Horinaa ja safkareseptejä: Tapaus Lomo 135BC

Elämäni kummallisissa sattumuksissa tämä kamera pääsee top 25-listaan selkeästi. Oli ihan tavallinen työpäivä kun kännykkäni pirahti. Siellä oli Omaposti -apissa viesti saapuneesta paketista Kameratorilta. Kylmä hiki alkoi välittömästi erittäytyä nahkani läpi, sillä tiesin varsin hyvin ettei minulla ollut lupaa tilata ’Torilta yhtään mitään, ei edes omilla viikkorahoillani. Olinko hetken uhmassani edellisviikonloppuna, maisteltuani rommia, Pirkka -olutta sekä tuhdit rintasavut amerikkalaistyylisestä filtersavukkeesta, mennyt ja ostanut jotain tuosta maanmainiosta tamperelaisliikkeestä jotakin?

Eipä siinä, ei muuta kuin töiden jälkeen postiin noutamaan pakettia. Suuren jännityksen vallassa ryhdyin käärimään pakettia auki. Kaiken pakkausmateriaalin keskellä oli kamera. Kamera ja pieni pinkki lappu jossa käsinkirjoitettua tekstiä;

”Moi, tykkään sun radio-ohjelmasta. Puhut hassuja! Taidat tykätä Smenoista? Tää ei ole Smena vaan Lomo, onko se hyvä? En osannut käyttää ni ota sä se!”

Olin harvinaisen positiivisesti yllättynyt. Normaalisti kun sanon tai kommentoin jotain internetissä, saamani palaute alkaa usein sanoilla ”Kun sä tulet kadulla vastaan niin..” tai ”katotaan uskallatko..”

Paketissa oli siis kamera. Nostin sen käteeni ja ihmettelin sitä. Se oli pieni, mutta raskas. Ja kameroissahan pätee sama sääntö kuin rannekelloissakin; mitä painavampi, sitä kalliimpi ja parempi. Heti alkuun kiinnitin huomiota kameran, eh, omintakeiseen muotokieleen. Se on kuin Rollein 35’n vähän juntahtava maalaispikkuserkku, sellainen joka on vetänyt dark webistä ostettua kasvuhormonin ja krokodilin sekoitusta nostellessaan traktorin akseleita tallissa, samalla Tauskia kuunnellen.

Tunnistin heti kameran naamasta sojottavan objektiivi-suljinhässäkän Smenasta tutuksi, mutta meinasin lentää perseelleni kun kurkkasin edestä ja hoksasin, että kyseessä ei olekaan Smenan T-43 40mm f4 vaan Industar-73 40mm ja nopeudeltaan peräti f2.8!! Jos tällä ei tulisi kreamy boukehia joka freimiin, niin meikä on Sophia Lorenin ass-double!

Aukko ja aika valikoituvat obiskan sisä- ja ulkokehältä kuten LOMOn (Loistokuvia Ottavien Muovikameroiden Operaatio) muissakin vintagekameroissa ja muutenkin muotokieli noudattelee tuttua kaavaa. Rannelenkki on mallia kiinteä ja kameran alalevystä löytyvät niin filkankelauskampi, jalustakierre, varustekenkä mallia ”hot shoe” sekä kryptinen kierreosa joka paljastui filmin vapautusnamikaksi. Kameran päältä löytyvät funkkistyylinen, neliskanttinen laukaisunappi jossa kierre lankalaukaisijaa ja sitä käyttävää oikeaa valokuvaajaa varten, sekä filmilaskuri. Ja uskokaa tai älkää karvaiset lapseni, tämän ”smenan” filmilaskuri TOIMII.

Kameran päällä on myös erikoinen, todella iso ja ruma kääntönuppi. Nupin päällä on pyöriteltävä levy, joka toimii jonkinlaisena horisontaalisena ympyränmuotoisena laskutikkuna, josta selviää oikea valotus. Itse nuppi kääntyy alkuun vapaasti, sitten kameran sisältä kuuluu kolahdus ja naksaus ja sitten nuppi alkaa pistämään hanttiin. Sisällä on jonkinlainen jousi ja räikkätoiminto. Nupin kiertely muistuttaa varsikäsikranaatin virittämistä, ne jotka tietävät mistä puhun ovat myös olleet Stockmannin hulluilla päivillä.

Ihmettelin nupin kääntelyä aikani, kunnes nerokkaat aivoni käsittivät sen olevan filmin siirtovivun korvike! Samassa tajusin, että kyseessä oli Neuvostoliitossa varsin suosittu keksintö; nimittäin täysmekaaninen moottoriperä! Jossain ”Raketa” tms merkkisessä kamerassa oli vastaava systeemi, nupista kierrettiin jousi kireällä ja sitten laukaisinta painamalla pyörähti sekä filminsiirto, että suljin naksahti. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun tajusin että tämäkin kapitalistinen rappeuttava toiminto oli onnistuttu suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa saamaan toimimaan ilman inhottavia paristovirityksiä. Nauroin paskaista röhönaurua kun tungin IKEA-kassillisen AA-kokoisia alkaliparistoja Nikon F3’n MD-4 moottoriperään ja testasin kuinka ripeästi suljin saatiin laulamaan maajoukkuekilpailussa, jossa edustettuina oli Neuvostoliitto ja Japani. Nikonissa suljin räpsähtää vain 4 kertaa sekunnissa, mutta Lomossa suljin räpsähtää niin monta kertaa kuin ehdit suljinta painaa sekunnissa. Lomo oli siis ylivoimainen voittaja!

Tässäkin Lomossa on eräs aivan ylivertainen piirre; keskussuljin! Leican verhosuljinta on ylistetty ripeäksi ja huomaamattomaksi, mutta Lomon keskussuljin on kuin yllätysripuli, vahinko on jo käynyt ennen kuin taikuri itse huomaakaan! Lomo myös synkkaa salama-ajat kaikilla nopeuksilla 1/15s – 1/250s ilman mitään ongelmia ja kuvatessa voi keskittyä ottamaan vain täydellisesti valoitettuja, tärähtämättömiä kuvia; viewfinderkamerana Lomo 135BC’ssä ei ole nimittäin mitään inhaa peiliä, joka siellä pimeydessä heiluttelisi ties kenelle ja törmäilisi milloin kattoon, milloin lattiaan, aiheuttaen ikävää ”mirror shakea”.

Niin mainitsinko jo etsimen? Smenoissahan kohteen tähtäily on tapahtunut nimenomaan etsimen läpi, kohdetta saa etsiä ja etsiä vittumaisen samean muovinrämmäleen läpi ja lopputulos on vähän sama kuin katsoisi maksalaatikkoa siitä kuoren tirkistysikkunasta. Rajaus muuttuu lennosta riippuen kuinka lähelle kameran takaseinää silmämunansa uskaltaa painaa. Smenalla kuvaakin parhaiten lonkalta, eikä yritäkään kurkkia siitä vitsi-ikkunasta. Lomo ykskolmevitos berceessä sen sijaan on ihan oikea, melkein länsimaalaiselta vaikuttava, etsin jossa on selkeästi nähtävä helokehä ja jopa TARKENNUSALUEESTA KERTOVAT SYMBOLIT JOIDEN PÄÄLLÄ KEIKKUU NEULA JOKA LIIKKUU TARKENNUKSEN MUKAAN JA NYT MINUN PITÄÄ VETÄÄ ASTMAPIIPPUA KOSKA TÄMÄ ON AIVAN LIIAN UPEAA OLLAKSEEN TOTTA!!!

Kameran lataus tapahtuu kuten Saksan Smenassa, eli Leisassa. Nappia vääntämällä avautuu lukitus jonka toimintaa edes tiedemiehet eivät ymmärrä, seuraavaksi irtoaa (lievää kovempaa väkivaltaa käyttäen) koko pohja ja takaseinä. Painelevyn virkaa toimittaa saranoitu juttu jonka olen nimennyt ”elukaksi” ja se kääntyy filmin päälle pitäen sen paikallaan sekä suorana. Ja yllättävää kyllä, tämä kaikki liikkuvine osineen ei naarmuta filmiä, toisin kuin voisi kuvitella.

Kameran sisäosat haisevat voimakkaasti Neuvostoliitolle, eli panssarivaunurasvalle, kaalipierulle ja mahorkalle. Pahimmat hajut lähtivät kun käärin kameran isoisän suojeluskuntamanttelin sisään viikoksi.

Kaiken kaikkiaan kamera on mainio peli. Se on pieni joten se mahtuu reisitaskushortsien taskuun ihan mainiosti. Tosin se on niin raskas, että skolioosipotilaille sen kantamista näin ei voi suositella ja terveetkin ihmiset tarvitsevat kunnon vyön housuihinsa ja mieluiten henkselit. Rannehihna on synteettistä materiaalia ja kalvaa nahkaa hellepäivänä kuin kuudenkympin santapaperi mäntyrimaa. Sen käyttö on hankalaa ja helvetin epäergonomista, koskaan et tiedä koska veto loppuu kesken filminsiirron ja usein kuvat epäonnistuvatkin kun joudut nopeasti vääntämään kääntönuppia joka kuulostaa jänisräikältä. Pieni koko takaa kuvaan joutuvat sormet tai villivapaana heiluvan rannelenkin. Takalevyä ei saa irti ilman kirurgin sorminäppäryyttä ja Riku Kirin puristusvoimaa. Tarkennus suoritetaan arvaamalla ja kamerasta on mahdoton saada otetta ilman, että jonkin liikkuvan kohteen liikkuminen estyy. Filmilaskuri toimii, mutta kameralla on mahdollista ottaa loppumattomasti päällekkäisvalotuksia viimeiseen ruutuun.

Lyhyesti sanottuna, rakastan tätä kameraa.