Heikkojen anarkia

Radiossa, minun verorahoillani, olivat feministit taas äänessä. Olisi pitänyt vaihtaa radiokanavaa kuten tein vastaavaan aikaan viime viikolla, mutta jäi tekemättä.

Radiossa feministit itkivät siitä, miten jonkun Martina Aitolehden kommentti kehopositiivisuuteen suhtautumisesta oli loukannut kaikkia. Siis tyypin joka näyttää mieheltä ilmapallotisseiltä, kommentti suhtautumisesta johonkin asiaan, on loukannut nyt jotain tyyppejä. Tai näin ainakin koetaan.

Kaikki tietävät, että ylipaino on vaarallista, mutta asiasta ei saa huomautella, puhua tai sanoa. Eikä saa sanoa lihava. Eikä saa sanoa ”kehopositiivinen” väärällä äänensävyllä ja missään nimessä ei saa arvostella ruoka-aikoina-kotona-olleita mikäli itse on laiha.

Laihuutta kuulemma ihannoidaan liikaa. Ihmiset mainoksissa, elokuvissa, instagrammissa jne ovat laihoja. Ihmisiltä tuntuu olevan päässyt unohtamaan se, että mainosten, elokuvien ja instagrammien tarkoituksena on myydä jotain. Ei kukaan halua myydä mitään rumien ihmisten kuvilla. Jos minä poseeraisin jumppamaton kanssa mainoksessa, ensimmäinen ajatus kuluttajalla olisi ”tuo jumppamatto on epäonnistunut”. Heh heh, aivan, vähän itseironiaa tähän väliin. En minäkään ole laiha tai hoikka tai hyvän näköinen.

Entä koenko minä paineita televisioelokuvien treenattujen uroiden heiluessa paidatta televisiovastaanottimessamme? En tietenkään. Minä kun osaan tehdä eron todellisuuden ja fantasian välillä. Ne elokuvissa sikspäkkiään esittelevät karjut ovat treenanneet kuusi tuntia päivässä puolen vuoden ajan ja olleet kaksi viikkoa juomatta ja syömättä näyttääkseen niin hyvältä. Minä en näytä yhtä hyvältä paristakin syystä: olen laiska ja mukavuudenhaluinen.

Radioäänet puhuivat, hieman vainoharhaisen oloisesti mielestäni, siitä kuinka lihavien ihmisten on mahdoton mennä esimerkiksi uimahalliin, tai rantsuun tai jonnekin koska he saavat TUOMITSEVIA KATSEITA ja ihmiset selkeästi ajattelevat, että lihava on jotenkin laiska ja aikaansaamaton ja on lihava omasta syystään.

Kylmä fakta nyt vain on, että lihavuuteen voi aika lailla itse vaikuttaa. Pituuteen, parrankasvuun tai jalan kokoon ei juurikaan. Onko kyse laiskuudesta, se on jokaisen yksityisasia.

Olemme nyt siis saavuttaneet yhteiskunnassamme pisteen, jossa tuntemattomien ihmisten mahdolliset ajatukset voivat satuttaa.

Tuntemattomien ihmisten mahdolliset ajatukset voivat satuttaa. Siinäpä vasta lause purtavaksi.

Entä mitä tarjotaan ratkaisuksi tähän ”lihavien sheimaamiseen”? Sitä en tiedä, sain auton parkkiin saksalaisen elintarvikeliikkeen pihaan ennen lopullisen ratkaisun tarjoamista, mutta alustuksesta kuulin sen verran, että kaikenlainen negatiivinen ajattelu ylipainosta pitäisi lopettaa ja kieltää. Radion feministit näkivät tämänkin ongelman jotenkin yhteiskuntaan tiukasti nivoutuneena ja siksi sille onkin niin vaikea tehdä yhtään mitään.

Mitä on tämä heikkojen anarkia, tämä enemmistön itku?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan yli 30-vuotiaista naisista 63% ja miehistä 73% on ylipainoisia. Lihavia on naisista 28% ja miehistä 26%.

46% kaikista suomalaisista on vyötärölihavia.

Lyhyellä matematiikalla voi siis sanoa, että kun menet ylipainoisena rannalle, niin edustat valtaosaa rannalla olijoista. Jos rannalla on sata ihmistä, niistä kolmasosa on ihan lihavia, kolmasosa ylipainoisia ja loput eli reilu vähemmistö on normaalipainoisia.

Lihavuus on uusi normaali ja ne allittomat käsivarret ja pyykkilautavatsat ovat vähemmistöinä siellä mainoksissa, elokuvissa ja instagrammeissa ja sieltä käsin ne pelottavat niin, että pitää mennä radioon puhumaan siitä kun jonkun leikellyn silikonifitnessbimbon kommentit satuttivat.

Aivan uskomatonta paskaa.

Katsokaas juttu on näin, että jos meillä olisi ihan oikea ja todellinen yhteiskunnallinen ongelma tässä, niin sille tehtäisiin jotain. Kun elokuvaan castataan se 24-vuotias anorektikko, jolla on Beverly Hillssin lekurilla paranneltu kroppa tai jumppamattoa mainostamaan palkataan joku hohtavahampainen uimari, jonka kropan rasvaprosentti on vähemmän kuin kevytmaidossa, niin nämä sanoisivat ”Seis! Ei käy! Esiintymällä julkisesti tämän näköisenä olisin osa valtavaa yhteiskunnallista ongelmaa jossa laihuutta ylistettäisiin ja tuettaisiin kohtuuttomia kauneusihanteita joita valtaosa tavallisista ihmisistä ei voisi koskaan saavuttaa aiheuttaen näin valtavaa inhimillistä kärsimystä”.

Kävisikö näin ikinä?

Ei.

Ihan samanlaista haihattelua kuin se, että jokainen työtön vassari ostaisi koko Mellunmäen leipäjonolle vuoden safkat jos voittaisi lotossa.

Suosittelen lämpimästi kaiken kokoisille, muotoisille ja näköisille ihmisille, että lopetatte sen kelaamisen, että mitä tuntemattomat ihmiset ajattelevat teistä, koska sillä ei ole mitään väliä.

Ja se mitä mediassa näkee ei ole henkilökohtaista vittuilua; elokuvat eivät ole totta, mainosten tehtävä on saada teidät kokemaan tarvetta ostaa paskaa mitä ette tarvitse ja instagram on vain digitaalista huumetta hyväksyntää hakeville häviäjille. Ja Martina Aitolehden pitää aina välillä sanoa jotain kohunarvoista, että pysyy leivänsyrjässä kiinni.