tiistai 28. maaliskuuta 2023

Makustelutestissä: Boneless Kannelmäki

Kampesin sisään Bonelessiin lumituiskusta, toista viikkoa jatkunut nuhayskä oli painanut heleän sopraanoni jonnekin murske-erottelukoneen ja Tom Waitsin välimaastoon, joten innokas kassatarjoilija hieman säikähti, kun murahdin vastauksen kysymykseen, mitä saisi olla. Jahka sain loskat pyyhittyä rilleistä ja näkökykyni takaisin, pääsin tutkailemaan ravintolan interiööriä. Lookkia oli selkeästi haettu americanasta tutuista food truckeista, seinillä on vauhdikkaita graffiteja ja neonvalomainos, joka näyttää hyviltä instagramiin räpsittyjen annoskuvien ja selffieiden taustalla. Saan lumet kaivettua korvistani ja lakin taskuun, on aika tilata. Menyy on pelkistetty, mikä on helvetin hyvä asia sillä se takaa tuoreet ja laadukkaat raaka-aineet. Jos ravintola tarjoaa kaikkea mahdollista karjalanpaistista sushiin, tietää tasan että leijonaosa raaka-aineista makaa pakkasessa joulun ja juhannuksen yli. Tilaan vaimolle cali smash-burgerin ja itselleni double cheesen. Listalla olisi myös broileri – eli chickenburgereita, mutta ne saavat jäädä ensi kertaan. Koska on syntymäpäiväni, tahdon myös oluen, olen aikaisemmin katsonut netistä, että ravintolalla on oikeudet alkoholijuomien myyntiin ja oluet maksavat 5–9 €. Paikan päällä käy ilmi, että oluita on kahta erilaista ja molemmat maksavat yhdeksän euroa kappaleelta, vaikka koko on alle puoli litraa. Hinta on aivan korkea, olkoonkin että kyseessä Olarin panimon laatutuote. Päädymme tilaamaan yhteiset ranskalaiset sekä sinihomejuustodipin, laskun loppusumma on mykistävät 47,5 €. Aterimet, lasit, servietit ja maailman kalleimmat oluet saa tietenkin itse kantaa pöytään, ollaanhan Suomessa. Ranskalaisten kera maistuu ketsuppi, dorkalan dosetit ovat huojuvana pinona tiskillä, nappaan siitä yhden ja painan annostelijan kahvaa saadakseni Heinzia purkkiin. Annostelijan nokka on niin kuorruttunut, että kun kahva on pohjassa, lentää ketsuppi noin viidenkymmenen asteen kulmassa ohi paperikupista päätyen kädelleni. Kiitän itseäni fiksusta valinnasta, etten laittanut kahden sadan euron alpakkavillapaitaani päälle. Tiskillä olevat juomalasit ovat aivan huurussa pesukoneen jäljiltä, eikä huuru tule katoamaan sillä lasit ovat hermeettisen tiukasti kiinni astiapyyhkeestä. Tilaustapahtuman yhteydessä lasken keittiöhenkilökunnalta ainakin kolme räikeähköä elintarvikehygienialain rikkomusta, mutta hitto, ehkä tässä haetaan autenttista food truck elämystä?

Safka tulee ripeästi, mikä on kiva, sillä ravintola ei ole kaikista viehättävin. Ensimmäinen tuoli, jonka nappaan alleni nuljahtelee ikävästi, surullista että paikka on ollut kolme viikkoa auki ja jo nyt kalusteet alkavat hajota. Seuraavan tuolin jalat harittavat myös, mutta vähemmän. Selkänoja on käyttökelvoton loivuudessaan. Vaimoni valitsee trendikkään ”ikkunapenkkipaikan”, 40 mm kalusteputkesta ja Bauhaussin liimapuutammesta rakennettu lehteri on tuttu joka ikisestä kebabpizzeriasta. Ikkunalaudoilla on erilaisia köynnöskasveja, jotka ovat kuolleet kuivuuteen edellisellä viikolla. Teräsbetonitalon uumenissa kännykkä ei saa signaalia, wifin salasanan saisi ehkä henkilökunnalta kysymällä. Kaiuttimista raikaa ristiin hittiradiota ja gangstaräppiä.

 

Cali smash


Hampurilaiset ovat kerrankin kunnollisia, ainakin kunnollisen näköisiä. Näistä saisi humalainen lapsikin perunalla otettua herkullisen ruokakuvan. Hamppari on myös oikeaoppisen kokoinen, eli pysyy yhdessä käpälässä eikä aterimia kaipaa. Ranskanpotut eivät ole perinteisiä tikkuja, vaan kummallisia lastuja, jotka ovat fritattu niin ilmavan rapeiksi, että lienee kohtuullista olettaa keittiössä harjoitettavan noituutta. Itse hampurilainen on kuitenkin lievä pettymys, tässä vaiheessa kerrottakoon kaikille TOSI ÄJJÄ HETERO MIÄHILLE, että teiltä ei nälkä tällä lähde. Briossisämpylän välissä on kaksi satagrammaista pihvinriekaletta ja pupunruokaa. Ensimmäinen puraisu on maittava, tosin sen mukana tulee tarjoilijan hius suuhuni, mutta näitä vahinkoja voi sattua missä vain ja kelle vain, en anna sen häiritä. Briossi on oikeaoppisesti syntisen rasvainen, kauttaaltaan rapea eikä vain pinnasta. Pihvit ovat käytännössä pelkkää paistopintaa ja ainoina mausteina on suola sekä mustapippuri, pidän tämmöisestä. Juustot ja rehut sen sijaan jäävät hieman pienemmälle huomiolle, eikä purilaisessa tunnu olevan hesebursalle tuttua kiintokuutiota kurkkumajoneesia. Kuiva se ei kuitenkaan ole, sillä purilainen on rasvainen. Itse asiassa niin rasvainen, että burgerin puolivälissä tajuaa voipaperisen kääreen hölskyvän öljystä. Rasvahan kantaa tunnetusti makuja ja voi, laardi sekä läski ovat maukkaita. Sen sijaan purilaisen öljy alkaa ällöttämään nopeasti, rasvainen briossi, rasvainen pihvi, rasvainen juusto ja mahdolliset majot tekevät tästä sellaisen rasvapaukun, että kyytipojaksi valittu IPA on oiva valinta, kokiskin menisi mutta uskallan väittää, että vesi ruokajuomana vain kiinnittäisi rasvaisen kalvon kitalakeen. Vaikka päivän sää putoaa kategoriaan Lumimyrsky, on kolmeen kertaan rasvainen hamppari aivan liian hevi, jos päällä olisi kunnon krapula niin homman nimi olisi tyystin eri.

Rouvan cali smash hakkaa menneen tullen tuplajuustoni, sen välissä on reippaamalla otteella salaattia ja muuta hörpsöä joka tuo raikkautta rasvaisuuteen. Olin kahden vaiheilla tilaisinko smashroom-purilaisen, jossa olisi paistettua osterivinokasta, mutta kokemukseni mukaan ”erikoisvedot” eivät toimi. Erilaiset chili- ja sieniburgerit ovat yhden tempun poneja, siellä on se sieni tai Naga Morich chili välissä ja kaikki muu on sopivasti unohdettu: lopputulos on kuiva ja mälsä purilainen. Jopa vaimon cali smashia maistaessa en voi olla ihmettelemättä paria juttua, miksei paistoparilla ole paria rosteriritilää jolle pihvit voisi nostaa hetkeksi valuttamaan ylimääräiset rasvat ja miksei purilaisiin ängetä väliin vaikka marinoitua sipulia, jonka makeus/happamuus leikkaisi hieman törkeää rasvaisuutta? Kun purilainen on popsittu, hölskyy pergamiininen tarjoilupussi öljystä. Ikävästi tulee mieleen eräs entinen kortteliravintola, josta tehtiin kebabpizzeria. Siellä käytetty ”pizzajuusto” ja meetwurstit olivat niin rasvaisia, ettei lättyä saatu edes pöytään asti ilman, että tappavan liukkaita öljyroiskeita lensi pitkin lattioita. Safkaaminen piti aloittaa heittämällä neljä vessasta haettua imupaperia ristiin kiekon päälle.

Vaimon tilaama aurajuustodippi paljastui aurajuustodipiksi vasta kun aurajuustomurun päälle tirsutettu majoneesi syötiin ensin loppuun. Tämän hintatason paikassa soisin, että joku, jonka palkan maksan, vatkaa aurajuuston ja majoneesin sekaisin valmiiksi.

2x purilainen, ranskalaiset, dippi ja 2x Olarin panimon 0,44 l IPA = yht. 47,5€

 

Kiitämme:

Ystävällinen henkilökunta

Oikean kokoiset hampparit

Simppeli menyy

Ripeä palvelu

Maukas safka

 

Moitimme:

Hintataso (ja harhaanjohtava mainonta)

Hamppareissa liikaa rasvaa

Hieman ankea tunnelma, tänne ei tee mieli tulla kaveriporukalla viettämään aikaa (eikä kenenkään budjetti kestä yhdeksän euron bissejä)

lauantai 18. maaliskuuta 2023

Autoilusta ja pyöräilystä

Uutisissa oli juuri kuinka huonossa kunnossa me, suomalaiset, olemme. Ei toki kaikki, mutta ainakin minä (ja varmaan sinä). Radiossa nuorisolaiset, eli alle keski-äkäiset, puhuivat tästä ja ruotivat samalla myös pyhän (pelti)lehmän tolaa. He puhuivat naureskellen, miten kalliot räjäytetään pois autoteiden tieltä, ettei autolle tule paha mieli ylämäen takia. Ylipäätänsä keskustelu kääntyi hieman lapselliseen lällättelyyn siitä, miten ihmiset autoilevat koska ovat laiskoja ja laiskahan on 2020-luvulla eufenismi tyhmälle. Otin itseeni, vaikka en identifikoidukaan liikkumismuodon tai harrastuksen perusteella. Kyllä, hyötyliikunta on parasta liikuntaa. Kyllä, pyöräillen olisin paremmassa kunnossa kuin autolla liikkuen. Kyllä, pyöräily on monin verroin ekologisempaa kuin autoilu. Voin lisätä tähän vielä, että se on myös hauskempaa kuin autoilu. Radiossa juontajat puhuivat autoilusta jonain valinnaisena luksuksena: valitaan mennä autolla kauppaan tai töihin, koska on niin kiva istua omassa penkissä ja kuunnella omaa autoradiota. Tästä suoraan sitten mielikuvaan, jossa ruuhkassa seisoo sata autoa, jokaisessa vain yksi ihminen sisällä. Että me olemme tyhmiä! Fillarilla oltaisiin jo perillä, eikä ylipaino ja sydän- & verisuonitaudit olisi riesanamme.

Niin. Tai näin. Ryhdyinpä sitten itse pohtimaan. En minä tahtoisi autoilla, mutta kun on pakko. Toimenkuvani edellyttää liikkumista alueella, jonka nurkat ovat Vantaan Pähkinärinne, Helsingin Sompasaari, Porvoo ja pohjoisessa aina Hämeenlinna. Välissä sitten Keravat, Järvenpäät, Hyrylät ja Tikkurilat. Vaikka minulle on annettu töissä vapaat kädet kehittää toimenkuvaani ja itseäni alati parempaan suuntaan, tulee ajokilometrejä helposti päivässä 50-200. Tahdon puolustuksekseni sanoa, että niin paljon turhaa autoilua vastustan, että olen puolessa vuodessa optimoinut liki 300 km/kk ajosuoritteestani pois.

Leikitään hetki paholaisen asianajajaa. Jos kerran autoilu on laiskaa ja pöljää, ja fillarointi god tier valinta, niin miten realistista olisi suoriutua kotoa töihin Vantaalle ja siitä Keravan ja Järvenpään kautta takaisin toimistolle ja kotiin ­– pyörällä? Ajosuorite on 97 km (en suoriutuisi siitä nykyisessä kunnossani). Autolla matkat olisivat yhteen pötköön tunti ja 43 minuuttia. Pyörällä neljä tuntia ja 28 minuuttia. Itse töihin menisi kohteissa yhteensä nelisen tuntia. Autolla ajaen saan 7,5 h työpäivän aikana ajettua kohteet läpi ja raportit tehtyä. Pyöräilijänä olisin vasta kotona siinä vaiheessa, kun autoileva minäni olisi päivän työt tehnyt ja iltaruoan syönyt. Joukkoliikenne ei myöskään pelasta, tai korkeintaan pelastaa reiteni ja pohkeeni, sillä matka toimistolta meidän Keravan-kohteeseen on junalla+pyörällä vain vartin nopeampi vaihtoehto, kuin sotkea koko matka munamankelilla. Siispä auto.

On siis selvää, etten selviä työstäni ilman autoa. Voin siis viitata kintaalla radion kikattelijoille. Entäs sitten omat ajoni? Kellotan 19 vuotta vanhaan Hondaani 700–1000 kilometriä kuukaudessa. Tuosta määrästä 80–95 % on työmatka-ajoa ja loput käytännössä työhön liittyvää ajoa, kuten toimistolle kurvailua. ”Omat ajoni” viimeisen viikon ajalta ovat kun kävin Lidlissä ja valokuvaamassa pilviä (älkää naurako) ja sitten Puuilossa ostamassa uuden suodattimen liesituulettimeen, yhteensä noin 26 kilometriä. Nämä kilsat olisin voinut heittää fillarilla. Sovitaan, että omaa ajoa tulee joka viikko 25 kilometriä, sata kilometriä kuukaudessa, ja auton mittariin kertyy 900 kilometriä per kuukausi. Se on 11 %. Oletetaan, että puolet noista kilometreistä on sellaisia, etten pakottavasta syystä pysty vaihtamaan autoilua päittäin pyöräilyyn. Voisin siis pienentää ajosuoritettani 5,5 %, olettaen, että kesäkuun kelit jatkuisivat 12kk, mutta koska meillä on talvi ja minulla ei ole sairausvakuutusta, pääsen pyörälläni vain toukokuu-lokakuu. Voisin siis vaihtaa 2,75 % autoilukilometreistäni fillarointiin. 12tkm/a ajosuoritteella se tekee 330 kilometriä. Ei huono kuitenkaan.

Mutta. Koska minulla on jo se auto, koska tarvitsen sitä töihin, ja se maksaa joka päivä laskentavasta riippuen 1,5–3€ vuorokaudessa ajoi sillä tai ei, tuntuu todelliselta valinnaiselta luksukselta jättää kottero ruutuun ja mennä Motonettiin ostamaan taskulampun paristoja fillarilla, maassa jossa perstuntumalla tuntuisi olevan maailman kalleimmat autot, autokoulut ja polttoaine.

Pyöräily on kivaa, mutta ainakaan nykyisessä maailmanjärjestyksessä se ei ole vaihtoehto kaikille työssäkäyville.

tiistai 22. marraskuuta 2022

Köyhyyden ylistys  

Moni on ihmetellyt, kuinka voin tulla niin vähällä toimeen. Perheemme tienaa alle köyhyysrajan, on tienannut jo vuosia. ”Touhutonni” on minulle käsitteenä yhtä vieras, kuin Fermat’n teoreeman ratkaisu. En silti pidä itseäni köyhänä, sillä köyhä on joku, jolla ei ole ole, minulla on, tarpeeksi. Valinta on täysin oma ja ideologinen, olenhan yrittäjä ja päätän itse paljonko liksaa maksan. Olen kokeillut myös sitä menestyjän reseptiä, satatuntista viikkoa, työpaikalla nukkumista ja hulluja taloudellisia riskejä maksimaalisen voiton takia. Mitä olen kostunut siitä? Alkavan burnoutin ja paljon rahaa, jolla ei tehnyt mitään, koska olin aina töissä. Noidankehä on itseään ruokkiva, jos tekee rahaa, se pistetään hulppeaan autoon ja asuntoon ja jossain vaiheessa on pakko tehdä töitä, jotta voi maksaa sen auton (joka on hankittu, jotta naapuri tajuaisi olla kateellinen), jotta sillä pääsisi töihin. Koko touhu on järjetöntä ja täysin kestämättömällä pohjalla, fossiilikapitalismin lopputuloksen voi tarkistaa ulkolämpömittarista ja lukuisista ihmisten henkistä pahoinvointia kartoittavista tutkimuksista.

Miten sitten pärjää, jos liksa ei ole nelinumeroinen ja ala kolmosella? No huonosti, jos on uskominen kaikkia muita ihmisiä. Todella moni kiroaa paskaa liksaansa, vaikka oikeasti kyse on siitä, että eletään yli omien varojen. Naistenlehtien artikkeleissa on usein vinkkejä, joiden avulla pitäisi pärjätä vähemmällä, valitettavasti nämä vinkit ovat joko tyystin utopistisia, kuten ”laita 500 € säästöön joka palkasta” tai sitten lapsellisia ”säästä ruokakauppamenoissa, syö ravintolassa”. Ja aika moni downshiftaaja unohtaa kirppistelykierroksia hehkuttaessaan mainita, että itseasiassa puoliso sai juuri tonnin palkankorotuksen vaihdettuaan firmaa ja tilille kilahtaa nyt liki kahdeksan tossua kuussa. Miten sitten voi pärjätä, jos asumisen jälkeen jää seitsemänsataa kouraan, josta pitäisi maksaa kaikki?

Olen 39-vuotias, en ole koskaan ostanut: televisiota, tietokonetta, pelikonsolia, uutta autoa, kesämökkiä jne. Ei ole tarvinnut sillä elän suomalaisessa valkoheterokuplassa, jossa jokainen yksilö rypee sellaisessa yltäkylläisyydessä, että televisioita ja pelikonsoleita piisaa pois annettavaksi asti. Tietenkin tässä on se huono puoli, että päästäkseen pelaamaan uusimpia pelejä, pitää odottaa kahdeksan vuotta ja ottaa se riski, että kaverit naureskelevat köyhäksi. Toisaalta ehkä sellaisista kavereista voi luopua?

Ulkomaanmatkat? Eli alumiinituubissa junttien kanssa jonnekin dokaamaan? Emme harrasta. Eiffelin tornin ja Louvren näkee Googlesta paremmin kuin paikan päällä. Lehtiä emme myöskään tilaa, kirjatkin saa kirjastosta. Sellaisen pahvi-take away kahvin olen ostanut kolme kertaa elämässäni, kerran kun teki mieli kahvia ja kahdesti kun piti päästä huoltoasemalla vessaan. Jotkut ostavat näitä joka päivä. Autona on tonnin pommi, säästän sekä osamaksut, että rahoitusyhtiön omistaman auton täyskaskot parissa kuukaudessa puskuriksi uutta autoa varten, jos nykyinen hajoaa. Ostan lähes kaiken käytettynä (parhaimmillaan käyttämättömänä mutta avatussa paketissa) tori.fistä, kodinelektroniikasta laukkuihin. Vaatteet poimin kirppareilta sekä alennusmyynneistä. Onpa joitain takkeja jopa dyykattu roskiksesta, kuten Ripcurlin laskettelutakki ja Friitalan kelsiturkki. Jos pitää silmänsä auki, vähän antaa ymmärtää ja ennen kaikkea malttaa mielensä, saa todennäköisesti mitä tahansa huomattavan halvalla tai jopa ilmaiseksi.

Tätä lukiessa saattaa tulla mieleen, että jään paitsi jostain tässä elämässä. Jäänkö? En koe näin. Olen toki onnellisessa asemassa siten, että köyhyyteni on harkinnanvaraista. Voin aina tehdä lisää töitä ja maksaa mojovampaa liksaa… jos siis haluaisin. Mutta toistaiseksi olen valinnut vapaa-ajan käyttämisen omaksi ilokseni sen sijaan, että vaihtaisin sitä rahaksi. Kirjastosta saa kirjoja, käveleminen on käytännössä ilmaista, fillareita saa pikkurahalla, valokuvaan unohdetuilla välineillä ja kirjoitan lyhyitä tai pitkiä tarinoita. Itseasiassa olen ihan onnellinen ja tyytyväinen, että teen ilmaiseksi näitä asioita, sen sijaan että painaisin niska limassa duunia voidakseni lentää Dubaihin kuntosalille jumppaamaan. Kovin lennokasta instagram-contenttia tällä tavoin ei saa, mutta jätän moisen suosiolla heille, joilla sielu on kuin lattialle pudonnut vessapaperihylsy.

torstai 10. marraskuuta 2022

Muistatko vielä uudenmaan eristyksen?

Kuka muistaa vielä kun Uusimaa eristettiin muusta Suomesta koronan takia? Koska se oli ja kuinka kauan se kesti? Harva muistaa tarkkaan, en minäkään, mutta muistan kuinka silloin konkretisoitui puolittain vakan alla piiloteltu suomalaisten Helsinki-viha.

Sosiaalisen median ”puskaradioryhmät” poreilivat suorastaan viisikkomaista seikkailuhenkeä, kun maaseudun asukkaat suunnittelivat katupartioita, jotka käännyttäisivät mökkeilijät, kaikki ne jotka olisivat pyöräteitä, lenkkipolkuja ja ojanpohjia pitkin ajaneet saartorenkaan lävitse, takaisin sinne tautiseen Pää-Hesaan ja tämä kaikki jo ennen sulkua.

Kun sulku vihdoin koitti, lähtivät legendat aivan huliviliosastolle. Kaltaiselleni kyynisdepressiiviselle ihmiselle riitti hupia, kunhan vain avasi Facebookin: Maalla kärsittiin historiamme suurinta humanitääristä katastrofia, makaroonilaatikot paloivat uuneissa, kukaan ei leikannut nurmikkoa ja kaivot jäivät kaivamatta kun maaseudun asukkaat jalkautuivat en masse tarkastamaan, ettei vaan uusimaalaisten mökeillä näy autoja parkissa. Lapsia peloteltiin sillä, kuinka uusimaalaiset taudinkantajat saapuisivat maaseudun idylliin ja veisivät S-marketista kaiken jauhelihan ja makaronin. Uusimaalaisten kännykät, tietokoneet, sähköpostit ja mobiilipelit tulivat ja veisivät kaiken internetin maaseudulta omaan käyttöönsä. Nuo ahneet uusimaalaiset, jotka isoilla sieraimillaan imivät tautisiin keuhkoihinsa kaiken raikkaan maalaisilman, jonka Jumala oli tarkoittanut vain valitun kansan, eli maajussien, hengitettäväksi.

Eivätkä maalaiset saisi ruokaa edes ravintoloista, sillä kylän ainoa ABC olisi täynnä tupsupipoisia pääkaupunkiseudun naruranteita riivaamassa henkilökuntaa kysymyksillä avokadotoasteista ja hokemassa mantran lailla ”onks teil mitä ipoja hanassa?”

Maaseudun yliopistolliset keskussairaalat olisivat romahtamispisteessä kun kaikki vuodepaikat menisivät uusimaalaisille mökkiläisille, jotka olisivat teloneet itsensä sairaalakuntoon mökkitouhujensa lomassa. Olihan täysin yleistä tietoa, että siinä missä maalainen oli oikean elämän karaisema jalo villi, joka kaupunkiympäristöön laitettuna voisi mokata vain nousemalla väärään raitiovaunuun tai yrittämällä puhua sitä ”hesulilaisten slankipuhetta”, toimisi yhtälö kääntäen siten, että maalle viety helsinkiläinen taantuisi troglodyyttiseksi grobiaaniksi vetäessään rönttähousut ja lantsarit koipiinsa, joka sitten tuontiolutkännissään ja terveestä järjestä vapautettuna yrittäisi painaa veskilukemistoksi tarkoitettuja vanhoja Seura-lehtiä sääressään olevaan kirveenhaavaan. Ja taas syötäisiin maaseudun kallisarvoisia resursseja kun jälleen yksi hesalainen vietäisiin sairaalaan kolmen kunnan alueella operoivalla ainoalla ambulanssilla.

Osuuspankin sali jouduttaisiin muuttamaan tilapäiseksi ruumishuoneeksi kaikille koronaan kaupunkilaisten takia kuolleille maalaisille.


Mitään tämmöistä ei kuitenkaan käynyt.


Kiitos Uudenmaan eristys 28.3.2020 – 15.4.2020


maanantai 12. syyskuuta 2022

Mistä tiedät ovatko koulut alkaneet?

Se on syksy ja koulut ovat jälleen alkaneet. Tämän voi havainnoida ilman kalenteria jos on parit hoksottimet kohdillaan, kuten rumilla partaisilla sedillä usein on.

Hoksotin numero due on nämä lärpäkkeet jotka sijaitsevat kallon molemmin puolin, niillä on muukin tehtävä kuin likaisten silmälasien turvalla pito. Niillä nimittäin kuullaan.
Kuuloaistimalla voi päätellä onko läheisen peruskoulun oppilaat palanneet kesälaitumeltaan takaisin opinahjoon tankkaamaan tietoa ja osaamista amerikkalaisten toimintasarjojen pehmentämiin harmaisiin soluihinsa.
Käytössä olevan koulun erottaa käyttämättömästä koulusta sillä, että käytössä olevasta koulusta kuuluu ”lasten ilakoinnin ääntä”, tuon äänen voisi pähkinänkuoressa tiivistää sanomalla, että se ääni on kuin sellainen, mikä voisi lähteä kun tappaa eläimiä välineellä, mikä ei sovellu eläinten tappamiseen.
 
Ehkä aika on kullannut muistoni, mutta muistaakseni minun lapsuudessa ei ollut tapana huutaa kurkku suorana koko välituntia putkeen. Tai jos huusi, joutui johonkin laitokseen.
 
Hoksotin numero uno on nämä märät pampulat naamataulussa, eivät finnit eivätkä hesen majoneesiin tahriutuneet huulet, vaan näkimet eli silmämunat. Eikä tarvitse mennä sinne koulun pihalle asti katsomaan että onko siellä niitä lapsia, vaan ihan riittää kun menee kadulle sojottamaan.
 
Jaa että mitä siellä näkyy? Pikkuhiljaa alkaa kuvia pomppaamaan maisemasta verkkokalvoille, vähän kuin matemaattiset kaavat sanomalehdestä á la Kaunis mieli -elokuva. 
Siellä niitä on! Ja paljon! Ja ne aivan selkeästi muodostavat polun!
Tuo ruskea käärme joka johtaa lähimmästä ruokakaupasta koulun pihaan ei suinkaan muodostu päivätyönsä tehneistä puiden lehdistä jotka kesän jälkeen jäävät eläkkeelle ja putoavat maahan, vaan kaupan paistopisteiden pullapusseista.
Koska peruskouluissamme ei ilmeisesti enää tarjota ruokaa, joutuvat pienet piltit hakemaan John Fazerin kisällien leipomaa omarmunkkia ja dallaspullaa lähimmästä kaupasta nälkähorkkaansa, ja verensokerin ollessa vähissä, kirpoavat ne lasten pleissteissöninpeluun pehmentäneistä tassuista maahan. Onneksi talonmies tai tuuli hävittävät nämä paperipussit jollain aikataululla ja onhan se myönnettävä, että kun pulla on syöty, on pussista aika tulla JTO (=Jonkun Toisen Ongelma).

sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Valokuvauksesta

Onnistumisen fiilis, se on vähän kuin linnunkakka, joskus osuu joskus ei. Yleensä ei.
Mutta ei vaivuta synkkyyteen, joskus se läjä löytää tiensä hartialle tai pipoon ja joskus kuvatkin onnistuvat!
 
Piti töiden puolesta mennä Kalasatamaan päivystämään puoleksitoista tunniksi. Hommaa ei kuitenkaan ollut kuin toviksi joten luppoaikaa olisi ihan reilusti, otinpa siis työmatkalle mukaan lankomieheltä lainatun Yashica A linnunpönttökameran. Meillä on sellainen diili, että lanko ei myy perintöjassikaansa kenellekään ja minä saan lainata sitä kerran vuoteen niin pysyy käyttökunnossa. Ja hauska kamerahan se on!
 
Peilaan Kalasataman aluetta omiin muistoihini, kun Kalasataman konsepti oli vain tuskainen jomotus kaupunkisuunnittelijoiden palleissa ja alueella toimi kunniakas, ja toki myös hieman hämäräperäinen, Sörnäisten satama, toki jo tuohon aikaan anglismien aateloimana Port of Helsinki-konseptin jalokivenä.
Siinä missä oli ennen konttilukkihallit on nyt kerrostalo ja Kulosaaren sillan alla ei ole enää keltaista parakkia jossa toimi konekorjaamo ja hitsaamo vaan siellä on jokin ilmanvaihtopömpeli ja kevyenliikenteenväylä. Maailma muuttuu Eskoseni! Sillan alta löytyy vielä kuitenkin hämärää joutumaata jossa pölisevä hiekka ja kitukasvuiset varvut käyvät asemasotaa keskenään tilan herruudesta. Maassa on sähköjohtoja, vaijerinpalasia, rikottu natriumvalaisin, lasinsiruja ja miljoona tupakantumppia. Tyypillinen sekakäyttäjien Riviera. Sinne minä tietenkin menin ihmettelemään menoa, olin jo aiemmin kokenut visioita voimakaskontrastisesta kuvasta, jossa alhaaltapäin kuvattu silta halkaisisi neliöruudun diagonaalisesti, ja tätä kuvaa olin nyt hakemassa! Käpöttelin kahdeksikkoa Yassikan etsimeen tuijottaen kunnes sain sillat mieleiseeni asetelmaan, tarkistin valotuksen kännykän applikaatiolla, valitsin aukon ja ajan ja ryhdyin vielä hienosäätämään rajausta. Kun olin valmis painamaan laukaisinta, pysähdyin vielä hetkeksi fiilistelemään tilannetta; kuva oli juuri kuten ajattelin (toki tässä vaiheessa vasta potentiaalinen kuva) ja ajattelin, että nyt jos metrojuna ajaisi tuosta niin tämä olisi täydellistä levynkansimatskua (en edes tiennyt ajaako metro tuota siltaa pitkin) kun yhtäkkiä metro tuli esiin. Koin täydellisen zen hetken, sormeni painoi laukaisijaa jo ennen kuin päätös ottaa kuva syntyi. Jos olisin odottanut tietoisen päätöksen syntymistä ja signaalin siirtymistä lihaksistoon, olisin ollut auttamatta liian myöhässä. Sen sijaan arvasin, korkeammat voimat ottivat kuvanoton haltuuni. Tätä on hyvä valokuvaus*, tästä tulee hyvä fiilis.




Yashica A & Ilford HP5+, kehitys Rodinal ständissä 1:100 70 minuuttia kolmella käännöllä. Skannattu suoraan lasilta. Täytyy yrittää ehtiä vedostamaan tämä oikeaksi valokuvaksi.
 


*voimakkaan subjektiivinen mielipide, monen muun mielestä kuva voi olla aivan paska ja metodit sen saavuttamiseksi retuperällä.

lauantai 3. syyskuuta 2022

Näin todella outoa unta

 

Näin viime yönä todella outoa unta; unessa minun piti jostain syystä käydä seiskaluokka uudestaan. Ja vielä Laajasalon yläasteella.

Koska koulumatka täältä kotoa oli "liian pitkä", pakkosijoitti kaupunki minut sijaisperheeseen Laajasaloon. Olin joku 6 vuotta nuorempi kuin uuden perheeni vanhemmat ja parikymmentä vuotta vanhempi, ja huomattavasti isompi, kuin perheen muut lapset.
Ja koska Laajasalo on käytännössä maaseutua, piti kouluun ehdottomasti mennä mopolla, sellaisella motocrossmallisella, vaikka ponnekkaasti sanoin, etten osaa millään mopolla ajaa.
Ja koska enhän minä tunne Laajasaloa ensinkään, niin eksyin sitten sinne metsäteille ja heitin useammat komeat pannutkin metsähallituksen puolelle kun sijaisperheen pojan viritelty ”supermotard” lähti lapasesta. Mitään kypärää en saanut kun pääni on niin iso, ajelin pitkin ja poikin kangasmetsää havunneulasten rapistessa parrasta ja kovasti ääneen sadatellen.
Lopulta pelmahdin skutsista jonkun pihalle, josta kaasuttelin nurmikkotupot ilmaan lennellen kohti asfalttitietä ja siitä edelleen sijoituskotiini sillä kello oli jo yli kaksi ja koko neljä tuntia kestänyt ensimmäinen koulupäivä oli voittopuolisesti ohi.
Päästyäni ”kotiin” alkoi sijaisperhe hirveän motkottamisen, opettajalta oli tullut Wilmaan viesti, että olen pinnannut koko ensimmäisen päivän. Olin aivan hiilenä näille humanisteille, pistävät jumalauta aikuisen ihmisen väkisin mopolla ilman kypärää menemään kouluun metsän läpi, ja sitten kun 39-vuotias seiskaluokkalainen makaa ojanpohjalle mopon lennettyä lepikkoon, niin sitä kutsutaan lintsaamiseksi??
Saarnaan päätteeksi sijaisperheen vanhemmat ilmoittivat, että huomenna mennään rehtorin puheille koko perhe, että kun vain pinnaan koulusta kaiket päivät (?) niin näillä näkymin jää varmaan koulu kesken ja joudun jonnekin tehtaalle töihin. Tässä vaiheessa jouduin jo korottamaan ääntäni, että kyllä juttu on niin, että nykyään tehtaalle päästäkseen pitää olla insinööri ja toisekseen, että kun minä olen kuitenkin sen seiskaluokan käynyt jo reilusti yli kaksikymmentä vuotta sitten, niin ei nyt ihan hirveästi pelota jos opintie Laajasalon yläasteella katkeaa vaikka tähän paikkaan.
Sitten heräsin.