. Minä kun osaan tehdä eron todellisuuden ja fantasian välillä. Ne elokuvissa sikspäkkiään esittelevät karjut ovat treenanneet kuusi tuntia päivässä puolen vuoden ajan ja olleet kaksi viikkoa juomatta ja syömättä näyttääkseen niin hyvältä. Minä en näytä yhtä hyvältä paristakin syystä: olen laiska ja mukavuudenhaluinen.

Radioäänet puhuivat, hieman vainoharhaisen oloisesti mielestäni, siitä kuinka lihavien ihmisten on mahdoton mennä esimerkiksi uimahalliin, tai rantsuun tai jonnekin koska he saavat TUOMITSEVIA KATSEITA ja ihmiset selkeästi ajattelevat, että lihava on jotenkin laiska ja aikaansaamaton ja on lihava omasta syystään.

Kylmä fakta nyt vain on, että lihavuuteen voi aika lailla itse vaikuttaa. Pituuteen, parrankasvuun tai jalan kokoon ei juurikaan. Onko kyse laiskuudesta, se on jokaisen yksityisasia.

Olemme nyt siis saavuttaneet yhteiskunnassamme pisteen, jossa tuntemattomien ihmisten mahdolliset ajatukset voivat satuttaa.

Tuntemattomien ihmisten mahdolliset ajatukset voivat satuttaa. Siinäpä vasta lause purtavaksi.

Entä mitä tarjotaan ratkaisuksi tähän ”lihavien sheimaamiseen”? Sitä en tiedä, sain auton parkkiin saksalaisen elintarvikeliikkeen pihaan ennen lopullisen ratkaisun tarjoamista, mutta alustuksesta kuulin sen verran, että kaikenlainen negatiivinen ajattelu ylipainosta pitäisi lopettaa ja kieltää. Radion feministit näkivät tämänkin ongelman jotenkin yhteiskuntaan tiukasti nivoutuneena ja siksi sille onkin niin vaikea tehdä yhtään mitään.

Mitä on tämä heikkojen anarkia, tämä enemmistön itku?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan yli 30-vuotiaista naisista 63% ja miehistä 73% on ylipainoisia. Lihavia on naisista 28% ja miehistä 26%.

46% kaikista suomalaisista on vyötärölihavia.

Lyhyellä matematiikalla voi siis sanoa, että kun menet ylipainoisena rannalle, niin edustat valtaosaa rannalla olijoista. Jos rannalla on sata ihmistä, niistä kolmasosa on ihan lihavia, kolmasosa ylipainoisia ja loput eli reilu vähemmistö on normaalipainoisia.

Lihavuus on uusi normaali ja ne allittomat käsivarret ja pyykkilautavatsat ovat vähemmistöinä siellä mainoksissa, elokuvissa ja instagrammeissa ja sieltä käsin ne pelottavat niin, että pitää mennä radioon puhumaan siitä kun jonkun leikellyn silikonifitnessbimbon kommentit satuttivat.

Aivan uskomatonta paskaa.

Katsokaas juttu on näin, että jos meillä olisi ihan oikea ja todellinen yhteiskunnallinen ongelma tässä, niin sille tehtäisiin jotain. Kun elokuvaan castataan se 24-vuotias anorektikko, jolla on Beverly Hillssin lekurilla paranneltu kroppa tai jumppamattoa mainostamaan palkataan joku hohtavahampainen uimari, jonka kropan rasvaprosentti on vähemmän kuin kevytmaidossa, niin nämä sanoisivat ”Seis! Ei käy! Esiintymällä julkisesti tämän näköisenä olisin osa valtavaa yhteiskunnallista ongelmaa jossa laihuutta ylistettäisiin ja tuettaisiin kohtuuttomia kauneusihanteita joita valtaosa tavallisista ihmisistä ei voisi koskaan saavuttaa aiheuttaen näin valtavaa inhimillistä kärsimystä”.

Kävisikö näin ikinä?

Ei.

Ihan samanlaista haihattelua kuin se, että jokainen työtön vassari ostaisi koko Mellunmäen leipäjonolle vuoden safkat jos voittaisi lotossa.

Suosittelen lämpimästi kaiken kokoisille, muotoisille ja näköisille ihmisille, että lopetatte sen kelaamisen, että mitä tuntemattomat ihmiset ajattelevat teistä, koska sillä ei ole mitään väliä.

Ja se mitä mediassa näkee ei ole henkilökohtaista vittuilua; elokuvat eivät ole totta, mainosten tehtävä on saada teidät kokemaan tarvetta ostaa paskaa mitä ette tarvitse ja instagram on vain digitaalista huumetta hyväksyntää hakeville häviäjille. Ja Martina Aitolehden pitää aina välillä sanoa jotain kohunarvoista, että pysyy leivänsyrjässä kiinni.

Vorschmack

 

Vorschmack on ruoka joka herättää tunteita, klassikosafkoilla on sellainen vaikutus. Ja vorschmack on klassikko, lähes kaikki tietävät tämän ”lihapuuron” ja jokaisella on mielipide siitä.

Siksi välttelen siitä puhumista. Ihan oikeasti. Puhun vorschmackista ehkä neljän ihmisen kanssa koko planeetalla, syy on hyvin yksinkertainen – jokaisella on mielipide siitä. Olen vuosien varrella kuullut lukemattomia variaatiota tästä ruoasta ja ne ovat olleet voittopuolisesti todella huonoja.

Ja mitä huonompi ja kauempana alkuperäisestä resepti on, sitä varmemmin se on juuri SE alkuperäinen MARSKIN VORSCHMACK, ainakin kertojan mukaan. Olen kuullut vorschmackiin tungetun korppujauhoja, raastettua leipää, tomaattimurskaa, konjakkia ja jopa, luoja varjele, chilikastiketta.

”Tämä on se aito alkuperäinen Krimin sodan aikainen, Mannerheikin autonkuljettajan puujalan sisällä salakuljetettu Egyptin faaraoiden käsin papyrukselle kirjoittama vorschmack!” alkaa aina raflaavimmat tarinat, mutta hyvä tarina ei vielä takaa hyvää ruokaa.

Vorschmack on vanha itäeurooppalainen, hyvin suurella todennäköisyydellä juutalaisen keittiöstä tuleva, liharuoka jolla on saksalainen nimi ja koko lailla keksitty venäläinen historia. Meille suomalaisille se on jostain syystä markkinoitu kallisarvoisena herrojen herkkuna, vaikka sen raaka-aineet ovat yksinkertaiset ja halvat ja kuka tahansa pöljä osaa sitä valmistaa.

Seuraava resepti on ns. ”yleisesti hyväksytty” kotikeittiöversio tästä klassikosta. Lihamyllyä ei välttämättä tarvita. Toisin kuin monet muut reseptinikkarit, minä olen myös tehnyt tätä ruokaa ns. pitkän kaavan mukaan kokonaisesta lampaanlavasta ja naudanpaistista, paahtaen niitä ensin uunissa tuntikausia, sitten jauhaen ja lopuksi 24h höyrypadassa keitellen. Jos on masokisti ja omasta kyökistä löytyvät fasiliteetit niin mikään ei estä tekemästä tätä ruokaa kolmatta vuorokautta, itse en viitsi.

Teroitan tässä vielä, että olen itse ammattikoulutukseni puolesta a la carte kokki ja ravintola-alan ammattilainen toisessa polvessa, isäni on keittiömestari ja tehnyt vorschmackia mm. ravintola Kosmoksessa koko 1980-luvun. Perustan tämän reseptin vuosien kokemukseen ja ammattitaitoon ja siksi kaikki ”meiän anoppi laittasis aina ketsuppia vorksmakkiin”-kommentoijat tullaan ampumaan aamunkoitteessa.

Vorschmackin raaka-aineet ja valmistusohje on yksinkertainen; lihaa kypsennetään ja hienonnetaan ja kypsennetään lisää. Raaka-aineina on liha, rasvasilli, sipulit, valkosipuli, voi ja suola.

Vorschmackiin tuleva kala aiheuttaa usein päänvaivaa ihmisille. Syy on se, että ohjeissa puhutaan ”anjoviksesta”, kun pitäisi puhua sillistä ja anjovis on meillä taasen ihan eri juttu kuin muualla maailmalla. Joissain ohjeissa käsketään ihan suoraan laittamaan anjovisfileitä, eli maustettua kilohailia tai sitten janssoninfileitä jotka taasen ovat anjovismaustettuja silakkafileitä. Oikea tuote on kuitenkin suolasilli, eli rasvasilli. Ilman mitään hiton mausteliemiä.

Liha voi periaatteessa olla mitä vain, mutta sianlihaa se ei ole koskaan. Ei koskaan. Tavalliselle ihmiselle välttää (10% rasvainen) naudan jauheliha ja sitä voi halutessaan jatkaa karitsan tai lampaan jauhelihalla. Autenttisempaa makumaailmaa hakeva kääntää lihojen suhteen päinvastoin ja pistää 70% lampaan tai karitsan jauhelihaa ja 30% nautaa. Tai vaikka kokonaan lammasta/karitsaa.

Vorschmack on ruoka jota ei kannata tehdä yhtä tai kahta annosta kerralla. Ihan minimimäärä lihaa on kilo, josta irtoaa parit reilut illallisannokset kahdelle hengelle. Jos kattilaa tai uunivuokaa löytyy niin tee kahdesta kilosta. Ohje on yhdelle, mutta sen voi tuplata ja triplata ja niin edespäin.

Jos vorschmackiaan haluaa villisti tuunata, eli puristien mukaan pilata, voi sekaan laittaa desin punaviiniä ja pari kolme rkl tomaattipyrettä. Koulukuntaeroja näissä on ja katsontakantoja puolustetaan usein nyrkit pystyssä verissä päin. Meillä kotona Kosmoksessa vorschmackiin meni sekä tomaattipyrettä, että punaviiniä joten laitan niitä molempia ilman tunnontuskia myös omaan vorschmackiini.

Tuotteita paistaessa kannattaa käyttää niin vähän rasvaa kuin mahdollista. Lihamassa ei sido sitä joten runsaassa rasvassa paistettu vorschmack hikoilee sitä isoiksi lammikoiksi, ei kaunista eikä kivan makuistakaan.

Lihaa kannattaa täsmätä raakana noin kilo, pienempää määrää ei kannata tehdä. Mielellään tekee vaikka tuplakokoisena ja pakastaa loput, vorschmack ei siitä huonoksi mene. Tämä on sitten todella tuhtia ruokaa joten syöminen kannattaa aloittaa sellaisella desin annoksilla.

Jos lihamylly löytyy, siitä plussaa. Itse ostan lihat valmiiksi jauhettuina ja soseutan lopputuotteen sauvasekoittimella. Myös blenderiä voi käyttää.

Noin kilo lihaa; itse ottaisin 700g nautaa ja 300g karitsaa tai lammasta.

1 rasvasillifile, eli suolasilli (paketissa ~150g eli 2 filettä, pakasta toinen seuraavaa kertaa varten)

3 golfpallon kokoista sipulia tai 2 nyrkinkokoista

10 valkosipulinkynttä

0,5l lihalientä (tai liha-kanalientä)

(3 rkl tomaattipyrettä)

(1 dl punaviiniä)

(mustapippuria)

Voita paistamiseen

Avaa rasvasillipakkaus, pakasta toinen filee, pistä toinen astiaan kylmään veteen likoamaan tunniksi, vaihda vesi kerran.

Kuutioi sipulit (myös valko-) karkeasti neljään osaan

Paista jauhelihat pannulla, vähäisessä öljyssä jos pitää öljyä käyttää, pienissä erissä ettei liha kuivu. Siirrä paistetut jauhelihat kattilaan.

Kiehauta lihaliemi samalla kun lihat paistuvat.

Heitä voinokare paistinpannulle missä juuri paistoit lihat, älä suotta pese pannua välillä. Alenna lämpötilaa ja kun voi on sulanut, nakkaa sipulit sekaan (ja hetken perästä tomaattipyree). Paistele hetki ja lisää sen verran kuumaa lihalientä, että sipulit pääsevät kiehumaan liemeen. Alenna lämpöä kunnes liemi korkeintaan poreilee laiskasti ja laita jotain kanneksi. Vaikka kansi.

Keittele 15-30 min omasta kiireestä riippuen, sitten kippaa sipulit liemineen kattilaan. Valuta rasvasillifilee ja nosta sekin kattilaan sekä punaviini. Anna jäähtyä pari minuuttia ja poraa koko roska mahdollisimman sileäksi.

Sitten valitse sopiva kattila, oma suosikkini on 5l rosterikattila joka kestää uunituksen (kattilan voi valita heti alkuun, ei ole pakko soseuttaa ensin yhdessä ja sitten siirtää tähän). Myös valurautapata käy.

Sitten alkaa lihapuuron uunitus, matala lämpö ja pitkä aika ovat paras yhdistelmä itse pidin 6h ja 110 astetta mutta jos on kiire niin välttää parikin tuntia, lämmön voi nostaa jonnekin 130 asteen seutuville tässä tapauksessa. Uunituksen aikana on tarkoitus saada vorschmackin koostumus puuromaiseksi ja samalla siihen väriä ja makua pienellä ”pohjaan palamisella”. Kattila otetaan pari kertaa tunnissa ulos uunista ja hämmennetään, tarkoitus on saada sitä kattilan reunoille vähän ja ”palamaan” siihen tummiksi kökkäreiksi, kaikki hämmennetään sekaisin. Mikäli massa uhkaa kuivua liikaa, lisää aiemmin kiehauttamaasi lihalientä.

Lopuksi tarkastetaan suola ja tarjoillaan ”lihapuuro” perunamuusin, mauste/suolakurkkujen, etikkapunajuurien ja smetanan kanssa. Jos viina maittaa niin kylmä olut ja vodkasnapsi kuuluvat asiaan.

Islantilaiset rikossarjat on parasta

 

Islantilaiset rikossarjat. Olen koukuttunut niihin. Se alkoi Loukusta, jonka eka kausi ahmittiin meillä pikavauhtia ja kakkoskautta jäätiin odottamaan sohvan nurkkaan käpertyneenä kerälle kuin pyythoni sapuskoinnin jälkeen.

Kakkoskausi tuli ja sekin koki saman kohtalon kuin pepperonipizza Golden Raxin buffetissa kun kesälahtelaiset alakoululaiset tulivat luokkaretkelle isolle kirkolle.

Ja nyt Netflix tarjoilee meille jälleen islantilaisia rikoksia Valhalla murders -sarjan muodossa.

Ai että nämä ovat loistavia. Kertakaikkiaan loistavia.

Näissä on rosoa, elämänmakua. Tiedättekö. Ihmiset ovat rumia, kännyköistä loppuu akku, taskulamput ovat sitä rautakaupasta saatavaa mallia eivätkä jotain mikättimiä jotka näyttävät siltä, että ne on saatu avaruusmuukalaisilta vuonna 2100 ja jotenkin lähetetty menneisyyteen hämmentämään katsojia.

Kyllähän ruotsalaiset ja suomalaisetkin osaavat rikossarjoja tehdä, mutta niissäkin on jotain liian kliinistä. Islantilaiset eivät kumartele suuren maailman trendejä; ihmisillä on vatsamakkaroita, paskanen tukka ja alkava alkoholiongelma – ihan kuten kaikilla meillä muillakin. TV-sarjan islantilainen polisiiasema näyttää ihan siltä kuin islantilainen kyttis voisi näyttää, muissa pohjoismaisissa rikossarjoissa paikallinen kyttis näyttää ihan tähtialus Enterprisen brygan wingalta.

Ja tiedättekö millaisilla autoilla islannin kytät ajavat? Saatanan miehekkäillä maastoautoilla! Eihän islannin karhumaiset poliisit edes mahtuisi johonkin tapetinväriseen etuveto-octaviaan.

Hei murskataanko kapitalismi?

 

Somessa tuli vastaan ruutukaappaus jonkun pikkulapsen instagram-postauksesta. Tämä poliittisesti vasemmalla oleva aktiivi kehui uuden kotinsa uutta nojatuolia, jossa kelpaa rötkötellä työpäivän jälkeen ja haaveilla kapitalismin lopullisesta tuhosta.

Jos nyt puretaan vähän tätä kapitalismin murskaamista.

Mahdollisuus tiedostaa erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä ja miettiä niitä laajoina kokonaisuuksina on hieno juttu. Se vaatii asioista selvää ottamista. Siinä helpottaa lukutaito, jonka tarjoaa ilmainen peruskoulu. Sitä tukee ilmainen toisen asteen koulutus. Ilmaiseksi saatua henkistä pääomaa.

Nämä ovat asioita, jotka kapitalismi meille tarjosi.

Kun sinne uuteen kotiin on hakenut kaupasta sen mukavan nojatuolin, niin kapitalismi on mahdollistanut sen. Kuten myös sen nojatuolin kotiin tuomisen. Kun siitä nojatuolista ottaa kuvan älypuhelimella ja postaa sen instagrammiin, on kapitalismi vahvasti läsnä. Vai luuletteko, että älypuhelinten ominaisuudet ja sosiaalisen median kehitys syntyisi vain leikkimielisestä kilvoittelusta eri yritysten kesken? Ei, kyllä se on kapitalismi.

Kun parikymppinen vasemmistoidealisti poseeraa uuden nojatuolinsa kanssa instagrammissa ja puhuu kapitalismin murskaamisesta, on vaikea keksiä räikeämpää esimerkkiä pöljästä haihattelijasta. Ilman kapitalismia kuvasta voisi poistaa asunnon, nojatuolin, poseeraajan ja lopulta itse kuvan. Meillä on maailman parhain julkinen terveydenhuolto, paras ilmainen koulutus ja sosiaaliturva. Missään ei ole koettu sellaista nousua kuin Suomessa 1900-luvulla, sodan ja sotakorvauksien runtelemasta pikkumaasta maailman upeimmaksi paikaksi elää. Tästä kaikesta kuuluu kiitos kapitalismille.

Lapsen tasolla olevat hokevat, että verotus luo vaurautta. En allekirjoita tuota mutta se on varmaa, että kapitalismi mahdollistaa verotuksen. Fakta mikä on tietysti ikävä lapsen tasolle oleville.

Kapitalismissa ei kuulemma tasa-arvo toimi. Jos vaihtoehtoina on valita Pohjois-Korean kommunistinen henkilödiktatuuri, jossa kaikilla menee tasaisesti yhtä huonosti tai sitten Suomen kapitalistinen yhteiskuntajärjestys jossa epätasa-arvoa on lähinnä ihmisten kuvitelmissa, niin väitän ettei kukaan valitse P-Koreaa. Onneaan tasa-arvon kanssa voi myös mennä kokeilemaan kivikauden tasolla olevissa uskonnollisiin fundamentalistivaltioihin.

Kapitalismi pitää kuulemma murskata, koska se ei toimi. Minun mielestä se toimii helvetin hyvin. Kellään ei kuitenkaan ole ehdottaa parempaakaan. Haihattelijat puhuvat tosissaan siitä, että Lenin olisi voinut vapauttaa Suomen ja että kommunismi on oikea tie. Kommunismista on hienoja kokeiluja, Neuvostoliitto, Itä-Saksa, Kiina ja Venezuela. Pelkkiä katastrofeja kera törkeiden ihmisoikeusrikkomusten.

Entäs sitten jos kapitalismia ei olisi? Olisi vaikka se kommunismi? Kuinka sujuisi uudesta nojatuolista ilakointi? Olisit itse tehnyt kykyjesi mukaan jonkin istuimen jolla keikkua ja jos oikein tuntisit ylpeyttä siitä, voisit kirjoittaa kirjeen sille ainoalle kaverillesi joka ei ole kuollut (vielä) kylmään ja nälkään, jossa kehaiset istuintasi. Sitten voisit kävellä lähimpään postiin josta kirjeesi toimitettaisiin valtion virkamiesten tarkastettavaksi ja se päätyisi kaverillesi joskus.

Jos nyt ei kuitenkaan murskattaisi kapitalismia.