Italokulttuuri tuhoaa Suomen!!!!!11

Persujen leirissä ollaan nyt huolissaan siitä, että kebab-ravintoloiden yleisyys korreloi suoraan islamisaation leviämisen kanssa. Juutalaisten omistamat valhemediat Yle ja HS vaikenevat tietenkin kuin muuri tästä, onneksi tiedostavilla on parempaa tietoa.

Juttu ei ole tuulesta temmattu; onhan vastaavaa kulttuurimarxistista suomalaisuuden mädättämistä harjoitettu ennenkin ja mitä salakavalammin asein.

Suomen ensimmäinen pizzeria avasi Haminassa vuonna 1961, hölmöläiset tietenkin uskoivat kyseessä olevan vain yksittäinen, etnisen ravintolan lanseeraus. Todellisuudessa kyseessä oli taskuvaraskansan salakavalasta maahantunkeutumisen keihäänkärjestä!

Tuon vuoden jälkeen pizzerioita on noussut kuin kännyköiden linkkitorneja jokaiseen niemeen ja notkoon. Roomalaisten orjien jälkeläisten inha, rasvainen kiekkoleipä, on turmellut suomalaisia vauvasta vaariin samalla kun kotimaisen kalakukon arvostus on painettu pohjamutiin ja karjalanpaistista tehty junttiuden symboli.

Tie kulttuurivallankumoukseen kulkee vatsan kautta; pizzeriaketjujen levittäessä tomaattikastikkeen ja durumvehnäjauhon tahrimia kavalia lonkeroitaan pitkin Suomi-neidon neitseellistä vartaloa, on myös italo-tyylin ihannointi yleistynyt! Vuosikausien ajan suomalaisen miehen kesätyyliin kuuluivat remmisandaalit valkoisten tennissukkien kanssa, nyt et löydä pienistäkään kaupungeista sellaista käyskentelybulevardia, missä ei kesäaikaan nähtäisi aikuisten miesten kulkevan ohutpohjaisissa kävelykengissä ilman sukkia. Myös kädet taskussa kulkeminen ja viheltely on yleistynyt, molemmat tyypillisiä, etelänmaalaisten tapoja, joita punavihreän kuplan suvakkimädättäjät kieltäytyvät näkemästä.

Käsite perjantaipizza on isketty syvälle kansamme lihaan ja joka viikonlopun aattona kokonaiset perheet istuvat lätyn äärelle palvomaan saapasmaan mozzarellalla kuorrutettua epäjumalaa, ihannoiden kulttuuria jossa järjestäytynyt rikollisuus pyörittää jätehuoltoa ja joutavointi on elämäntapa. Pitkään jatkunut ”kiista” ananaksen soveltuvuudesta pizzan täytteeksi on pelkkää gaslightingia, jossa ohjataan suuria ihmismassoja kognitiiviseen dissonanssiin. Ongelma on kuitenkin pizza ja italialaisten arvojen sekä elämäntavan ujuttaminen osaksi suomalaisten arkea. Pienet lapsetkin tietävät mitä prosciutto crudo mutta kukaan ei tiedä mitä on kesäytetty särki.

Perinneruoan ystävät itkevät ääneen kun muttista puhuttaessa valtaosa suomalaisista tarkoittaa italialaista tomaattimurskaa.

Ei paljon tarvitse silmiään avata niin näkee koko totuuden, kyseessä on vuosikymmeniä jatkunut ihmiskoe, jossa reippaista pellavapäisistä suomalaisista yritetään pizzan keinoin muovata laiskuuteen taipuvaisia, vielä nelikymppisinä äitinsä helmoissa asuvia mammanpoikia, jotka hiukset oliiviöljyllä kammattuna notkuvat kaupungilla blondien perässä.

Ensitestissä The Other Danish Guy bokserit

Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö, mielelläni kyllä harrastan sellaista ja kuluttuja-arvioita varten otan vastaan mitä tahansa keskioluesta purjeveneisiin, tiedoksi vain kaikille.

Koko homma sai alkunsa kun petyin isosta nettikaupasta tilaamiini boksereihin. Ne pettivät minut vuoden käytön jälkeen mitä ikävimmällä tavalla repeämällä suoraan ns. ”pakkauksen alta”. Voin sanoa, ettei ole haljumpaa fiilistä, kuin kesken työpäivän tiedostaa kuinka rakkaat kruununjalokivet laskeutuvat boksereista työhousujen sisäiseen ilmatilaan. Paitsi ehkä anopin muuttaminen olohuoneeseen.

Takaraivossa kutkutti bokserivalmistajista vain yksi: The Other Danish Guy, siispä painelin nettisivuille hämmästelemään.

Boksereiden hinnat olivat n.33€ kpl, mikä on mielestäni paljon kalsareista. Myönnettäköön että Tarjoustalosta ostamani 3,3€ bokserit eivät yleensä kauaa kestäneet, eivätkä itse asiassa päälle kympinkään kalsongit kovin laadukkailta tuntuneet. ”No mikäs siinä, kerran tässä vain eletään!” sanoin ja painoin tilausnappia.

Hämmästys oli suuri kun sunnuntaiehtoona tilattu tuote oli jo tiistaina aamupäivästä noudettavissa matkahuollon toimipisteessä. Paketti oli hillityn kokomusta ja ylhäisen tuntuinen. Sisällä oli toinen vielä tyylikkäämpi pakkaus, joka tarkensi sisältävänsä luxus underwarea. Irrotin paketin mukana tulleen laskuerittelyn ja huomasin siinä käsin kirjoitetun saatteen, jossa ylistettiin pakaroitteni olevan kuin kreikkalaisella jumalalla joskin pian komeammin verhotut! Tärisevin sormin avasin paketin ja tartuin kirkkaan turkooseihin boksereihini.

Mikä sormituntuma näissä onkaan! Ensimmäiseksi piti tarkistaa, että ihanko oikeasti nämä on tehty merivesistä ongituista jämäverkoista ja sun muusta, sillä olisin voinut vannoa että kangas olisi kudottu enkelten hiuksista. Ensimmäiseksi vedin bokserit päähäni ja hivelin kasvojani kankaan läpi; mikä ihan pehmeys! Seuraavaksi tarkistin saumat, ne olivat särmät ja moitteettomat ja lupasivat sanattomasti, että kestävät ja kestävät kuten vm.95 Hiacen moottori. Vyötärönauha oli sopivan leveä sekä pehmeä, eikä vauvanpehmeää hipiääni ärsyttämään löytynyt sitä inhaa pesulappua.

Sitten sovitus. Jännitti. Olin katsonut TODG:n nettisivuilta kokotaulukon ja todennut olevani joka mitalla* XL-asteikon yläpäässä, mutta hivenen alle XXL asteikon alapään. Olin kuullut muilta käyttäjiltä, että näitä boksereita ei kannata tilata varmuuden vuoksi yhtä kokoa isompana.

Pujottauduin varovasti boksereihin ja vedin ne ylös. Fiilis oli upea. Materiaali joustaa yllättävän paljon, mutta ei purista. Lahkeet asettuivat napakasti reisiä vasten eivätkä juuri liikahtele, mutta päivän päätteeksi mitään juovia ei nahasta löydy. Vyötärönauha on napakka, mutta ei myöskään ahdista. Materiaali on keinokuitua, mutta maagisesti se ei hiosta kuten Neuvostoliiton aikaiset viskoosikalsarit, eikä se tunnu imevän itseensä kehon ryönää kuten puuvillaiset kilpailijansa. 48 tunnin kestotestissä ei kalsareista suostunut irtoamaan inhaa hien ja kusen lemahdusta. Boksereissa on ilo tehdä sekä fyysisiä töitä, että ulkoilla niin kävelyn kuin pyöräilyn muodossa. Materiaali tummuu kastuessaan, eli jos lerssi vuotaa bisnesten jälkeen kuin puolalainen tislauspannu, suosittelen tummia versioita.

Kehumme:

+ Luksuksen fiilistä

+ Parin päivän käyttötestin perusteella mukavuutta

+ Nopeaa toimitusta

+ Värivalikoimaa

+ Saatavuutta

+ Käsin kosketeltavaa laatua

+ Kierrätysjuttua

Moitimme:

- Vaimo hiplaa ja ehdottelee kun yrität näissä katsoa telkkaa ja juoda kaljaa

Kenelle:

Kenelle vaan miehelle joka arvostaa sartoriaalista eleganssia ja haluaa parasta. Bokserit ovat toki 33€ arvoisina hinnakkaat, mutta mikäli on varaa investoida, suosittelemme. Nettiputiikkiin saa myös lahjakortteja joten kaikille meille, jotka olemme kehnoja keksimään lahjoja, on nyt helppo ratkaisu tulevaisuuden ylioppilasjuhliin ja muihin kissanristiäisiin.

*SEN mitta meni tietenkin aina XXL-asteikolle asti.

Pekko Aikamiespojan poikamiesaika muutettuna 2020-luvulle

Me olemme täällä Balboan yliopistolla aloittaneet kotimaisten elokuvien muuttamisen paremmin vuoden 2020-ilmapiiriin sopivimmiksi. Vanhat Suomi-filmit ovat nimittäin täynnä mädättäviä rakenteita, sortoa, rasismia ja avointa pilkkaa luontoa kohtaan.

Esimerkiksi Timo Koivusalon elokuva vuodelta 1993 Pekko Aikamiespojan poikamiesaika on jo nimensä puolesta omiaan syöksemään nuorisomme hulluuden kurimukseen, liimanhaisteluun ja vuosien terapiakierteeseen.

"Pekko" on jo nimenä toksisen maskuliininen ja sitäpaitsi suora viittaus Pellonpekkoon, muinaiseen epäjumalaan jonka työmaata oli ohran kasvatus oluen panoa varten. Eli jo elokuvan päähenkilön nimellä ollaan onnistuttu mm. edistamään toksista maskuliinisuutta, epäjumalien palvontaa, pilkkaamaan Suomen virallista uskontoa eli evakelisluterilaisuutta ja ylistämään alkoholia, tuota salakavalaa viinahuumemyrkkyä.

"Aikamiespoika" on klassinen köllinimi yhteiskunnallisesti epäkelvolle häviäjälle, luuserille joka ei ole onnistunut edes vaimoa saamaan. Käsite on vahvasti sukupuolittunut ja ylläpitää yhteiskuntamme sortavia rakenteita sekä naisvihaa.

"Poikamiesaika" viittaa misogynistiseen haureuden ylistykseen ja käsitteenä haisee ummehtuneesti menneelle vuosisadalle.

Ei ole soveliasta enää 2020-luvulla käyttää termejä "poika" tai "mies" ja täten olettaa sukupuolia. Kuten tiedämme, myös "miehellä" voi olla kuukautiset ja "mies" voi synnyttää, aivan kuten "nainen" voi myös sujuvasti taskuparkkeerata. Suositus onkin, että sukupuolittuneiden termien sijaan puhumme henkilöstä.

Me täällä Balboan yliopistolla odottelemme Timo Koivusalolta julkista anteeksipyyntöä (Pirkka-Pekan tyyliin) tämän elokuvan tiimoilta ja että jatkossa tämä elokuva tunnettaisiin nimellä, joka ei sorra eikä kiusaa, nimittäin:

Konseptihenkilöhahmo henkilöhenkilön henkilöhenkilöaika.

Vasemmistolaiset tuttuni ovat ehtymätön riemun lähde

Vasemmistolaiset tuttuni ovat ehtymätön riemun lähde. Heidän elämäänsä kelpaa tarkastella, kuin jotain luontodokumenttia. He ovat käsittämättömän ristiriitaisia tapauksia, helvetin kateellisia ja saatanan ahneita ja kärkkäitä tuomitsemaan kummatkin edellä mainitut tunteet.

Olen jo aikaisemmin tullut johtopäätökseen, että ihminen on joko viisas tai vasemmistolainen.

Suurin osa vasemmistolaisista tutuistani on nyt lomautettuna Covid-19 pandemian takia. Tai no sairaus aiheutti pandemian, mutta KAPITALISMI aiheutti lomautukset. Tosin töiden teko koetaan lähtökohtaisesti vastenmieliseksi, mutta joskus on pakko. Onneksi AY-liikkeen jäsenet saavat lomautuksen ajalta korvauksia, eli raha ei aina ole kategorisesti paha, mutta jos yrittäjällä on sukanvarressa rahaa, silloin raha on paha. Kun yritys tekee liikevoittoa ja maksaa palkkaa yrittäjälle sekä työntekijöille, saavat työntekijät työpanoksestaan palkkaa, mutta yrittäjän palkka on pois duunareilta. Jos yrittäjälle jää rahaa säästöön, hän vasta onkin varastanut työntekijöiltään.

Lomautetuilta työntekijöiltä yritys varastaa KOKO TILIN!

Kaikkien pahin ihminen koko maailmassa on Björn ”Nalle” Wahlroos, koska hän on ruotsalainen pankkiiri.

Vasemmistolaisilla tutuillani on nyt viimeiset pari kuukautta ollut korostetusti aikaa tutkia omaa kurjuttaan. Suurimpana ongelmana tuntuu olevan se, että kummalla kesämökillä sitä pitäisi aikaa viettää. Tämä ei kuitenkaan ole yltäkylläisyyttä tai edes oikein, sillä Nalle Wahlroosilla on koko Joensuun kartano! Sitä paitsi Nalle pystyy varmasti viettämään aikaa kahdella mökillä samaan aikaan, koska hän on ahne. Ja kapitalisti. Ja liian rikas.

Vasemmistolaiset tuttuni asuvat kaupungin vuokra-asunnoissa, joissa neliövuokra on niin halpa, että monelta omistusasujalta pääsisi ripulikakka punttiin ja kaveriksi vielä jugurttipurkillinen kusta. Vasemmistolaiset ystäväni asuvat omasta mielestään ahtaasti ja kalliilla kun taas varakkaat asuvat väljemmin halvemmalla. Sitä paitsi Lauttasaaressa rikkaat asuvat merinäköalan äärellä. Nämä ”rikkaiden kämpät” eivät tietenkään ole pois kaupungin vuokra-asunnoista, mutta ne voisivat olla. Vasemmistolaiset ystäväni eivät ole katkeria tai kateellisia, mutta he ovat avoimen vihamielisiä lauttasaarelaisia ja espoolaisia kohtaan ja toivovat, että Katajaharjuun rakennetaan IKEA joka pilaa mahdollisimman monen lauttasaarelaisen rikkaan merinäköalan.

Vasemmistolaiset tuttavani ovat äärimmäisen kapitalismivastaisia. Vapaa markkinatalous ei toimi ja suuryritykset tulisi lakkauttaa. Varakkaat henkilöt ovat yhteiskuntamme syöpä; heistä maalataan kuvaa ylipainoisia sikariportaan ihmisinä jotka possuttelevat neljän seinän sisällä samalla kun proletariaatti raataa maaorjuudessa. Totuus on kuitenkin, että en tunne yhtään laihaa kommunistia ja näille kaikille yhteistä on liki sairaalloinen tarve näytellä menestynyttä. Housut prässätään ja pikkutakista harjataan irtokarvat pois. Sitten lähdetään julkisilla keskustaan baariin, koska vain sieltä yhdestä paikasta saa oikealla tavalla tehdyn Napue G & T’n. Matkalla napataan McDonaldsista pahvikahvi kantoon. Vaikka siis vastustetaan kerskakulutusta ja kapitalismia.

Vasemmistolaiset tuttuni ovat myös ympäristötietoisia. He eivät todellakaan omista esimerkiksi autoa. Kesämökeille (huom. monikko) he kulkevat kätevästi pariskunnan jomman kumman osapuolen vanhempien kakkosautolla (alle 10v vanha) joka on vasemmistolaisten tuttujeni käytössä 11,5kk vuodesta (sen 2vko se on pajalla korjattavana, vanhemmat maksavat).

Vasemmistolaiset tuttuni ovat pienituloisia ja kärsivät kroonisesta rahapulasta. Pakollisten menojen jälkeen rahat eivät riitä enää kuin vaatteisiin, elokuviin, suoratoistopalveluihin, kommunistisen puoleen jäsenmaksuihin, kirjoihin, teatterikäynteihin, parturikampaamoon 2vko välein, auton bensaan, kesämökin grilliherkkuihin, keskustan baareihin, keskihintaiseen kännykkään, pariin kolmeen lehtitilaukseen ja HSL’n kuukausilippuun.

Lasten vaatteet pitää hankkia käytettyinä. Lapset ovat kapitalismin uhreja.

On sanomatta selvää, että kun joka kuukausi ei saa viittäsataa euroa tungettua säästötilille ja kahdesti vuodessa pysty lentämään Thaikkulaan, on kyseessä liki ihmisarvoton elämä.

Ja Nalle Wahroos saa kuulemma nettotulonsa verottomana.

Uudet kirjat eivät viehätä minua

Hain lainastosta vinon pinon kirjoja luettavaksi silloin maaliskuussa kun tämä koronapaska osui tuulettimeen. Etupäässä tuoreita kotimaisia dekkareita ja scifiä. Nyt niistä on suurin osa luettu ja täytyy sanoa, että olen voittopuolisesti pettynyt.

Ymmärrän kyllä, että kirjakustantamoiden täytyy tehdä rahaa ja siksi sellainen kama joka myy, päätyy myytäväksi. Ilmeisesti markkinapaine ja nämä nykyiset äänikirjat, joita trendikkäät ihmiset ”lukevat”, eli käyttävät joutavoitinsa taustahälynä, sanelevat millaista tekstiä kirjailijan tulee tuottaa.

Nämä lainaamani dekkarit ovat pääsääntöisesti sellaisia kolmetoista tusinassa toimintakertomuksia. Tapahtumat ovat epäuskottavia, hahmot ovat onttoja ja epäkiinnostavia ja niitä on liikaa. Ihan samat ongelmat kuin jokaisessa Hollywood-toimintapätkässä. Päähenkilöistä tehdään sellaisia puolijumalia, ettei edes Zeus pysty samaistumaan heihin. Autot ovat nopeita, naiset kauniita ja rahasta ei ole koskaan pulaa. Cooperin testissä menee neljä tonnia ihan heittämällä, kaikki taistelulajit osataan ja jos baariin mennään, niin saadaan enemmän persettä kuin aseman vessa. Ketä kiinnostaa lukea tämmöisistä? Ja joka toisen päähenkilön nimi on Michael Virtanen tai vastaavaa, koska kaksoiskansalaisuus ja nuoruus ulkomailla on vaan niin eksoottista ja vissiin edellytys, että pääsee ”erikoispoliisiksi” supoon tms. Minä en tiedä.

Juonen kuljetus näissä on sellainen danbrown pastissi, että ihan hihityttää kun luen. Ilmeisesti kustannustoimittajat ”diggaavat isosti” kun kirjan teksti on valmiiksi hakattu elokuvakäsikirjoituksen muotoon kaksine aikajanoineen jotka kohtaavat kirjan lopussa. Ja lopputuloksen voit poikkeuksetta arvata jo kirjan ensimmäisen neljänneksen kohdalla.

Eikä teksteissä ole yhtään munaa, väkivaltakuvaukset on kyllä viety aivan äärimmäisyyteen, mutta koska hahmot on varustettu vessapaperiarkin luonteella, ei vain jaksa kiinnostaa.

Kotimainen scifi on henk.koht.mielipiteeni mukaan todellisessa aallonpohjassa. Pelkkää metafiktiota jossa apinoidaan neukkuscifin tylyä tyyliä. ”Miltä näyttää intersektionaalinen feminismi ja veganismi vuoden 2040 Suomessa kapitalismin romahduttua?” En tiedä, eikä kiinnosta, otan kirjahyllystä S. Albert Kivisen Keskiyön mato Ikaalisissa ja menen maakuoppaan lukemaan sitä. Ikävä on kova Harry Harrisonin, William Gibsonin ja Cormac McCarthyn maailmaan. Ei tule kuin muutama nimi mieleen jos pitäisi kotimaista scifiä suositella; Johanna Sinisalo, Jarmo Jonkka ja Hannu Rajaniemi, vaikka Rajaniemen Kvanttivarkaasta ja Fraktaaliruhtinaasta tuleekin kovasti sellainen olo, että Hannu-setä olisi 2010-luvun Simon Ings mutta LSDllä ryyditettynä.

Rahamarkkinamiesten sanelemat promokuvat kirjojen kansissa huvittavat myös minua, voimallisesti. Mieskirjailijoita on ilmeisesti vain kahta tyyppiä; on ÄJJÄ-kirjailija, itsevarma 110% heteromies joka takoo isoa gillaa teknologiayrityksessä, käy sen jälkeen salilla tekemässä vipareita ja menee sitten kotiin 200m2 omakotitaloon Kuusisaareen ja kirjoittaa siellä dekkaria luomupunaviinin dekantoituessa. Mustavalkoisessa kuvassa hän poseeraa kädet puuskassa prätkänahkatakissa ja kolmen päivän sängessä. Leuan linja on niin kova, että sillä voisi leikata graniittia.

Toinen stereotypiä on patsulinhajuinen herkkä poninhäntämies joka värikuvassa (ei angstia) katsoo sinua sivarisilmälasiensa läpi aivan kuin vakuuttaen, että hänen kirjassaan on viiltävää yhteiskunnallista analyysiä, mutta ei niin viiltävää että joku pahoittaisi mielensä. Jos herkkä poninhäntämies on kirjoittanut hieman angstisemman teoksen, on kuva mustavalkoinen.

Voimia ja jaksamista Viikin Prisman henkilökunnalle

Toukokuussa 2017 olin urheiluvälineostoksilla ja oli kyllä mielenkiintoista Prismassa, olin tosiaan ostamassa kolmatta koripalloa 72 tunnin sisään ja asioidessani reklamaatiotiskillä oli edessäni stereotyyppinen Kummelista repäisty hahmo, eli formuloita seuraava, Citymarketin vaatteisiin pukeutuva ensimmäisen polven hesalainen (sic) joka halusi ehdottomasti asioida vanhemman naispuoleisen ASPA-rouvan kanssa.

Hän päästi minut ohitseen, avautuvalle aspalle, ja pääsin palauttamaan Wilsonia (koripalloa). Sain rekkulan tehtyä ja aspa ryhtyi täyttämään papereita, tällä välin formulajuntti oli päässyt asioimaan em. rouva-aspan kanssa ja kuuntelin sivusilmällä mitä ihmettä jannu oikein halusi. Ensiksi tämä kovaan ääneen ilmoitti, että haluaa jättää suullisen palautteen, mutta "ei tolle" - osoittaen minun aspaani, joka ilmeisesti perussuomalaisten silmälasien läpi katsottuna oli sateenkaarenvärinen gay-kuningatar, jäin pöyristyneenä kuuntelemaan tämän jannun avautumista.

Hepulla ei ollut muuta ilmoitettavaa, kuin että kalatiskillä oli kolme myyjää mutta vain kaksi käytti kumihanskoja. Ja lisänä tämän kumihanskattoman kalamyyjän syntilistassa oli vielä, että hän on aivan Axl Smithin näköinen.

Heppu otti tietenkin - suomalaiseen tyyliin - vähän lisäkierroksia siinä steppaillessaan manukoivisto-sandaaleissan ja kertoi varmuuden vuoksi tarinan vielä toiseen kertaan, siltä varalta että aspa on kuuro tai debiili, tällä kertaa hän kahteen otteeseen mainitsi, että kalatiskin kaveri on AIVAN Axl Smithin näköinen. Todennäköisesti sekä minä että aspa jäimme epätietoisuuden tilaan sen suhteen että mitä asialle pitäisi tehdä. Ehkä ihmisiä voisi kieltää saapumasta töihin Axl Smithin näköisinä tai jotain?

Voimia ja jaksamista Viikin Prisman henkilökunnalle!!

Hesalaiset pilaa luonnon mutta vain maalla autot hylätään metsiin

Olen silleen suht voimallisesti huvittunut kun luen kommentteja uutisista, joiden mukaan koronapandemian aikana lisääntynyt kansallispuistojen asiakasmäärä korreloi suoraan kansallispuistojen roskaantumisen kanssa.

Kommenttien perusteella 99% luontoon jääneistä käärepapereista, tupakantumpeista, kertisrilleistä, nenäliinoista ja täyteen paskotuista kemiallisista veskeistä on syyttäminen niitä hesalaisia urbaaneja cityhippejä, niitä samoja jotka mölyämisellään karkoittavat töyhtöhyypät kuusen oksilta, tallovat oravat käyttämättömillä Partioaitan vaellussaappailla, vievät kaiken internetin ilmasta älypuhelimillaan ja ruuhkauttavat mökkipaikkakuntansa yliopistollisen keskussairalaan vastaanoton juhannusviikolla kun ovat _yrittäneet_ tehdä vesurin kanssa tosimieshommia, jotka luonnistuvat sujuvasti vain maaseudun punaposkisilta kasvateilta.

Viime kesänä Varsinais-Suomessa tein sellaisen pienen testin, että käännyin Somerontieltä Oinasjärventielle ja ajoin kohti Kiikalaa sellaiset 15 kilometriä. Heti kun tienposkessa näkyi sellainen levike minne auton sai parkkiin, ajoin sinne. Hyppäsin ulos kabiinista ja askelsin lähimmän alamäen suuntaan. Ja tosiaan, siellähän sitä oli. Aivan Natura 2000 suojelualueen liepeillä.

Alamäki täynnä roskaa ja romua. Jääkaappeja, pesukone, vanha lipasto, kolme jätesäkillistä vaatteita, pari auton akkua, kanneton arkkupakastin, fillarin runko, lastulevystä tehty kirjahylly, Strömbergin valurautaliesi ja ilmeisesti Seura-lehden vuosikerrat 1970- ja 1980-luvuilta.

Päällimmäinen ajatukseni oli tietenkin, että kuinka me hesalaiset jaksetaankin roudata tuota roskaa tänne asti.

Pitkästä aikaa Foman 200'sta ja paluu 100% etsinkuvaan

Etsimestä pitää näkyä joko 100% se kuva mitä filkalle tallentuu tai ei yhtään mitään. Siksi valintani kinofilkalle on joko Smena tai Nikon F2 tahi F3. Kahdessa jälkimmäisessä tämä sadan prosentin sääntö toteutuu, Smenassa on kirjaimellisesti "etsin", siitä saa etsiä sitä kuvaa vaikka maailman tappiin asti.

No jos totta puhutaan niin minähän kuvaan millä tahansa, paitsi piirtoheittimellä. Sellaisellakin voi nimittäin kuvata.

Nämä kuvat ovat tallennettu Foman Creative Line (heh heh hah hah mikä nimi tuotteelle) filmille Nikon F3 'lla jonka nokilla on ollut pääsääntöisesti MIR-merkkinen 35mm f2 optiikka, jonka ostin 25€lla. Pienellä putsaamisella lasista tuli aivan toimiva, mitä nyt tarkennus on hieman jäykähkö. Muutama otoksista, on kuvattu Vivitarin 70-210mm makrozoomilla, eli kuvat "Cool duck", "Phalaenopsis orkidea" ja "sipuli kukkaruukussa".

Kinofilmeistä paras on Foma 200, väärinkehitettynä Rodinal 1:100 60min, 20 min välein 3x purkki ympäri ja kopaus, kehitteen lämpötilan mittasin sormilla, mikä on tyystin väärin tehty. Kuvat skannasin itse Epsonin halvimmalla mahdollisella filmiskannerilla, V330'lla.

Valvonta pelaa

Meillä on Suomessa tämmöinen asia kuin hiihto

Mikä lie ruohonkorsi

Cool duck

Jääkiekkokausi lienee ohi?

"Klubin lehmä"

Spåran haitari

Sipuli kukkaruukussa

Phalaenopsis -orkidea

Lisää korsia

Vanha kivisilta

Sillan alla

Lamput

Kotitalon pääty

Heippa vaan

Ne jotka seuraavat minua Twitterissä ovat saattaneet sunnuntain 3.5.2020 jälkeen huomata pienen muutoksen. Nimittäin en ole enää Twitterissä.

Päätin poistaa tilini pitkän, noin puoli vuotta kestäneen, harkinnan jälkeen. Harkinta kesti pitkään, päätös oli impulsiivinen. 

Olen ollut oikeastaan koko kuluneen vuoden vaihtelevan masentunut, aloitekykyny ja elämänhaluni ovat vaihdelleet voimakkaasti viikosta toiseen. Touhukkaita ja optimistisia päiviä seuraa usein ajanjakso, jolloin en meinaa päästä sängystä ylös ja pelkkä kävelylle lähteminen saa aikaan paniikkikohtauksen.

Covid-19 pandemia on myös aiheuttanut kohtuutonta stressiä kaltaiselleni tuumailijalle, joka pyrkii joka käänteessä ajattelemaan mahdollisimman laajoja kokonaisuuksia.

Sosiaalinen media on aina ollut minulle ensisijaisesti viihdettä, ajankulua. En ole liittynyt minnekään saadakseni kavereita tai kontakteja. Ajankulusta on kuitenkin tullut aikarosvo.

Jos on 6800 seuraajaa, kuten minulla, käy kuten jos seurattavia on yhtä paljon. En ole varmasti pariin vuoteen seurannut ns. Twitter-fiidiäni, riittää että luen ilmoitukset läpi. Jos twiittaan illalla jotain, on aamulla 200 – 300 tapahtumaa kelattavaksi. Näihin vastatessa menee koko aamiainen ja lounasaikaan mennessä ilmoituksia on jälleen se 200 – 300. Näistä valtaosa on tykkäyksiä ja uudelleentwiittauksia ja loput ovat sitten ”kommentteja” ihmisiltä joista ei pysty sanomaan, ovatko he botteja, kännissä, pilvessä vai jotenkin henkisesti jälkeenjääneitä. Murto-osa kommenteista on sitä fiksua ja järkevää diskurssia, jota odotan sosiaaliselta medialta.

Twitter on mennyt enemmän ja enemmän mikroblogista ja keskustelusta huutamisen suuntaan. Tahallinen väärinymmärtäminen ja mielensäpahoittaminen ovat nyt jälleen se kantava trendi ihmisten välisessä keskustelussa. Edes yksinkertainen ”shitpostaus” meemeillä ei ole varma tapa mennä eteenpäin, sillä joku pahoittaa mielensä siitäkin.

Twitterissä on tahoja, jotka edellyttävät, että tietyillä seuraajamäärillä myös sisällön (eli twiittien) tulee olla linjassa jonkin intersektionaalisen feminismin esoteeristen sääntöjen mukaan; ns. ”slap down huumori” (ei ole oikea sana) on sallittua vain jos seuraajia on huomattavan vähän tai seuraajat ovat inaktiivisia tai botteja. Minun seuraajamäärillä jopa Kevätpörriäiseen sopivat vitsit ovat tätä ”slap down huumoria” joka tässä tapauksessa on ”maalittamista”.

Maalittaminen on käsitteenä samanlainen kuin rasismi. Vain tietyt tahot saavat kertoa, kuka maalittaa ja mikä on maalittamista. Kun ihminen twiittaa, että ”iloitsee jokaisesta Covid-19 pandemian aiheuttamasta lentoyhtiöiden konkursseista” ja minä uudelleentwiittaan sen saatesanoilla ”Lapsellista” on kyse maalittamisesta. Kun tämän twiitin jälkeen minun profiiliani jaetaan sadoille ihmisille postituslistan omaisesti ja kehoitetaan blokkaamaan ja ilmiantamaan tilini, kyse ei ole maalittamisesta vaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamisesta.

Olen joutunut tietyn kansanosan, jota kutsun 2.0-jengiksi (Blokkilista #2 mukaan kts. Google), voisin helposti nimetä heitä tähän, mutta kyse olisi maalittamisesta, silmätikuksi vuoden 2019 maaliskuussa jolloin  työelämäprofessori Pekka Sauri antoi minulle leikkimielisen, hyvin epävirallisen, Rakentava twiittaaja -tunnustuksen kerrottuani avoimesti kokemuksistani koulukiusaamisesta, kirjoittamalla hyvin pitkän ja tarkan kuvauksen omista kokemuksistani. Tekstin kirjoittaminen oli vaatinut minulta vuosien sisäisen kamppailun omien henkisten lukkojeni kanssa ja vaikka se avasi vanhoja haavoja, sen kirjoittaminen oli jollain tapaa myös katarttinen kokemus. Sen seurauksena uskalsin olla muutamassa julkisessa projektissa omalla nimelläni ja myös järjestää valokuvanäyttelyn omalla nimelläni, taiteilijanimen sijaan.

Tämä ei kuitenkaan sopinut kaikkien pirtaan. Joku joka oli ärsyyntynyt nettipersoonaani, kaivoi esiin vuosia vanhan twiitin jossa vitsillä heitin, ihmiselle jonka tunnen oikeassa elämässä, että ”en usko hänen olevan homo, hän ei ole koskaan lyönyt minua käsilaukulla”.

Yhtäkkiä olin homofobinen, seksuaalivähemmistöjä vastustava vihapuheen levittäjä. Ja Pekka Sauri, arvostettu yhteiskuntamme jäsen, oli ”vittumainen etuoikeutettu valkosetäukkeli joka jakelee palkintoja kavereilleen”. Minulla oli tuossa vaiheessa takana kahdeksan vuotta twitteriä ja noin 60 000 twiittiä. Tämä parinkymmenen hengen ydinjoukko otti asiakseen kammata jokaisen twiittini kahdeksalta vuodelta ja kerätä sieltä kaikki ne, jotka vaan jotenkin saatiin näyttämään huonolta.

Myönnän ihan suoraan, että suurin osa twiiteistäni on typeriä. Toisaalta, en minä yritäkään olla Esko Valtaoja tai Kari Enqvist. Silti luulisin, että kun jääkiekon MM-kisojen aikana twiittaan, että ”ruotsalaiset on pannu hanhii” ja ”mats sundin är hoomosexual”, niin ihmiset tajuaisivat kyseessä olevan vitsi.

No kaikki eivät näin tajunneet. Minä olen, twitterin mukaan, homofobinen, seksuaalivähemmistövastainen, ksenofobinen, misogyninen rasisti ableisti ja koulukiusaajamentaliteetilla toimiva oikeistolainen edgelordi joka maalittaa.

On muuten ihan kiva joinain aamuina herätä, avata twitteri ja ensimmäiseksi googlata mikä ensimmäisen maailman sortaja olet.

Ja kaikkea mitä minä olen, on myös Pekka Sauri ja ylipäätänsä kaikki jotka ovat yhtään enemmän minun kanssani tekemisissä. Liioittelu viedään mielestäni jo parodiahorisontin yli kun kerron jonkun 80-luvun Pahkasiasta pöllityn vitsin Pikku-Kallesta ja rautakeuhkosta ja sen seurauksena minä olen ableistinen paskakasa, Pekka Sauri on ableistinen paskakasa ja ihmiset joiden kanssa olen käynyt kaljalla tai ostanut vakuutuksen ovat osa ”ableistista sorjatakohorttia ja ihmispaskoja”.

Rakentava twiittaaja -nimitys on ollut raskas taakka kantaa, tuon jälkeen kaikki mitä olen twiitannut, on tarkasteltu suurennuslasilla, revitty paloiksi ja jos mahdollista, kontekstista irroittamatta tai irroittamalla, pistetty jakoon saatesanoilla ”Pekka Saurin rakentavatwiittaaja jälleen vauhdissa” tms.

Minä en ihan oikeasti halua lukea tämmöistä paskaa twitteristä, jonka piti olla minulle ajankulua.

Minulla on ihan samat kiireet ja ongelmat kuin muillakin, kämppä muuttuu sotkuiseksi, iltaoluet alkavat olla alkoholismin puolella, vanhemmat ikääntyvät ja tarvitsevat enemmän ja enemmän apua arkielämän kanssa, pystyssä pitäisi pitää niin firma kuin sijoitussalkkukin ja auto saada katsastuksesta läpi.

Minä haluan käyttää twitteriä silleen, että kun menen paskalle, niin voin laittaa höpöhöpö juttuja miten ”Vilhon kanssa varauduttiin korona-apokalypsiin hankkimalla samanlaiset nahkahaarniskat, mutta ei homolla tavalla nahkaiset” ja sitten nauretaan typerälle jutulle ilman, että joku 54-vuotias opiskelija, joka näyttää hermafrodiitin ja papukaijan risteytykseltä, tekee asiasta rikosilmoituksen ja uuden blokkilista-aallon.

Tämä minun tapa ei toimi, minusta riippumattomista syistä, joten ehkä helpompi olla lopullisesti poissa Twitteristä?

Nyt viimeisimmät käänteet menivät sillä lailla, että itseään kovasti julkisuuteen tuonut, blokkailukulttuuria suosiva, ilmastoaktivisti, 17+ vuoden ikäinen Atte Ahokas, joka on muuten blokannut minut, vaikka aiemmin olemme käyneet hyvää keskustelua mm. ilmastonmuutosdenialisteista, ilmeisesti 2.0 jengin paremmat ihmiset ovat tulleet muistuttamaan että minua ei ole sovelias seurata, keskittyi tilillään lähinnä valittamaan omasta someuupumuksestaan. Mielestäni twiitit olivat 100% huomiohuorausta ja asian selväksi tekemiseen olisi riittänyt yksikin twiitti.

Menin sitten twiittaamaan, että Atte on itkupilli.

Tein kaksi virhettä, sen että twiittasin jotain noin tyhmää ja sen, etten jäänyt koneelle päivystämään (kännykkäni on huollossa, sijaisluurissa olevaa twitteriä en tykkää käyttää kun se tuntuu jättävän ilmoituksia välistä pois). Lähdin töihin ja varastolla käymään ja palasin koneelle vasta tunteja myöhemmin. Tässä vaiheessa ilmoitukset olivat räjähtäneet ja sisältö oli sitä tuttua ja turvallista; olet paska, täyssika, koulukiusaaja, jne jne. Numerosarjatilit leikekirjaston profiilikuvilla arvostelivat minua ”nimimerkin takaa huutelevaksi puskajussiksi” jne. jne.

Alkoi vituttamaan joten en jaksanut vastailla kovinkaan asiallisesti suurimmalle osalle asiattomista kommentoijista. Virhe tämäkin.

Mitä pidemmälle rullasin ilmoituksia, sitä selvemmin kävi ilmi, että 2.0 blokkilistajengi oli aktivoitunut ja keskustelua käytiin nyt heidän säännöillään: jakamalla kuvakaappauksia twiiteistäni blokkien takaa, toisin sanoen minulla ei ollut mitään sanottavaa. Tämmöinen kuvakaappauksilla käyty keskustelukulttuuri on myrkyllisintä mitä tiedän.

Löin tilin lukkoon ja poistin tuon typerän ja lapsellisen twiittini Atesta. Se oli typerä, lapsellinen ja harkitsematon. Poistin myös kommenttini ihmisille, koska nekin olivat typerä ja lapsellisia.

Tein nämä kaikki kuitenkin liian myöhään; kuvakaappaukset oli jo otettu ja niitä jaettiin auliisti. Ketään ei kiinnostanut se, että olin poistanut twiitit. Olisin voinut myös pyytää anteeksi Atelta, jos en olisi hänen blokissa.

Kirjauduin twitteriin manageroimani yhtyeen tunnuksilla ja katsoin syntynyttä myrskyä. En ollut uskoa silmiäni kun eräs sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi jakoi kuin liukuhihnalta kuvakaappauksiani twiiteistäni, jotka oli helppo ymmärtää väärin. Jollain ihmisellä on minusta kuvakaappausmateriaalia vuosien ajalta. Myös jaettiin kuvakaappauksia keskusteluista, joissa minusta puhuttiin mutta minä en ollut äänessä. Näiden kaikkien kantava ajatus oli lyhykäisyydessään se, että minä kiusaan lapsia, minä olen lasten kiusausringin johtaja ja että Pekka Sauri sallii lasten kiusaamisen netissä ja suorastaan kannustaa siihen koska hänen nimittämä rakentava twiittaaja kiusaa lapsia twitterissä.

Minä kirjoitin yhden typerän twiitin, jonka poistin, tyypistä joka on 17-vuotias ja nyt minä olen jonkinlainen keskitetyn lastenkiusausmafian Don?

Yhdellä twiitillä. Jonka tosiaan poistin.

Ja koska olen saanut rakentava twiittaaja -nimityksen joskus viime vuonna, niin Pekka Saurin linja on se, että lapsia saa kiusata internetissä?

Kun näin kuinka paljon Pekka alkoi saada paskaa niskaansa, poistin tilini. Olin lähellä tehdä näin jo kesällä 2019 kun nämä tietyt tahot nostivat paskamyrskyn, jonka seuraksena Pekka Sauri lopetti tunnustuksen jakamisen. Tällöin Pekan toive oli, että en poistaisi tiliäni.

Meillä on Pekan kanssa ollut sellainen ns. ”running gag”, että meillä on yhteinen bändi, jossa musiikki tulee toisena ja ulkomusikaaliset seikat ja sekoilu ekana. Olemme twiittailleet puolin ja toisin täysin tuulesta temmattuja tarinoita eri soittoreissuilta ja sekoiluista treenikämpältä. Tarkoituksena on ollut ihan pyyteettömästi tuottaa hauskuutta ja iloa ihmisten elämään. Valitettavasti olen saanut sieltä twitteristä lukea, että miten ”Pekka on idiootti kun kaveeraa tuollaisen paskakasan (=minä) kanssa” ja että miten minä olisin jopa jokin Pekka Saurin sivutili, jolla hän ”anonyymisti” kiusaisi ihmisiä vittuilemalla. En tiedä viitsinkö edes alentumaan kommentoimaan näin pahantahtoisia ja selkeästi ilkeilymielellä tehtailtuja huhuja.

Mikäli joku on jaksanut lukea näin pitkälle niin tahtoisin kertoa, että minä en ole Saurin sivutili tai -persoona, emmekä me ole millään lailla kavereita oikeassa elämässä. Me emme tunne toisiamme, me emme ole puhuneet keskenämme. Me emme edes tiedä missä toinen asuu.

Toivoisin koko sydämestäni, että kaikki ne jotka kokevat twitterprofiili Likaisen Hipin jollain tapaa vastenmieliseksi, lopettaisivat kuitenkin Pekka Saurin nimen vetämisen lokaan. Unohtakaa se rakentava twiittaaja -nimitys. Antaisin sen pois jos voisin. En alun alkaenkaan tahtonut sitä tai pyytänyt. Se on ollut raskas risti harteillani viimeisen vuoden, kiitos blokkilista 2.0 -jengin.

Päätökseni sulkea tili ei ole vielä lopullinen, minulla on 29 päivää aikaa muuttaa mieleni. Mutta pelkään, että tietty maalittaminen jatkuu. Nimen ja @-handlen vaihto voi olla tilapäinen ratkaisu, mutta käsittääkseni sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit seuraavat ”pelikenttää” tarkkaan ja rakentava twiittaaja -keissin yhteydessä tapahtunut nimenvaihtoni raportoitiin yllättävän nopeasti.

Tuntuu uskomattomalta, että olen kirjoittanut neljä A4’sta siitä, miten somessa oleva ihmisryhmä vainoaa minua vuodesta toiseen, koska twiittasin jotain mistä he eivät pidä, mutta mikä ei ole millään tavalla väärin tai laitonta, kehoittaen ihmisiä blokkaamaan ja raportoimaan profiilini ja yrittäen sabotoida ihmisten elämää jotka ovat kanssani tekemisissä siellä somessa ja koko ajan punaisena lankata tässä on se, että minä olen se kiusaaja, eivät ne blokkilistoja keräävät ja jakavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit, jotka nimittelevät, haukkuvat, levittävät huhuja ja pyrkivät haittaamaan reaalielämää.

Oma vika. Mitäs lähdin sinne internettiin.

Yhden vuoden käyttötestissä Agfan APX 400 mustavalkofilmi

Agfa APX-400 on tällä hetkellä Suomen markkinoiden halvin bulkkirullafilmi. Hinta olikin pääsyy, miksi päädyin ostamaan sitä. Olen nyt kuvannut sillä vajaan vuoden ajan ja fiilikset ovat ristiriitaisia.

On ihan selvää, että boksinopeudella sillä ei tee yhtään mitään. Ne harvat kerran kun olen sitä kuvannut ja kehittänyt ISO-arvolla 400 on lopputuloksena ollut masentavan harmaata ja rumalla rakeella. Käytetty kehite, Fomadon R09 eli ”rodinal” on saattanut vaikuttaa tähän. Ständikehitystä APX400 ei kokemuksieni mukaan kestä laisinkaan.

Olenkin kuvaillut tätä ISO200 mukaan, mutta siitäkin huolimatta kokemukset ovat jääneet valjuiksi. Yhtään vähemmässä valossa lopputuloksena on tasapaksu ja jotenkin tunkkaisen oloinen nega jota ei tee mieli suurentaa.

Kovassa auringonpaisteessa kontrastia alkaa löytyä.

Ohessa esimerkkikuvia, ne missä ei erikseen mainita kameraa on kuvannut vaimoni täysautomaattisella Pentax Z10-järjestelmäkameralla, jossa 28-80mm zoom makro linssi. Osan olen kuvannut itse muilla kameroilla, kamera ja linssi on mainittu kuvatekstissä.

Mökillä syksyllä, varjopaikat aika pliisuja ja taivas palaa puhki.

Keväällä otettu kuva Lauttasaaresta, valoa on enemmän ja samaten konrastia.

Mökillä osa 2, tunkkainen yleiskuva ja jälleen taivas palaa puhki.

Lauttasaaressa kovalla auringonpaisteella

Jäätyneitä juuria Verkkosaaressa, kuvattu Canon EOS500 & Sigma 28-200 makro zoom.

Redin tornit, kuvattu Lomo LC-A kameralla.

Lehtiä tuulilasissa, Pentax ME Super ja muistaakseni 50mm f1.7

Hevoskastanja, Pentax ME Super & Tokina 135mm f2.8

VR'n veturihallit Pasilassa Nikon F3 & Nikkor 28mm f2.8

Nikon F2 & Nikkor 28mm f2.8 kuvattu todennäköisesti f4

Sadepisaroita ikkunassa, kuvattu Nikon F2 & Helios-44 loittorenkaalla

Taskukello, kuvattu Nikon F2 & Helios-44 loittorenkaalla

Kalastajien tykötarve? Entinen Verkkosaari, kuvattu Practica LTL2 & Helios 44

Kotiharjun saunan mainos, Torkkelinmäki, kuvattu Practica LTL2 & Helios 44

Meidän olohuoneen kattolamppu, kuvattu Practica LTL2 & Helios 44

Lauttasaaren rantaa, kuvattu Lomo LC-A.

Katulamppu Väinölänkadulla huhtikuussa, heti parempi kun valoa on.

Auton renkaista tehty kukkaruukku jaluistoineen Pohjolankadulla huhtikuussa.

Sähkölinjan tolppa hiekkakentällä, tämä on kuvattu isolla aukolla f5.6 mikä tuo esiin linssin vaatimattoman suorituskyvyn.

Syntymäpäiväkimppu 15.4.2020 ikkunalaudalla suorassa auringonpaisteessa.

Puisto, kuva otettu aikaisemmin keväällä. Jälleen mielestäni hyvin vaatimaton sävyjen toistokyky.

Pihlajanmarjoja, kuva otettu ilmeisesti syksyllä 2019.

Väsyneet lapset homekouluun joka arki, mitä järkeä?

Viimeisen vuorokauden on otsikoissa ollut vain yksi aihe ja se on lasten palauttaminen kouluun. Lapset ovat nyt olleet kuusi viikkoa etäopetuksessa ja se on nyt niin iso ongelma, että kahden viikon päästä kakrut pitää saada sinne kouluun. Kouluvuotta on tosin vain kaksi viikkoa jäljellä, sitten alkaa kesäloma joka kestää kymmenen viikkoa.

Tätäkin ”ongelmaa” tarkastelen niillä samoilla kriteereillä kuin kaikkia muitakin nykyajan ongelmia. Eli lähinnä suhtaudun siten, että ne ovat joko keksittyjä tai vähintäänkin itseaiheutettuja.

Heitetään ilmoille sellainen ajatus, että miksi lasten edes pitää mennä jonnekin fyysiseen koulurakennukseen näyttelemään oppimista? Omien kokemusteni mukaan opetus on hyvä asia, mutta koulu on konstruktiona yhtä epäonnistunut kuin vankila.

Halki elämäni olen kuullut koulusta lähinnä samaa ”valitusvirttä”. Luokkakoot ovat liian isoja, oppilaat tyhmempiä & aloitekyvyttömämpiä kuin ikinä, opetusinfra tökkii, mikään ei toimi, ruoka on pahaa, koulu on homeessa ja lapset häiriköivät toisiaan.

Miksei yhtälöstä voida poistaa kaikkea paskaa samalla tavalla kuin alkoholi ja pikaruoka ruokavaliosta?

Koulurakennusten korjausvelka on miljardiluokkaa, näin stetson-menetelmällä arvioiden. Kuulla ”koulu” sana ilman ”home”-etuliitettä on kuin nähdä Jeesus ratsastamassa Joulupukilla kommareiden vappukulkueessa, jossa kukaan ei ole kännissä.

Parakkikoulut ja sädesienen raiskaamien rakennusten purku- ja korjausrakentaminen on todella iso bisnes. Todennäköisesti niin iso, että korruption lonkerot yltävät jo hallitukseen asti. Homeisia rakennuksia saneerataan miljoonilla ja taas miljoonilla vain jotta niissä on sitten parin kuukauden kuluttua vesivahinko kun Bogdan, Orma tai puolalainen Hessu Hopo kytki patterikierron paskaviemäriin, joka päätyikin ilmastointikanavaan. Juhlasalissa on sadan tuhannen euron äänentoisto, mitä kukaan ei osaa käyttää, sitä varten, että kevätjuhlassa ei soiteta suvivirttä, ettei kukaan vain loukkaannu ja ehkä kunta maksaa kymppitonnilla jonkun Keskustan kansanedustajan tms. rikollisen motivaatiopuhujaksi TET-päiville.

Kouluissa ei ole enää henkilökuntaa pitämässä talosta ja sen ihmisistä huolta, sen sijaan kaikki on ”kilpailutettu”. Ennen skolessa oli talkkari, joka rassasi viemärit, korjasi piirtoheittimen virtajohdon ja vinssasi koripallokorit alas liikuntasalin katosta. Tsilarilla oli ehkä työsuhdekämppäkin jossa ryypiskellä illat Metsoloita katsellen ja pitäen huolta etteivät raggarit rikkoneet paikkoja yöllä.

Nyt kilpailutuksen seurauksena tsilarit on delanneet sukupuuttoon ja kun (huom ei JOS vaan KUN) lamppu palaa, vessanpönttö tulvii tai koripallokorit pitää saada alas katosta, pitää rehtorin soittaa johonkin kirjainlyhennefirmaan jossa puhelinvaihteen, itkuiselta 12-vuotiaalta kuulostava työntekijä syyllistää soittajaa hänen työstressinsä kasvattamisesta. Puhelinsoiton jälkeen pitää odottaa 4-24 tuntia jotta kirjainlyhennefirmasta tulee uudenkarhealla pikkupakulla joku apurahajazztaiteilijan näköinen kynäniska vinkumaan astmaattisesti, ettei hänen lupatasonsa riitä vessan loisteputkilampun vaihtamiseen. Sen sijaan hän voi täyttää sähköisen anomuksen esimiehelleen joka tekee päätöksen sähköliikkeen tilaamisesta. Ja jos samalla kysytään niistä koripallokoreista, niin kynäniska kohauttelee harteitaan ja sanoo että hän ei voi asiaa hoitaa, pitää soittaa kirjainlyhennefirmaan ja tilata uusi käynti.

Ja tämä kaikki maksaa varmasti kymmenkertaisesti sen talkkarin liksan verran.

Yhden homekoulun hinnalla maksettaisiin varmaan koko ikäpolvelle pilvipalveluläppärit, ellei niitä ostettaisi krapulaiselta Mickey Rourk..eikun siis Tiina Jylhältä. Tai joltain kokoomuslaisen kaverilta.

Kilpailutus on myös tappanut kouluruokalan topakat emännät, jotka sotavuosien marttojen hengessä ruokkivat mukelot päivästä toiseen kunnon ruoalla. Nykyään kouluruokalassa käytetään veistä vain muovipussien ja pahvilaatikoiden avaamiseen kun keskuskeittiöistä tulee mautonta, rasvatonta, sokeritonta ja suolatonta huttua, mikä lämmitetään robottiuuneissa. Sitten ihmetellään mikseivät lapset syö ruokaa. No koska se maistuu paskalta. Ja näyttää.

Tälläkin kilpailutuksella ollaan ”säästetty” suorastaan valtavia summia. Veikkaan, että jos näiden keskuskeittiöfirmojen kirjanpitoa vähän enemmän tutkii, niin voidaan todeta että veroja ei makseta ja kaikki viivan alle jäävä on siirretty ulkomaille.

Paljon fiksumpaa olisi sulkea nämä ulkomaisille holdingyhtiöille rahaa tuottavat keskuskeittiöt ja lyödä suoraan lisää massia lapsiperheellisten lapaseen, silloin raha jäisi tänne, vaikkakin suurelta osin duopolille.

Minkä takia hukataan resursseja siihen, että toistasataatuhatta väsynyttä lasta pitää saada samaan aikaan, viitenä päivänä viikossa, yleensä kilometrien matkan päähän, homeiseen rakennukseen, saamaan opetusta liian isossa ryhmäkoossa jossa häiriköt ja hitaimmat oppilaat määrittelevät opetuksen tehokkuuden ja tahdin? Ja sitten välillä mennään ruokasaliin siirtelemään vesipöperöä lautasen reunasta toiseen.

Ainoa perustelu on käsittääkseni se, että ”näin on aina toimittu”.

Ei järjen hiventäkään.

Järjettömyys tässä koronatilanteessa

Ei ole kyllä järjen hiventä tässä koronatilanteen hoidossa. Koulut ja päiväkodit on bosessa, etteivät lapsukaiset tartuta toisiaan. Tosin tuo viereinen koulunpiha on aamusta iltaan täynnä lapsia, jotka pelaavat pallopelejä ja illasta aamuun vähän vanhemmat lapset viettävät bileitä siellä, pilvi palaa kilpaa pallogrilliin pilkotun säleaidan kanssa tyhjien tölkkien kopistessa asfalttiin.

Ravintolat myyvät henkensä pitimiksi pizzaa ja leikettä takaovista, sisään ei saa asiakkaita päästää, vaikka ravintola-ala kärsi asiakaspulasta jo ennen koronaa, ei vaikka järjestettäisiin niin, että puolet tuoleista vietäisiin pois ja sallittaisiin naapuripöytiin huutelu.

Samaan aikaan rautakaupat ovat auki ja siellä tuntuu olevan kaikki seniorikansalaiset puristelemassa pelargonioiden varsia ja tivaamassa typeriä ylirasittuneelta henkilökunnalta, jotka angstisesti mumisevat kaulukseensa kassapisteen eteen asennetun lexanlevyn takana, levyn jonka ympäri tai yli yhdeksän asiakasta kymmenestä kurkkaa ja huikkaa "anteeksi mitä sanoitte?"

Turvaväli -käsite lakkaa olemasta kun ylität K-raudan kynnyksen. Lääniä on tuhansia neliömetrejä, mutta silti nämä oman elämänsä markopaanaset, Itä-Pakilan kotikonttorirotat, ovat kaikki ängenneet samaan 10m3 tilaan, ettei vaan mene vuoronumero sivu suun ja saadaan se Tikkurilan ”höyry”-sävyyn sävytetty Remontti-Ässä, jota suositteli se naapurin rouvan mies, joka on kova raksaäijä kun kerran Ikean naulakon tehnyt laakista oikein ja maalannut sen spreimaalilla ja maalia oli enemmän naulakossa kuin käsissä.

Viime vuosina, lähinnä yksityisen rahan avulla, kovasti kasvanut pienpanimo-sektori on ollut merkittävä työllistäjä aloilla mainosmiehestä trukkikuskiin on myös helisemässä ravintoloiden suljettua ovensa. Toki panimon ovelta voi tuotteita myydä mutta tällä tavoin katettu asiakaskunta on hyvin marginaalinen. Jostain kumman syystä pienpanimoilla ei ole etämyyntioikeutta, ulkomailta saa kyllä tilata viinaa, viiniä, bisseä ja lonkeroa ja lähetti tuo sen vaikka pumppukärryllä ovelle, mutta kotimainen, täällä työllistävä firma ei saa myydä edes ykkösolutta postimyynnissä. Tämä etämyynnin kieltäminen istuu niin tiukasti meidän päättäjissä, että voidaan melkein puhua kotimaan markkinoiden sabotaasista.

Kukaan ei tiedä paljonko tautiin kuolleita oikeasti on, koska meidän vanhustenhoito on sellaisella tolalla, että ittensä oikaissutta mummoa ja pappaa löytyy harva se päivä pitkin poikin hoitolaitoksia vähän samalla tavalla kuin likaisia sukkia löytyy teini-ikäisen huoneesta. "Täytyy selvitellä asiaa!" kaakattavat kilpaa nämä Attendot, Pihlajalinnat, Mehiläiset ja ties mitkä pörriäiset ja muut maailmansyövät samalla kun lappavat veronmaksajien rahoja ulkomaisiin holdingyhtiöihin.

Veronmaksajien rahat ovat muutenkin hyötykäytössä oikein tehokkaasti, ex-Tekes joka muun muassa käytti useita miljoonia korvavalon, siis KORVAVALON, tukemiseen, on nykyään nimeltään Business Finland. Rahaa on jaettu ihan samalla tavalla kuin ennenkin, eli ei niille jotka sitä tarvitsevat, vaan niille jotka osaavat sitä monimutkaisimmin pyytää. Konsulttifirmat ja kokoomuslaisten kaverit tuntuvat olevan saamapuolella tässäkin lahjoittelussa. Koko lafkan nimi pitäisi muuttaa muotoon ”Pisnes Finland”.

Huoltovarmuuskeskuksemme, joka kuulemma herättää kateutta ihan ulkomaita myöten, tilasi pökerryttävällä summalla hengityssuojaimia ihmislihapullalta ja krapulaiselta Mickey Rourkelta. Paitsi että hengityssuojaimet eivät suojaa ja niiden läpi ei voi hengittää. Ihan oikeat, kotimaiset firmat, olisivat voineet toimittaa toimivia suojaimia samalla rahalla. Miksi näitä firmoja ei käytetty? Kukaan ei tiedä, ihan ministeritasoa myöten on nostettu kädet ilmaan ja lausuttu tuo 2020-luvun anteeksipyyntö ”täytyy selvitellä asiaa”.

Ja nyt grande finalena on sitten keksitty, että yrityksille voidaan antaa alkuvuoden alvit takaisin lainana kolmen prosentin korolla. Joku (mm. minä) ehdotti kansalaispalkkaa akuuttiin cashflowongelmaan jo kuusi viikkoa sitten ennen kuin paska todella osui tuulettimeen. Fiksujen ratkaisujen sijaan pumpattiin 40 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja KELAan, jotta resurssit riittäisivät käsittelemään kaikki tukianomukset, joiden määrä on varmasti moninkertaistunut ja tulee vielä lisääntymään. KELAhan ei pysty edes kriisiajan ulkopuolella käsittelemään hakemuksiaan kohtuullisessa ajassa ja nyt tässä tapauksessa pelkään, että meillä on ensimmäiset nälkään kuolleet löydetty ennen isänpäivää.

Silläkin uhalla, että äiskää taas hävettää kun kiroilen, niin en voi kuin todeta, että ihan pitkin vittuja tulee menemään.

Uudenmaan eristys, päivä 18

Uusimaa on nyt ollut eristettynä muusta Suomesta 18 vuorokautta, eli miltei kolme viikkoa. Moni on ollut huolissaan miten tämä vaikuttaa meihin, kuinka me urbaanit uusimaalaiset ja erityisesti hesalaiset (sic) selviämme kun yhteys tervehenkiseen maaseutuun, eheyttävine ilmastoineen, on poliisin ja puolustusvoimien toimesta katkaistu.

Voin vakuuttaa, että Uudenmaan eristys ei ole juurikaan vaikuttanut arkeemme. Emme ole joutuneet tinkimään herraskaisesta sivistyksestä vaikka Cafe Succesin korvapuusteja ei pääse puraisemaan, ihmisten flash mob -ryhmän jäsenet eivät enää keräänny Oodin aulaan keskustelemaan avokadotoasteista ja vapaarattaattomilla polkupyörillä ei enää pyrähdetä lähimpään artesaanipubiin tiedustelemaan ”onk teil mitä ipoja hanassa?”

Yllättävän vähän arki on muuttunut. Toki myönnän, että oloni oli hieman levoton vielä kaksi viikkoa sitten kun söimme viimeisen vessapaperirullan eikä ollut tietoa mistä saisimme seuraavaksi ruokaa. Lähin Prisma oli enää savuavia raunioita kiitos viimeisen suuren käsidesisodan. Onneksi olin kuullut naapureiltani, joiden ihmisnimeä en enää muista, että kustavilaiset kalastajat möivät uudenkuun aikaan kotipolttoista käsidesiä Sompasaaren laiturissa, kiskurihintaan toki, mutta silti hinta oli halpa kun kuukauden käsidesit irtosivat Hondan kesärenkailla ja vaimon kultakoruilla.

Töiden määrä on luonnollisesti vähentynyt hieman, mutta vapaa-aika ei juurikaan ole lisääntynyt sillä kotitöihin menee nykyään enemmän aikaa. Ylivoimaisesti suurin aikarosvo on auton varustaminen keihäillä, kuolleiden eläinten pääkalloilla ja sirkkelin terillä. Puhumattakaan loppumattomasta polttoaineen hamstraamisesta.

Huvit ovat myös harvassa, lähinnä kyse on autoilla järjestettävistä turnajaisista Espan puistossa jossa liekit loimottavat ja ihmiset juopuvat käsidesistä. Kilvoitteluissa hävinneiden kallot on hilattu ravintola Teatterin lipputankojen nuppeihin tuomaan kunniaa Suurelle Karhulle ja takaamaan runsaat ohrasadot tulevan vuoden käsidesejä varten.

Mutta muuten arki rullaa kuten ennenkin. Naapurit, joiden sivistysnimet olen unohtanut, lähtivät ensimmäisen karanteeniviikon jälkeen yön turvin polkupyörällä Mäntyharjun mökilleen. Eilen minä ja parhaat pääkallonmetsästäjäni Blaargh ja Thaurnil (Risto & Pekka) murtauduimme heille ja iloksemme löysimme suuret varastot hernekeittoa ja käsidesiä. Teimme lattialaminaateista suuren kokon lattialle ja juhlimme aamuun asti. Sitten teurastimme heidän IKEA Karlstadt-sohvan ja teimme sen istuinpäällisestä lannevaatteet koko heimolle.

Sauriksen ja Jopo-Petskun eeppinen saaga, osa 14!

Kaksikko ruokaili hiljaisuuden vallitessa, kumpikaan ei ollut ihan selvillä, että mihin aikaan ”Igor” piti tavata. Yhtäkkiä parivaljakko tunnisti mustaan nahkatakkiin pukeutuneen Igorin joka tuli pälyillen miestenvessasta. Ilmekään ei värähtänyt kellään, kun ”kontakti” livahti ravintolasta ulos.

Hippi oli kuin lentoon lähdössä; ”älä nyt jukuliste steppaa siinä!” Pekka sihahti fernet branca ryyppyjen välissä; ”me jäädään vielä kiikiin jos heti kirmataan tonne hakemaan salkkuun täytettä!”.

”Okei okei, hitsi kun mä vaan olen tämmöinen hoppuhousu luonteeltani!” Hippi tuskaili; ”Olen tehokas sähikäinen! Tuskin maltan istua alas edes ruokailemaan! Mutta olet oikeassa, lienee parasta vain pelata coolia.” hän jatkoi.

”Jees” virkkoi Pekka ja päästi miehekkään röyhtäyksen. ”Tää auttaa sua relaamaan, löysin tän taskustani kun puin rotsia päälle sen patsaskiipeilyn päälle.” Pekka sanoi ja heilutti hiirenkorville selattua muistikirjaa.

”Mikä ihme toi on? Onko se jotain lääkitsevää ainetta kun se kerran auttaa mua relaamaan? Pitääkö toi polttaa vai syödä????” Hippi kysyi.

”Mun vanha päiväkirja parin vuoden takaa! Oi niin hauskoja muistoja täältäkin löytyy! Nyt nojaat taaksepäin ja kuuntelet, mä luen sulle vähän ääneen.” Pekka sanoi ja teki hypnotisointieleitä käsillään.

”Käytiin Räyhiksen kanssa Hauholla Muurikki-tädin jokakesäisillä 60-vuotispäivillä ja sielläkin lähinnä siksi, että täti tapaa tarjota hämäläistä perinneruokaa *paakkua*, joka mehevöitetään puhdasoppisesti vähintään kahden viikon kompostihauteessa ja liekitetään pöytäviinalla tai Lasolilla, ellei pöytiäistä satu olemaan käsillä. 

Halusin myös esitellä Räyhiäisen tädilleni siinä toivossa, että täti suostuisi sponsoroimaan meidän vuoden 2020 kesäkiertuetta, kuten hän oli kautta rantain jo lupaillut. Vähän tietysti pelkäsin, että Räyhis mokaisi koko jutun tavalla tai toisella, mutta riskejä on otettava.

Juhlat sujuivat perinteisin menoin: Feetu-setä kaatoi taas sahtipäissään Wartburginsa katolleen Hevosenpierettämänmäen shikaanissa, ja Nyhtö-serkku veti vanhasta muistista polkupyörän lipputankoon roikkumaan. Yhteislauluna vedettiin luonnollisesti Gösta Sundqvistin ”Sateenkaari päättyi nakkikioskille” ennen Muurikki-tädin hartaasti odotettua suvisaarnaa, jonka täti esitti Museoviraston avustuksella pihaan pystytetyn maitolaiturin stagelta. 

Saarnan alkupuoli keskittyi Hauhoxitiin eli tädin johtamaan Hauhon kunnan irrottautumisprojektiin taannoisesta Hämeenlinna-liitoksesta. ”Hauhoxit olkoon Suomen paikallisdemokratian renessanssin keihäänkärki”, täti messusi kauaskantoisella ja rämisevällä iänellään. ”Sote-hullutus tulee joka tapauksessa päättymään kyyneliin. Mitä vikaa oli entisessä kunnanlääkärijärjestelmässä?”

Aamulla navetan ylisiltä herättyämme Räyhis lausui: ”Jos nää on todella sun sukulaisia, mä ymmärrän sun touhuja aika lailla paremmin.” 

Jatkuu viimeistään viikonlopun jälkeen...