keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Sananen kulttuurin arvosta ja arvostuksesta

Olen kirjoittanut koko lokakuun. Esikoiskirjani deadline, tuo abstrakti käsite viimeisestä työpäivästä, on marraskuun ensimmäinen. Tarkoitus oli kirjoittaa koko kirja uusiksi perustuen digitaalisella painokoneella (glorifikoitu nimitys lasertulostimelle) tekemääni konkreettiseen käsikirjoitukseen ja siihen tehtyihin lukuisiin sottaisiin muistiinpanoihin. Nyt se on tehty. Toki käyn vielä digitaalisen version kertaalleen läpi, mutta nyt, nyt on vapaapäivä (vapaapäiväkin on hupsu abstraktio, vapaa mistä? Työstä? Laskuista?).


Mieleni tekee siltikin kirjoittaa, mutta jotain erilaista, jotain muuta kuin kirjaa. Kustannussopimuksen alaisena kirjoittaminen on saattanut minut jonkinlaisen huijarisyndrooman tai vastaavan valtaan; miksi kirjoittaisin enää blogiin tai sosiaaliseen mediaan ilmaiseksi? Onhan täysi selviö, että pystyn tuottamaan rahanarvoista tekstiä? Hyvä luoja, onhan? Tästä luottamuksesta lahjakkuuteeni minulla on todisteena monien unelmoima kirjaennakko, olkoonkin että tuo ennakko oli pieni ja hupeni, kuten kaikki rahat, asumiseen ja elämiseen, on se kuitenkin osoitus siitä, että joku uskoo minun kykyihini tuottaa lisäarvoa kirjoitetun tekstin muodossa. Joka tapauksessa olen nyt kirjoittanut koko lokakuun ajan. Tämä on investointi, olen investoinut tähän aikaani ja rahaani, sillä tällä hetkellä rahaa ei tule mistään. Aikaa vaihdetaan rahaksi, se on meidän teollis-kapitalistisen yhteiskuntamme kivijalka, jos et vaihda aikaasi rahaksi suoraan käymällä töissä niin sitten pitää nyt tehdä jotain sellaista, joka voi myöhemmin olla rahanarvoista. Taiteellinen työ, oli se sitten kirjan kirjoittamista, maalaamista, keramiikkaa, mitä tahansa esteettisen ja kulttuurisen pelikentällä tapahtuvaa, on futuurikauppaa, spekulointia puhtaimmillaan. Spekulaatiosta on lyhyt askel haihatteluun, jota kaikki kulttuuri, pois lukien Popedan musiikki ja kotimaiset Luokkakokous-elokuvat, populistien mukaan on. Taiteen arvo on vahvasti subjektiivista, mutta oleellisena osana kulttuuriksi kutsumaamme käsitettä (en käytä sanaa abstraktio tässä ettei vaikuttaisi siltä että olen rakastunut sanaan, mutta kuten huomaat, livautin sen jälleen tähän!), jokainen teos on korvaamaton.


Kaikkea sitä tietoa vasten, mitä meillä on historian saatossa kertynyt, tuntuu uskomattomalta että edelleen populistit yrittävät ajaa ajatusta, että kulttuurityötä ei tarvitsisi tukea vaan kulttuurityön tulisi muuttaa perusluonteensa ja ryhtyä Supercelliksi tai Microsoftiksi, joka tuottaisi pelkästään voittoa tekeviä tuotteita ja rahoittaisi itse itsensä. Jos tätä asiaa ryhtyisi esittämään muodossa, että haluaisitko maksaa vuosittaisia lisenssimaksuja kirjahyllyssäsi olevasta Tuntemattomasta sotilaasta tai jos kiellettäisiin näyttämästä tauluja tai vaaseja vieraille koska se katsottaisiin piratismiksi, niin hyvin nopeasti tulisi kivestä otsaan. Kitkerää nieltävää tuntuvat myös näille olevan kaikenlaiset muistutukset miljoonia tahkoviin startuppeihin kaadetuista yritystuista, olkoonkin että niiden vertaaminen valtion myöntämiin kulttuuriavustuksiin on älyllisesti köyhää, ellei peräti tyhmää.


Olen hyvillä mielin, että hallituksen kaavailemat kulttuurialan leikkaukset peruttiin, mutta samaan aikaan olen huolestunut julkisesta keskustelusta, jossa nuorisourheilun vaatima tuki ymmärretään, mutta kulttuurinalan tuki ei ole tukea vaan jotain hysteeristä elvytystä jolla yritetään vatkata vainajaa, vaikka sielu on jo karannut ikkunasta. Kulttuuri on paljon muutakin kuin mustavalkoisista stillivalokuvista koostuva taide-elokuva tai ”vasemmistofeministissuvaitsevaisten hapatusta” (molemmat asioita jotka kasvisruoan tavoin köyhdyttävät keskivertoveronmaksajan elämää jollain lailla mukamas), se on osa meidän kaikkien identiteettiä, se on ennaltaehkäisevää toimintaa elämän kaikilla saroilla, se on hyvän puolesta ja se on investointi tulevaisuuteen.


Tulihan sitä sitten vapaapäivänä kirjoitettua jotain muutakin kuin kirjaa.

1 kommentti: