En oikein osaa puhua. Tai osaan. Mutta en osaa ilmaista itseäni puhumalla yhtä hyvin kuin kirjoittamalla. Siksi kirjoitan. Kirjoittaminen on minulle paitsi pakopaikka, myös varoventtiili jota kautta päästää höyryjä ja negatiivisia tunteita ulos.
Kirjoitan siis nyt teille, kiitos jos luette.
Mikä meitä ahdistaa, meitä, olemmeko me sitten Y- vai Z-sukupolvea. Boomereiden kolme nelikymppisiä kakaroita. Synnyimme 80-luvulla ja kasvoimme sellaisten jänskien juttujen maailmassa kuin kenkälaatikon kokoiset matkapuhelimet ja tietokoneet jotka pitivät pahempaa ääntä kuin nykyruohonleikkuri ja maksoivat kivitalon verran.
Mikä, tai oikeammin, miksi meitä ahdistaa tulevaisuus?
En osaa kokonaisvaltaisesti vastata tuohon, voin kertoa mikä minua ahdistaa. Se on epävarmuus. Ja pelko. Pelkään, että olen tehnyt huonoja valintoja elämässä. Pelkään, että minusta tulee katkera. Pelkään, etten saavuta onnea. Pelkään, että masennun. Pelkään menettäväni kaiken.
Nuorempana olin huolettomampi. Naureskelin kouluja käyville ikätovereilleni, itse tein töitä ja tienasin rahaa. Silloin oli helpompaa, töitä sai kun vain puhui suomea ja oli ajoissa selvinpäin töissä. Vanhemmilla ikäpolvilla oli vielä helpompaa; moni saattoi aloittaa tsupparina jossain firmassa ja tehdä samassa lafkassa leijonaosan koko työurastaan, yleten mahdollisesti aina pikkupomoksi asti.
Ei enää. Työelämä on pirstaloitunut. Työuraa koostetaan pienistä fragmenteista ja päättäjät puhuvat kevytyrittäjyydestä, vaikka oikeasti pitäisi puhua freelancereista. Raha pitää kaivaa kynsin hampain sieltä mistä sen saa. Meillä yrittäjillä, joilla takana ei ole kauppatieteiden opintoja ja psykopaattikoulukiusaajan luonnetta, ei meinaa rahkeet riittää tämän ”tulos-tai-ulos” -yhteiskunnan kanssa. Talousviisaat puhuvat jatkuvasta kasvusta, kehityksestä, tehostamisesta. Vittu en minä tahdo tehostaa toimintaani. Minä haluan juoda illalla pari kaljaa ja mennä aamulla omalla pakulla töihin asentamaan lattiaa silloin kuin minä haluan.
Yhteiskunta sen sijaan ”tehostuu” jatkuvasti ympärilläni. Kaikki muuttuu kalliimmaksi ja kalliimmaksi ja yhä vaikeammin saavutettavaksi. Tonttivuokrat, verot, polttoaineet, ruoka, asunnot, ajoneuvot, materiaalit. Kaikki kallistuu. Vuosi vuodelta.
Väittävät, että Suomessa ei ole mitään luokkayhteiskuntaa, mutta se on paskapuhetta. Meille on kovaa vauhtia syntymässä kaksi eri ihmisryhmää, joista toinen on se, joka tekee tulosvastuutonta pilipalihommaa valtio-omisteisessa firmassa sikaliksalla, pistää tonnin joka tilistä säästöön ja käy yhtiökokouksissa ihmettelemässä miksi vitussa joka asunnossa ei ole omaa hissiä ja rappukäytävän käsijohteet on koivua kullatun platinan sijaan, ja niihin joilla ei ole yhtään mitään ja meno kurjistuu tasaisesti vuosi vuodelta kaiken käydessä yhä arvokkaammiksi.
Nyt olen 37 vuotias, taskussa on kokinpaperit ja ajokortti. Nyt on alkanut kaduttaa, etten opiskellut nuorempana. En tosin tiedä mitä olisin opiskellut, mutta takaraivossa kytee ajatus, etten tehnyt nuorempana hyviä valintoja. Paperilla olen rakennusalan yrittäjä, rakennusurakoitsija, mutta paskat minä mikään rakentaja ole. Käsistäni kätevä kaveri kyllä, onnistuu maalaukset, lattiat ja kaapistoasennukset. Lanttu leikkaa myös ja ymmärrän lukemaani, mikä helpottaa aina. Silti pelottaa. Korona vaikutti töihin selkeästi ja tulevaisuus voi olla hyvin erilainen kuin mitä joskus kuvittelin. Haaveilen, että voisin tehdä töitä kotoa käsin läppärillä. Olla copywriter, ideoida mainoksia tai tehdä vaikka tuotekuvauksia jollekin firmalle.
Olen huolissani omasta jaksamisestani, sekä muiden, erityisesti nuorempien jaksamisesta. Suomessa elää myytti sankariyrittäjistä, jotka eivät sairasta tai pidä lomaa. Parikymppisenä tekee helposti satatuntista viikkoa ja nauttii ajatuksesta, että joka tunnista maksetaan. Näin neljänkympin korvilla alkaa ymmärtämään, että rahan tekeminen ei ole kaikki kaikessa. Aikaa voi muuttaa rahaksi, mutta yhtälö ei pyörähdä ympäri.
Tämän ikäisenä ymmärtää myös, että elämässä on pakko olla jotain muuta sisältöä kuin kuutena päivänä viikossa töiden tekeminen vain jotta saisi rahaa, jotta voisi tehdä jotain sillä rahalla. Mutta mitä se sisältö olisi? Jo nyt työt ja niiden löytäminen tuntuu vievän kaikki voimat. Minua itkettää ajatus, että 10 tai 20 vuoden kuluttua elämä olisi samanlaista rumbaa. Jos töitä ei ole, ei ole rahaa tehdä mitään. Jos töitä on, niitä on pakko tehdä hiki hatussa ja sitten ei ole aikaa tehdä mitään. Lopputuloksena tuntuu aina olevan se, ettei voi tehdä mitään.
Minua huolestuttaa myös se miten nopeasti aika kuluu; tämä on tietenkin voimakkaan subjektiivinen kokemus, mutta koen sen hyvin surullisena kuinka vuodenajat vain viuhuvat ohi. Tuntuu, etten ehdi nauttia elämästä koska olen liian stressaantunut töistä tai vaihtoehtoisesti liian masentunut elämän vastoinkäymisistä.
Olen korostetun huolestunut vanhempieni ikääntymisestä ja pelkään kuinka jaksan tulevaisuudessa selvitä sekä oman paskabalettini pyörittämisestä, että vanhempieni hoidosta. Kun luen lehdistä vanhustenhoidosta, itken. Perussairaana ihmisenä koen myös itse olevani taakka yhteiskunnalle.
Tähän päälle vielä viruspandemiat, ilmastonmuutos, fossiilisten polttoaineiden loppuminen, erilaiset finanssikuplat, lamat, antibioottiresistentit taudit, kaiken jatkuva kallistuminen ja meidän hallitus joka ei vittu tiedä mistään mitään ja varoiksi nostaa taas veroja.
Synkimpinä hetkinä näen tulevaisuuden jonain kammottavana dystopiana; jossa asun keskellä saastunutta maaseutua homeisessa torpassa, vaimoni ja äitini kanssa, ilman toimeentulotuella kitkuttaen. Ilman rahaa, ilman tulevaisuutta, ilman itsekunnioitusta.
Pienetkin vastoinkäymiset saavat minut pois tolaltani. Nykyisellään minulla on erittäin korkea aloitekynnys ja aivan naurettavat seikat saavat minut romahtamaan sänkyyn katatonisessa tilassa.
En ole kohta kolmeen kuukauteen lukenut tai kuunnellut uutisia. Jatkuva negatiivisuuden pommitus ja se kuinka kaikki on päin persettä ympäri maailmaa on, on kuin huuto jossain pääni sisällä. Ajoittain se kuuluu vaimeasti kuin rikkinäisestä kaiuttimesta kujan päässä, useimpina päivinä tuo huuto tulee kuin suoran korvan vierestä. Se vie keskittymiskykyni ja elämänhaluni.
Tulevaisuus pelottaa koska se on risa ja repaleinen ja jokaisen pitäisi itse kursia se kasaan, ilman selkeää varmuutta miten ja millaisilla työkaluilla. Vaikka on lottovoitto syntyä Suomeen, vaatii täällä pärjääminen silti kovuutta. Empaattinen kaveri jää jalkoihin.
Eikä ratkaisu voi olla mielenterveyspalveluihin satsaaminen ja hoitoon pääsy, ratkaisun on oltava sellainen, ettei kukaan joudu terapiaan. Yhteiskunta pitäisi saada sellaiseksi, että ihan kaikki pärjäävät. Eivät vaan ne koulukiusaajan luonteella varustetut ahneet psykopaatit.
Ei elämän tarvitse aina kivaa olla. Tai reilua. Mutta elämisen arvoista sen pitäisi olla, ilman jatkuvaa pelkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti