"Mäskäys on oluenvalmistuksen vaihe, jossa idätetyistä jyvistä eli maltaista irrotetaan käymiskelpoiset sokerit lämpimän veden avulla. Yksinkertaisimmillaan mäskin
lämpötila nostetaan tiettyyn pisteeseen, joka pidetään vakiona koko
mäskäyksen ajan. Usein mäskiä pidetään kuitenkin tietyn mittaisia
ajanjaksoja eri lämpötiloissa, joissa kussakin tapahtuu tietynlaista
entsyymitoimintaa.
Mäskäyksessä on kaksi päämenetelmää: infuusiomäskäys ja
keittomäskäys. Ensimmäisessä koko mäskiä lämmitetään kokonaisuutena,
jälkimmäisessä siitä keitetään kerralla pieniä osia, jotka lisätään
päämäskiin, ja jotka näin nostavat sen lämpötilaa."
Lähde: Wikipedia
Lupasin kirjoittaa sanasen mäskäyksestä ja kun blogini sahti-osion lukukerrat osoittivat kiinnostuneita olevan melkein neljäkymmentä kappaletta, päätin näin myös tehdä.
Mäskäys on itselleni toki tuttu asia oluenpanovuosiltani, mutta koska kertaus on opintojen äiti, raapustelen siitä nyt mielelläni tovin.
Kuten Wikipediasta lainaamani kappale kertoo, tarkoitus on saada maltaan sokerit irroitettua maltaista vierteeseen jotta niistä saadaan ravintoa hiivalle.
Alkoholi on muuten hiivan kakkaa ja pissaa!
Kappaleessa mainituista mäskäysmenetelmistä voimme heti unohtaa keittomäskäyksen, se on minulle aivan liian monimutkainen suoritus ja onnistuu parhaiten kokeneiden panijoiden ja ammattilaisten toimesta. Suosittu pilsnerolut on lähes aina (toivottavasti) mäskätty keittomäskäys-tyylillä.
Infuusiomäskäyskin on ehkä väärä termi sahdin mäskäykselle, koska siinä maltaat sekoitetaan koko vesimäärään. Sahdissahan vettä lasketaan vähin erin, aina kuumempaa ja kuumempaa kunnes mäski kiehuu. Erittäin mainiossa Sahtikirjassa, jota olen jo blogissani kehunut, löytyykin resepti sahdille kotikeittiössä, tämä resepti keskittyy infuusiomäskäykseen jossa siis koko ~3kg mallasmäärä lisätään kuuteen litraan esilämmitettyä vettä.
Yksi tärkeä tieto mäskäyksessä on lämpötila, se pitäisi tietää suhteellisen tarkasti - pelko pois! Ei sentään asteen tarkasti! - mutta suunnilleen. Kokenut sahdintekijä arvioi lämpötilat sormellaan ja itseasiassa yhtään enempää kokkaillut henkilö osaa myöskin aistinvaraisesti arvioida lämpötilan suunnilleen kymmenen asteen tarkkuudella ja se alkaakin jo riittämään, lämpöä tarkempaa on kuitenkin mäskäysaika.
Kaupoista saa nykyään pikkurahalla erilaisia digitaalisia lämpömittareita, halvimmillaan Biltemasta (9,90€), tarkkuutta hakeva kaveri tekee vertailumittauksen tarkaksi tiedetyn (ja yleensä kalliin) lämpömittarin kanssa ja näkee siitä pitääkö mittari paikkansa ja jos ei, paljonko se heittää. Lasiset lämpömittarit ovat tarkkoja ja edullisia eivätkä niistä lopu patterit. Niiden haittapuolena on heikko kestävyys ja valitettavasti elohopealla tai sen korvikkeella tärvelty mäski on biojätettä. Valintoja on siis tehtävä!
Mäskäysprosessin kemiallisesta puolesta kannattaa lukea täältä:
Kotipanimomestarin käsikirja
Vaikka prosessi saattaa vaikuttaa pitkän kemian oppimäärältä, sen itseasiassa sisäistää melko nopeasti, pari lukukertaa kera kukkurallisen kousan kultaista ambrosiaa (eli sahtia!) piisaa mainiosti. Tarkkoja sanoja ei tarvitse opetella, pääasia on kuitenkin se että tietää mitä tekee.
Viime kerralla kun tein sahtia, jouluksi, lisäsin kolmeen sahtimallaskiloon suoraan 32-asteista vettä yhden litran ja sekoitin voimakkaasti. Peitin kattilan ja annoin tekeytyä 20 minuuttia jonka jälkeen lisäsin viisi litraa 40-asteista vettä. Annoin jälleen olla kannella peitettynä 20 minuuttia. Tämän jälkeen ryhdyin nostamaan "panoksen" lämpötilaa liedellä, samalla voimakkaasti sekoittaen. Sekoitus on tärkeää koska liettä joutuu pitämään aika kuumalla jotta kattila lämpenisi, samalla on riski että pohjalla oleva mäski kuumenee liikaa.
Kun lämpötila nousi 50-asteeseen, sammutin lieden ja jatkoin hämmentämistä, lämpötila nousi vielä pari astetta ja sitten nostin kattilan esilämmitettyyn uuniin, asteita laitoin uunin termostaattiin n.60.
Nyt pidin taukoa puolisen tuntia ja jälleen nostin kattilan liedelle, samalla nostin uunin lämpötilan 70-asteeseen ja uunin lämmetessä kuumensin mäskin 64-asteiseksi, jälleen voimakkaasti sekoittaen ja tarkkaillen, ettei pohja kuumenisi liikaa. Kuumennuksen jälkeen nostin kattilan puoleksitoista tunniksi lämpimään uuniin. Kävin sekoittelemassa mäskiä neljään tai viiteen kertaan tänä aikana.
Viimeisen uunituksen jälkeen nostin mäskin liedelle ja nostin sen lämpötilan reiluun 70-asteeseen vielä toviksi, ehkä kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Sitten nostin lämpötilaa hiljalleen aina 92-asteeseen asti. Kun lämpömittari näytti 75-astetta maistoin vierrettä ja totesin sen hyvin makeaksi.
Kun lämpötila nousi yli 90-asteen, sammutin lieden ja siirsin kattilan pois kuumalta levyltä. Desinfioin litran rosterimittani (varmaan jokaisessa reseptissä käyttämäni!) kiehuvalla vedellä ja ryhdyin lappamaan mäskiä mehumaijaan. Suoritin pääkäymisen 48h 23,5-asteessa jonka jälkeen lapposin sahdin muoviastiaan ja nostin sen vintille n.5-8 -asteeseen jossa se ehti olla viikon ennenkuin lahjoittelin siitä osan matkaan.
Tästä joulusahdistani tuli mielestäni parasta sahtia mitä olen tähän mennessä tehnyt, olinkin onneni kukkuloilla kun pakkasin pari litran putelia matkaan pariskunnalle joka lähti joulun viettoon rouvan synnyinseuduille Asikkalaan, sahtiseudulle, jossa sitä maistatettiin pitkän linjan sahdinystävillä ja todettiin varsin kelvolliseksi tuotteeksi!
Nyt joulu on lusittu joten heiluttelen karvaisia käpäliäni ja toivotan kaikille blogini lukijoille oikein hyvää (ja sahtirikasta) uutta vuotta 2016!
Satunnaisia huomioita elämästä, raapustelua harrastuksista ja ei-niin-ryppyotsaisia-ruokareseptejä.
sunnuntai 27. joulukuuta 2015
tiistai 15. joulukuuta 2015
Duunaridiivat
Olen ollut jälleen pyörällä päästäni nykymenosta, olin niin pyörällä, etten keksinyt jälleen uutta adjektiivia kuvaamaan sitä mitä koen. Onneksi vaimoni avitti ja keksi sanan duunaridiivat.
Vähän taustaa valottamaan tätä surkeaa tilannetta; hyvä ystäväni rakennuttaa omakotitaloa. Rakennustapa on tässä tapauksessa täydellinen vastakohta ns. avaimet käteen -paketille, toisin sanoen talotoimittajalta on tilattu runkopaketti ja runkomiehet, eikä mitään muuta.
Itse päädyin kaverisuhteen ansiosta tontille pyörimään, minähän en ole mikään oikea rakennusmies vaan perinteinen remppareiska, käsistään kätevä kaveri jolla on pakettiauto. Lupauduin jeesaamaan kaveria parissa sisähommassa, lattioiden tekemisessä yms. Enpä kuitenkaan arvannut minkälaisen työmäärän tulisin hoitamaan loppupeleissä..
Runkomiehet tekivät talon harjaan asti väliseinineen kaikkineen, sitten tulivat peltimiehet ja tekivät katot, räystäät, ikkunalaudat sekä kattoturvatuotteet. Kummatkaan edellämainituista eivät kuitenkaan tehneet ikkunapellitysten viistoituksia vaan tämä jäi asiakkaalle.
Ilmastointikaveri oli sangen mukava, hänellä ei ollut diivan elkeitä. Tosin hänkään ei jostain syystä tehnyt koneellisen ilmastoinnin poistoputkelle reikää.
Sisähommien tullessa ajankohtaiseksi loppusyksystä alkoi "jeesaamiseksi" kuvittelemani sarka kasvaa sellaiseksi, että ymmärsin olevani täystyöllistetty factotum, ja suurin syyllinen tähän olivat duunaridiivat.
Putkimiehet vetivät kyllä putket, viemärit ja jakotukit kiltisti. Sitten he häippäsivät jonnekin, muoviputkien päässä killuivat hanakulmat. Kaverini soitteli putkareiden perään jotka vastasivat, että he tulevat takaisin kun hanakulmat on muurattu seinän sisään putkineen! Tässä vaiheessa meinasi (ensimmäisen kerran) tulla itku silmään, sillä putkea oli koko lailla paljon. Ja samoin hanakulmia. Eikä asiaa helpottanut sekään että kulmat pitäisi saada millin tarkkuudella 150mm etäisyydelle toisistaan ja vaakatasoon. Kun putkille ajettiin uria ja hanakulmille piikattiin monttuja tätä ongelmaa pohdittiin tosissaan. Onneksi putkiliike lupasi armeliaasti lainata asennusjigejä joilla hanakulmat sai oikeille etäisyyksille.
Perinteitä kunnioittaen putkarit lainasivat jigit ja sanoivat, että niiden palauttamisella ei ole kiire, sitten he soittivat seuraavana päivänä ja halusivat ne takaisin.
Työmaan suurimmat diivat ovat kuitenkin Herra Sähkäri ja Kuningas Puustelli.
Sähkömies pitää itseään Jumalasta seuraavana ja kaikki muut samalla työmaalla olevat ovat hänen alapuolellaan. Herra Sähkärin arvolle ei myöskään sovi sähköputkien roiloaminen seinän sisään, tai rasioiden uppoasennus, vaan tämäkin asia langetettiin minun harteille.
Ennenkuin olin nähnytkään koko sähköäijää piti minun roilota varmaan puoli kilometriä uraa seiniin jotta kaikki sähköjohdot ja kaapelit saataisiin vedettyä. Ohjeistuksena minulla oli huterat punaiset viivat joita oli vedetty sinne tänne, vähän niinkuin Hessu Hopo olisi piripäissään tägäillyt punaisella tussilla koko torpan täyteen.
Vasta kun olin kolme päivää kontannut läpitunkemattomassa pölyssä roilokoneen terät punaisina hehkuen, minulle kerrottiin että osa viivoista on vain "suunnilleen oikeilla paikoilla" mikä tarkoitti suomeksi samaa kuin "ne on aivan päin helvettiä vedettyä". Lisäksi osa viivoista oli piirretty vain mahdollisia varauksia varten ja olin roilonnut nekin turhaan. Tästä ei tietenkään pahoiteltu laisinkaan. Koko torpan sisäpuoliset johtourat nielaisivat liki sata kiloa tiilitasoitetta...
Sillä välin kun vetelin hiki hatussa kuraa putkien niskaan, ehti Herra Sähkäri pahoitella kuinka hän ei pääse tekemään alaslaskettujen kattojen sisäpuolisia vetoja, koska kattojen runko puuttuu. Runkojen teko oli minun hommani, mutta se oli viivästynyt koska tein seiniin reikiä. Kun sain kattojen rungot valmiiksi, kävi ilmi ettei Herra Sähkärin arvolle sovi kiinnittää kattorasioita. Hän jätti ne roikkumaan ja minä jouduin arpomaan puutavarasta passelit kiinnitykset. Ennenkuin levytin katot umpeen soitin Herra Sähkärille ja sanoin, että jos sopii niin laitan rasiat kiinni vain yhdellä ruuvilla niin hän voi saapuessaan irroittaa sen, kääntää rasiaa ympäri kuten tahtoo ja kiinnittää sen uudelleen. Puhelimessa tämä sopi.
Arvatkaas miten kävi kun Herra Sähkäri tuli työmaalle? Hän ei voinut tehdä mitään koska rasiat oli kiinnitetty ruuvilla..
Kuningas Puustelli on kuitenkin työmaan suurin diiva! Ensiksi Puustelli lähetti koko talon kaikki kaapistot kaksi viikkoa etuajassa syömään tilaa autotallista, täysin sopimuksen vastaisesti. Jos Puustellin kamat olisivat tulleet AJOILLAAN, olisi sisähommat olleet liki valmiit ja kaapit olisi voinut kantaa suoraan keittiöön.
Sitten Puustellin asentaja, jota kutsun Kuningas Puustelliksi ilmoittaa että hän tulee viikon verran etuajassa tekemään ihm...eikun keittiön. Tähän vastattiin, että ei onnistu koska keittiö on vielä maalaamatta ja sen lattia pitäisi tehdä, tähän Kuningas Puustelli vastasi, että hän tulee joko nyt maanantaina tai sitten vasta helmikuussa..
Saimme itkulla kiristettyä, että Kuningas tulisi vasta tiistaina, niin saisimme yötä myöten painamalla kaikki hommat tehtyä. Kunkku tuli kuitenkin maanantaina silmäilemään josko hänelle sopisi sittenkään aloittaa. Ensimmäiseksi hän huomasi, että kaapistot ovat autotallissa:
"Vittu nää kaapithan on täällä!"
Tämän jälkeen hän kiroili sitä, että miksi kaapit ovat autotallissa ja kuinka hän saa ne sieltä. Vastasin aika topakasti, että mikäli Puustelli olisi tuonut kaapit ajoissa, ne olisivat ENSI VIIKOLLA pinnoiltaan valmiissa kyökissä odottamassa.
Kuningas Puustelli puhalsi nenäänsä ja sanoi, että viette ne kaapit keittiöön odottamaan häntä.
Veimme osan kaapeista, emmekä viitsineet mennä tänään töihin laisinkaan. Tasoitemieskin sanoi, että lähtee Tallinnaan hakemaan jouluviinoja koska ei jaksa kattoa näitä "diivailevia elviksiä" töissä.
Vähän taustaa valottamaan tätä surkeaa tilannetta; hyvä ystäväni rakennuttaa omakotitaloa. Rakennustapa on tässä tapauksessa täydellinen vastakohta ns. avaimet käteen -paketille, toisin sanoen talotoimittajalta on tilattu runkopaketti ja runkomiehet, eikä mitään muuta.
Itse päädyin kaverisuhteen ansiosta tontille pyörimään, minähän en ole mikään oikea rakennusmies vaan perinteinen remppareiska, käsistään kätevä kaveri jolla on pakettiauto. Lupauduin jeesaamaan kaveria parissa sisähommassa, lattioiden tekemisessä yms. Enpä kuitenkaan arvannut minkälaisen työmäärän tulisin hoitamaan loppupeleissä..
Runkomiehet tekivät talon harjaan asti väliseinineen kaikkineen, sitten tulivat peltimiehet ja tekivät katot, räystäät, ikkunalaudat sekä kattoturvatuotteet. Kummatkaan edellämainituista eivät kuitenkaan tehneet ikkunapellitysten viistoituksia vaan tämä jäi asiakkaalle.
Ilmastointikaveri oli sangen mukava, hänellä ei ollut diivan elkeitä. Tosin hänkään ei jostain syystä tehnyt koneellisen ilmastoinnin poistoputkelle reikää.
Sisähommien tullessa ajankohtaiseksi loppusyksystä alkoi "jeesaamiseksi" kuvittelemani sarka kasvaa sellaiseksi, että ymmärsin olevani täystyöllistetty factotum, ja suurin syyllinen tähän olivat duunaridiivat.
Putkimiehet vetivät kyllä putket, viemärit ja jakotukit kiltisti. Sitten he häippäsivät jonnekin, muoviputkien päässä killuivat hanakulmat. Kaverini soitteli putkareiden perään jotka vastasivat, että he tulevat takaisin kun hanakulmat on muurattu seinän sisään putkineen! Tässä vaiheessa meinasi (ensimmäisen kerran) tulla itku silmään, sillä putkea oli koko lailla paljon. Ja samoin hanakulmia. Eikä asiaa helpottanut sekään että kulmat pitäisi saada millin tarkkuudella 150mm etäisyydelle toisistaan ja vaakatasoon. Kun putkille ajettiin uria ja hanakulmille piikattiin monttuja tätä ongelmaa pohdittiin tosissaan. Onneksi putkiliike lupasi armeliaasti lainata asennusjigejä joilla hanakulmat sai oikeille etäisyyksille.
Perinteitä kunnioittaen putkarit lainasivat jigit ja sanoivat, että niiden palauttamisella ei ole kiire, sitten he soittivat seuraavana päivänä ja halusivat ne takaisin.
Työmaan suurimmat diivat ovat kuitenkin Herra Sähkäri ja Kuningas Puustelli.
Sähkömies pitää itseään Jumalasta seuraavana ja kaikki muut samalla työmaalla olevat ovat hänen alapuolellaan. Herra Sähkärin arvolle ei myöskään sovi sähköputkien roiloaminen seinän sisään, tai rasioiden uppoasennus, vaan tämäkin asia langetettiin minun harteille.
Ennenkuin olin nähnytkään koko sähköäijää piti minun roilota varmaan puoli kilometriä uraa seiniin jotta kaikki sähköjohdot ja kaapelit saataisiin vedettyä. Ohjeistuksena minulla oli huterat punaiset viivat joita oli vedetty sinne tänne, vähän niinkuin Hessu Hopo olisi piripäissään tägäillyt punaisella tussilla koko torpan täyteen.
Vasta kun olin kolme päivää kontannut läpitunkemattomassa pölyssä roilokoneen terät punaisina hehkuen, minulle kerrottiin että osa viivoista on vain "suunnilleen oikeilla paikoilla" mikä tarkoitti suomeksi samaa kuin "ne on aivan päin helvettiä vedettyä". Lisäksi osa viivoista oli piirretty vain mahdollisia varauksia varten ja olin roilonnut nekin turhaan. Tästä ei tietenkään pahoiteltu laisinkaan. Koko torpan sisäpuoliset johtourat nielaisivat liki sata kiloa tiilitasoitetta...
Sillä välin kun vetelin hiki hatussa kuraa putkien niskaan, ehti Herra Sähkäri pahoitella kuinka hän ei pääse tekemään alaslaskettujen kattojen sisäpuolisia vetoja, koska kattojen runko puuttuu. Runkojen teko oli minun hommani, mutta se oli viivästynyt koska tein seiniin reikiä. Kun sain kattojen rungot valmiiksi, kävi ilmi ettei Herra Sähkärin arvolle sovi kiinnittää kattorasioita. Hän jätti ne roikkumaan ja minä jouduin arpomaan puutavarasta passelit kiinnitykset. Ennenkuin levytin katot umpeen soitin Herra Sähkärille ja sanoin, että jos sopii niin laitan rasiat kiinni vain yhdellä ruuvilla niin hän voi saapuessaan irroittaa sen, kääntää rasiaa ympäri kuten tahtoo ja kiinnittää sen uudelleen. Puhelimessa tämä sopi.
Arvatkaas miten kävi kun Herra Sähkäri tuli työmaalle? Hän ei voinut tehdä mitään koska rasiat oli kiinnitetty ruuvilla..
Kuningas Puustelli on kuitenkin työmaan suurin diiva! Ensiksi Puustelli lähetti koko talon kaikki kaapistot kaksi viikkoa etuajassa syömään tilaa autotallista, täysin sopimuksen vastaisesti. Jos Puustellin kamat olisivat tulleet AJOILLAAN, olisi sisähommat olleet liki valmiit ja kaapit olisi voinut kantaa suoraan keittiöön.
Sitten Puustellin asentaja, jota kutsun Kuningas Puustelliksi ilmoittaa että hän tulee viikon verran etuajassa tekemään ihm...eikun keittiön. Tähän vastattiin, että ei onnistu koska keittiö on vielä maalaamatta ja sen lattia pitäisi tehdä, tähän Kuningas Puustelli vastasi, että hän tulee joko nyt maanantaina tai sitten vasta helmikuussa..
Saimme itkulla kiristettyä, että Kuningas tulisi vasta tiistaina, niin saisimme yötä myöten painamalla kaikki hommat tehtyä. Kunkku tuli kuitenkin maanantaina silmäilemään josko hänelle sopisi sittenkään aloittaa. Ensimmäiseksi hän huomasi, että kaapistot ovat autotallissa:
"Vittu nää kaapithan on täällä!"
Tämän jälkeen hän kiroili sitä, että miksi kaapit ovat autotallissa ja kuinka hän saa ne sieltä. Vastasin aika topakasti, että mikäli Puustelli olisi tuonut kaapit ajoissa, ne olisivat ENSI VIIKOLLA pinnoiltaan valmiissa kyökissä odottamassa.
Kuningas Puustelli puhalsi nenäänsä ja sanoi, että viette ne kaapit keittiöön odottamaan häntä.
Veimme osan kaapeista, emmekä viitsineet mennä tänään töihin laisinkaan. Tasoitemieskin sanoi, että lähtee Tallinnaan hakemaan jouluviinoja koska ei jaksa kattoa näitä "diivailevia elviksiä" töissä.
tiistai 8. joulukuuta 2015
Sahtia mieli, osa neljä - sahdin nauttiminen
Sahti oli vintilla suunnitellut kaksi viikkoa, mutta ensimmäisen viikon jälkeen totesin liki kaiken hiivan laskeutuneen ja sahdin selkiytyneen niin hyvin, etten raaskinut lapota sitä välillä toiseen astiaan.
Kun sahti oli 12 vuorokautta vanhaa, ryhdyin nauttimaan sitä. Eri ohjeiden mukaan kotitekoinen sahti on parhaimmillaan 10-15vrk ikäisenä joten luotin tähän aikahaarukkaan.
Sahtini oli vaaleanruskeaa, suutuntumaltaan hillityn maltaista ja kevyesti hiilihapollista, mitään varsinaista poreilua ei ilmentynyt mutta ronskisti lasiin kaadettaessa saatiin pientä kuohua aikaan. Olin aika pettynyt kuinka vähän 10g katajanmarjoja maistui sahdissa - tai sitten en osaa tunnistaa katajanmarjan makua!! Alkoholiprosenttia en viitsinyt tästä mitata, pääasillisesti siksi että minulla ei ole käytössä kunnollista ominaispainomittaria näin matalille tilavuusprosenteille.
Suomalaisen miehen arvostamalla nk. "bärssituntumalla" sanoisin sahtini olevan noin A-oluen vahvuista eli kyllä sillä humalaankin varmasti pääsisi, itse en kuuluisaa sahtinelivetoa saanut kyllä päälle mutta se johtui varmastikin vain sahdin annostelun työläydestä, sahtitonkkani kun oli vintillä josta hain sitä 0,7l viskipullolla aina jääkaappiin!
Suurta hämmennystä aiheutti myös sahdin makuprofiilin muuttuminen lämpötilan mukaan, ne oluet mitä olen Alkosta ostanut eivät ole olleet niin tarkkoja tarjoilulämpötilan suhteen, mutta sahdin kanssa saa hetken jos toisenkin pelata! Suoraan vintiltä noudettu noin neljäasteinen sahti on totaalisen mautonta, muistuttaen maultaan oikeastaan mitä tahansa suodattamatonta ja humaloimantonta pohjahiivaolutta. Tässä lämpötilassa ei sahti edes tuoksu - kauhistuttavaa!
Kahdeksanasteisena sahti on jo parempaa, tuoksussa löytyy estereitä ja fenoleita (suomeksi sanottuna banaania ja härskiintyvää voita) ja maku on tutun sahtimainen. Itse havaitsin sahdin olevan parhaimmillaan jo hieman lämpimänä, 10-11 asteisena, silloin maussa alkavat erottua hienommat nyanssit ja myöskin tuoksu on parhaimmillaan.
Kokeilin sahtia myös eri ruokien kanssa, nyt kun kerran sahtia oli ja en ollut sitä aikaisemmin nauttinut muuten kuin pari pientä maistiaista.
Pikaisen testailun perusteella ainakin jotkin juustot sopivat sahdin kumppaneiksi, voimakassuolainen ja savustettu juusto erityisesti mutta myös herkempi ja rasvaisempi punakittinen Marcaire toimi loistavasti!
Suureksi yllätyksekseni sahti komppasi myös totaalisen mainiosti tulisia grillikanafajitaksia joita valmistan välillä. Ruoka koostuu marketista saatavasta valmiiksi grillatusta transrasvoja tihkuvasta grillibroilerista joka revitään käsin fajitaksien väliin jonne lisätään myös kotitekoista guacamolea, hakattua sipulia, tomaattikuutioita, chilikastiketta ja paistettuja papuja, mielestäni sahti sopi tämän ruoan kanssa jopa paremmin kuin tulisen safkan kaveriksi usein mielletty vetinen bulkkilageri.
Kaiken kaikkiaan sahdin tekeminen ja nauttiminen oli mielekäs prosessi, itseasiassa niin mielekäs että tein sahtia jo toistamiseen. Tällä kertaa kiinnitin enemmän huomiota mäskäyksen lämpötiloihin enkä käyttänyt suodatinpussia mäskin huuhtelun yhteydessä, mutta se onkin jo toisen blogipostauksen aihe hiukan myöhemmin!
Kun sahti oli 12 vuorokautta vanhaa, ryhdyin nauttimaan sitä. Eri ohjeiden mukaan kotitekoinen sahti on parhaimmillaan 10-15vrk ikäisenä joten luotin tähän aikahaarukkaan.
Ensimmäinen lasi itsepantua sahtia! |
Sahtini oli vaaleanruskeaa, suutuntumaltaan hillityn maltaista ja kevyesti hiilihapollista, mitään varsinaista poreilua ei ilmentynyt mutta ronskisti lasiin kaadettaessa saatiin pientä kuohua aikaan. Olin aika pettynyt kuinka vähän 10g katajanmarjoja maistui sahdissa - tai sitten en osaa tunnistaa katajanmarjan makua!! Alkoholiprosenttia en viitsinyt tästä mitata, pääasillisesti siksi että minulla ei ole käytössä kunnollista ominaispainomittaria näin matalille tilavuusprosenteille.
Suomalaisen miehen arvostamalla nk. "bärssituntumalla" sanoisin sahtini olevan noin A-oluen vahvuista eli kyllä sillä humalaankin varmasti pääsisi, itse en kuuluisaa sahtinelivetoa saanut kyllä päälle mutta se johtui varmastikin vain sahdin annostelun työläydestä, sahtitonkkani kun oli vintillä josta hain sitä 0,7l viskipullolla aina jääkaappiin!
Suurta hämmennystä aiheutti myös sahdin makuprofiilin muuttuminen lämpötilan mukaan, ne oluet mitä olen Alkosta ostanut eivät ole olleet niin tarkkoja tarjoilulämpötilan suhteen, mutta sahdin kanssa saa hetken jos toisenkin pelata! Suoraan vintiltä noudettu noin neljäasteinen sahti on totaalisen mautonta, muistuttaen maultaan oikeastaan mitä tahansa suodattamatonta ja humaloimantonta pohjahiivaolutta. Tässä lämpötilassa ei sahti edes tuoksu - kauhistuttavaa!
Kahdeksanasteisena sahti on jo parempaa, tuoksussa löytyy estereitä ja fenoleita (suomeksi sanottuna banaania ja härskiintyvää voita) ja maku on tutun sahtimainen. Itse havaitsin sahdin olevan parhaimmillaan jo hieman lämpimänä, 10-11 asteisena, silloin maussa alkavat erottua hienommat nyanssit ja myöskin tuoksu on parhaimmillaan.
Kokeilin sahtia myös eri ruokien kanssa, nyt kun kerran sahtia oli ja en ollut sitä aikaisemmin nauttinut muuten kuin pari pientä maistiaista.
Pikaisen testailun perusteella ainakin jotkin juustot sopivat sahdin kumppaneiksi, voimakassuolainen ja savustettu juusto erityisesti mutta myös herkempi ja rasvaisempi punakittinen Marcaire toimi loistavasti!
Suureksi yllätyksekseni sahti komppasi myös totaalisen mainiosti tulisia grillikanafajitaksia joita valmistan välillä. Ruoka koostuu marketista saatavasta valmiiksi grillatusta transrasvoja tihkuvasta grillibroilerista joka revitään käsin fajitaksien väliin jonne lisätään myös kotitekoista guacamolea, hakattua sipulia, tomaattikuutioita, chilikastiketta ja paistettuja papuja, mielestäni sahti sopi tämän ruoan kanssa jopa paremmin kuin tulisen safkan kaveriksi usein mielletty vetinen bulkkilageri.
Kaiken kaikkiaan sahdin tekeminen ja nauttiminen oli mielekäs prosessi, itseasiassa niin mielekäs että tein sahtia jo toistamiseen. Tällä kertaa kiinnitin enemmän huomiota mäskäyksen lämpötiloihin enkä käyttänyt suodatinpussia mäskin huuhtelun yhteydessä, mutta se onkin jo toisen blogipostauksen aihe hiukan myöhemmin!
lauantai 14. marraskuuta 2015
Sahtia mieli, osa kolme - sahdin keitto
Pääsin vihdoin sahdin keittoon kun työpäivä ei venynytkään aivan älyttömän pitkäksi. Aloitin laatimalla keittosuunnitelman jonka tein yhteistyössä Sahtikirjan sekä Reittausblogin sahdinvalmistusohjeen kanssa.
Laskin tarvitsevani 3kg sahtimallasta, 10 grammaa katajanmarjoja ja 6 grammaa Suomen hiivan leivinhiivaa.
Seuraavaksi siivosin keittiötä ja keräsin kaikki tarvittavat työvälineet siististi työtasolle ja puhdistin huolellisesti ne tarvikkeet jotka vaikuttivat likaisilta.
Tarvikkeet:
Mehumaija
Iso, jykevä teräslasta
10l kannellinen rosterikattila jossa mielellään ei muovikahvoja yms.
Suodatinkangas
Litran mitta
Keittiövaaka
Lämpömittari
Olin jo aikaisemmin liottanut lahjaksi saamaani 60-luvun alumiinista mehumaijaa ruokasoodavedessä ja hangannut sieltä viimeisetkin vaapukkamehun jäämistöt irti. Lisäksi korvasin "alkuperäisen" letkun, joka vaikutti olevan Amazon Volvon bensaletkua, uudella. Tarkoitusta varten menin teollisuusetolaan josta saikin elintarvikekäyttöön hyväksyttyä silikoniletkua. Silikoniletku on optimaalista tavaraa tämmöiseen käyttöön, sillä se on läpinäkyvää, elastista ja se kestää lämpöä reilusti yli puolentoista sadan asteen. Ostin samantien yhden metrin koska arvelin sijoittavani keruuastian lattialle ja mehumaijan työtasolle.
Taarasin vaa'an ja totesin että kun litran mitan ottaa "täyteen" siinä on melko tarkkaan 550g sahtimallasta, elikkä kuusi mitallista kymmenen litran kattilaan, sekaan ravistin 10g katajanmarjoja elikkä melko tasan puolet katajanmarjapurkista joka vetää 24g.
Pidin kattilaa liedellä, mutta liesi ei ollut päällä. Ensiksi kaadoin sekaan litran 36 asteista vettä, valutin sen tasaisesti maltaan päälle. Sitten sekoitin huolella. Litra ei ihan riitä kastelemaan koko mallaserää, mutta kannattaa tehdä parhaansa.
Asetin ajastimeen 30 minuuttia, kun kello soi, lisäsin maltaiden sekaan yhden litran 45 asteista vettä ja sekoitin huolella. Ja taas ajastimeen 30 minuuttia.
Kellon soidessa lisäsin kaksi litraa 60 asteista vettä ja hämmensin voimallisesti. Tässä vaiheessa nostin kattilan uuniin jonka olin asettanut n.60 asteeseen. Ja taas se 30 minuutia ajastimeen.
Kellon jälleen soidessa lisäsin mäskiin 1,5l 80 asteista vettä, nostin uunin lämmön vajaaseen 100 asteeseen. Hämmensin mäskiä kunnes uuni oli valmis jolloin lisäsin vedenkeittimeen mittaamani litran kiehuvaa vettä mäskin sekaan. Seuraavaksi nostin kattilan uuniin ja pidin sitä siellä puolisen tuntia. Tämän jälkeen nostin kattilan liedelle ja kuumensin sitä kunnes mäskin lämpötila oli tasan 80 astetta jonka jälkeen kattila sai mennä uuniin tunniksi.
Oltuaan tunnin uunissa alkoi mäski olla valmista. Se oli selvästi makean makuista ja mäskissä kastellut sormet liimautuivat pikaisesti toisiinsa sokerin voimasta (vierteellä saa muuten uskomattomat tahrat keittiön työtasoihin mikäli ne päästää kuivumaan!).
Oli tullut aika nostaa mäski mehumaijaan!
Huuhtelin suodatinkankaan ja pingotin sen mehumaijan verkko-osaan, sitä ennen olin heittänyt alumiinifolionpalan peittämään vesitilasta nousevan osan höyryreiät, jottei kallisarvoista vierrettä tihkuisi vesitilaan. Ryhdyin kauhomaan mäskiä monikäyttöisellä litran rosterimitallani mehumaijaan ja pian suureksi hämmästyksekseni alkoi silikoniletkusta tulla vierrettä! Keräsin ensimmäiset pari litraa pienempään kattilaan ja kaadoin ne takaisin mäskin päälle. Tässä vaiheessa totesin suodatinkankaan melko turhaksi, luultavasti mehumaijan oma siiviläosa on tarpeeksi tiheä, suodatinkankaan kanssa vierteen erottuminen on todella hidasta.
Seuraavan puolentoista tunnin ajan "huuhtelin" mäskiä kiehuvalla vedellä, vedenkeitin on todella omiaan tässä hommassa. Kun mäskistä oli onnistuttu "huuhtelemaan" kymmenisen litraa vierrettä, puristelin vielä suodatinkankaassa olevaa mäskiä saadakseni viimeisetkin pisarat talteen.
Seuraavaksi ryhdyin keittämään vierrettä, keittäminen tasaa makuja ja vähentää sahdin maltaisuutta joka tarkoittaa suurinpiirtein samaa kuin suutuntuma. Voimakkaasti maltaiset oluet ovat suussa kuin nestemäistä ruisleipää, toisessa ääripäässä ovat amerikkalistyyliset maissista tehdyt oluet joissa maltaisuutta ei ole laisinkaan, nämä taas ovat suussa kuin kusella jatkettua kylmää myrkkyä!
Keittäminen myös saostaa vierteessä olevia valkuaisaineita jolloin sahdista tulee kirkkaampaa ja täten - ainakin minun logiikalla - helpommin lähestyttävää.
Keitin vierrettä parikymmentä minuuttia jonka jälkeen otin siitä kuutisen desiä syrjään litran mittaan. Peitin yhä poreilevan vierteen kannella ja jätin sen jäähtymään aamuun asti (kello oli n.yksi yöllä tässä vaiheessa). Litran mitan jäähdytin vesihauteessa ja peitin sen kelmulla.
Aamulla, noin kahdeksan aikaan, poistin kelmun litran mitasta ja ryhdyin voimallisesti vatkaamaan siihen ilmaa. Tovin vatkattuani lisäsin siihen hiivan ja peitin sen jälleen.
Samalla mittasin myös vierteen sokeripitoisuuden ominaispainomittarilla.
Kymmenen maissa litran mitassa ollut vierre kävi jo kuohuten joten siirryin vatkaamaan ilmaa kymmenen litran kattilassa olleeseen vierteeseen. Ennen tätä desinfioin ison pallovatkaimen kiehuvalla vedellä. Parin minuutin vatkaamisen jälkeen kaadoin litran mitassa olleen heränneen hiivan loppuvierteeseen.
Tämän jälkeen peitin kattilan kannella ja kannoin sen kylpyhuoneen nurkkaan ison styroxpalan päälle. Töistä tullessani oli kylppärissä jo melko muheva aromi ja pieni kurkkaus kannen alle varmisti sen mitä arvelinkin, sahdissa oli voimaa ja se kävi kuohuten!
Olin suunnitellut käyttäväni sahtia huoneenlämmössä kaksi vuorokautta ja sen jälkeen astioivani sen jonka jälkeen olisin vienyt sen vintille jälkikäymään vajaaseen kahdeksaan asteeseen. Olin kuitenkin kuullut varoituksia, että leivinhiiva saattaa käyttää sahdin jopa vuorokaudessa! Otin (desinfioidulla) lusikalla maistiaiset ensimmäisen vuorokauden jälkeen ja hämmästykseni oli suuri kun huomasin liki kaiken makeuden kadonneen! Samalla reissulla kun olin Etolassa ostamassa letkua, ostin myös Plastexin kymmenen litran hanallisen vesiastian johon nyt lapposin yhä käyvän sahdin.
Sahti on nyt vintillä tekeytymässä, aion jälkikäyttää sitä kaksi viikkoa ja puolessa välissä käymistä lapota sen välillä toiseen astiaan jotta pääsen eroon ylenpalttisesta hiivaisuudesta.
Laskin tarvitsevani 3kg sahtimallasta, 10 grammaa katajanmarjoja ja 6 grammaa Suomen hiivan leivinhiivaa.
Seuraavaksi siivosin keittiötä ja keräsin kaikki tarvittavat työvälineet siististi työtasolle ja puhdistin huolellisesti ne tarvikkeet jotka vaikuttivat likaisilta.
Tarvikkeet:
Mehumaija
Iso, jykevä teräslasta
10l kannellinen rosterikattila jossa mielellään ei muovikahvoja yms.
Suodatinkangas
Litran mitta
Keittiövaaka
Lämpömittari
Olin jo aikaisemmin liottanut lahjaksi saamaani 60-luvun alumiinista mehumaijaa ruokasoodavedessä ja hangannut sieltä viimeisetkin vaapukkamehun jäämistöt irti. Lisäksi korvasin "alkuperäisen" letkun, joka vaikutti olevan Amazon Volvon bensaletkua, uudella. Tarkoitusta varten menin teollisuusetolaan josta saikin elintarvikekäyttöön hyväksyttyä silikoniletkua. Silikoniletku on optimaalista tavaraa tämmöiseen käyttöön, sillä se on läpinäkyvää, elastista ja se kestää lämpöä reilusti yli puolentoista sadan asteen. Ostin samantien yhden metrin koska arvelin sijoittavani keruuastian lattialle ja mehumaijan työtasolle.
Taarasin vaa'an ja totesin että kun litran mitan ottaa "täyteen" siinä on melko tarkkaan 550g sahtimallasta, elikkä kuusi mitallista kymmenen litran kattilaan, sekaan ravistin 10g katajanmarjoja elikkä melko tasan puolet katajanmarjapurkista joka vetää 24g.
Microbrewery?? |
Pidin kattilaa liedellä, mutta liesi ei ollut päällä. Ensiksi kaadoin sekaan litran 36 asteista vettä, valutin sen tasaisesti maltaan päälle. Sitten sekoitin huolella. Litra ei ihan riitä kastelemaan koko mallaserää, mutta kannattaa tehdä parhaansa.
Asetin ajastimeen 30 minuuttia, kun kello soi, lisäsin maltaiden sekaan yhden litran 45 asteista vettä ja sekoitin huolella. Ja taas ajastimeen 30 minuuttia.
Kellon soidessa lisäsin kaksi litraa 60 asteista vettä ja hämmensin voimallisesti. Tässä vaiheessa nostin kattilan uuniin jonka olin asettanut n.60 asteeseen. Ja taas se 30 minuutia ajastimeen.
Kellon jälleen soidessa lisäsin mäskiin 1,5l 80 asteista vettä, nostin uunin lämmön vajaaseen 100 asteeseen. Hämmensin mäskiä kunnes uuni oli valmis jolloin lisäsin vedenkeittimeen mittaamani litran kiehuvaa vettä mäskin sekaan. Seuraavaksi nostin kattilan uuniin ja pidin sitä siellä puolisen tuntia. Tämän jälkeen nostin kattilan liedelle ja kuumensin sitä kunnes mäskin lämpötila oli tasan 80 astetta jonka jälkeen kattila sai mennä uuniin tunniksi.
Mäskiä kattilassa |
Oli tullut aika nostaa mäski mehumaijaan!
Kolme kiloa mallasta mahtuu juuri ja juuri mehumaijaan |
Huuhtelin suodatinkankaan ja pingotin sen mehumaijan verkko-osaan, sitä ennen olin heittänyt alumiinifolionpalan peittämään vesitilasta nousevan osan höyryreiät, jottei kallisarvoista vierrettä tihkuisi vesitilaan. Ryhdyin kauhomaan mäskiä monikäyttöisellä litran rosterimitallani mehumaijaan ja pian suureksi hämmästyksekseni alkoi silikoniletkusta tulla vierrettä! Keräsin ensimmäiset pari litraa pienempään kattilaan ja kaadoin ne takaisin mäskin päälle. Tässä vaiheessa totesin suodatinkankaan melko turhaksi, luultavasti mehumaijan oma siiviläosa on tarpeeksi tiheä, suodatinkankaan kanssa vierteen erottuminen on todella hidasta.
Seuraavan puolentoista tunnin ajan "huuhtelin" mäskiä kiehuvalla vedellä, vedenkeitin on todella omiaan tässä hommassa. Kun mäskistä oli onnistuttu "huuhtelemaan" kymmenisen litraa vierrettä, puristelin vielä suodatinkankaassa olevaa mäskiä saadakseni viimeisetkin pisarat talteen.
Isolla fikkarilla on hyvä tarkastella sahdin kirkkautta, pyykkipojta estävät mehumaijan letkua "vaeltamasta" |
Seuraavaksi ryhdyin keittämään vierrettä, keittäminen tasaa makuja ja vähentää sahdin maltaisuutta joka tarkoittaa suurinpiirtein samaa kuin suutuntuma. Voimakkaasti maltaiset oluet ovat suussa kuin nestemäistä ruisleipää, toisessa ääripäässä ovat amerikkalistyyliset maissista tehdyt oluet joissa maltaisuutta ei ole laisinkaan, nämä taas ovat suussa kuin kusella jatkettua kylmää myrkkyä!
Keittäminen myös saostaa vierteessä olevia valkuaisaineita jolloin sahdista tulee kirkkaampaa ja täten - ainakin minun logiikalla - helpommin lähestyttävää.
Keitin vierrettä parikymmentä minuuttia jonka jälkeen otin siitä kuutisen desiä syrjään litran mittaan. Peitin yhä poreilevan vierteen kannella ja jätin sen jäähtymään aamuun asti (kello oli n.yksi yöllä tässä vaiheessa). Litran mitan jäähdytin vesihauteessa ja peitin sen kelmulla.
Aamulla, noin kahdeksan aikaan, poistin kelmun litran mitasta ja ryhdyin voimallisesti vatkaamaan siihen ilmaa. Tovin vatkattuani lisäsin siihen hiivan ja peitin sen jälleen.
Samalla mittasin myös vierteen sokeripitoisuuden ominaispainomittarilla.
Ominaispainomittari ennustaa liki 10% alkoholipitoisuutta jos kaikki sokeri muuttuu hiivan kakaksi |
Kymmenen maissa litran mitassa ollut vierre kävi jo kuohuten joten siirryin vatkaamaan ilmaa kymmenen litran kattilassa olleeseen vierteeseen. Ennen tätä desinfioin ison pallovatkaimen kiehuvalla vedellä. Parin minuutin vatkaamisen jälkeen kaadoin litran mitassa olleen heränneen hiivan loppuvierteeseen.
Tämän jälkeen peitin kattilan kannella ja kannoin sen kylpyhuoneen nurkkaan ison styroxpalan päälle. Töistä tullessani oli kylppärissä jo melko muheva aromi ja pieni kurkkaus kannen alle varmisti sen mitä arvelinkin, sahdissa oli voimaa ja se kävi kuohuten!
Olin suunnitellut käyttäväni sahtia huoneenlämmössä kaksi vuorokautta ja sen jälkeen astioivani sen jonka jälkeen olisin vienyt sen vintille jälkikäymään vajaaseen kahdeksaan asteeseen. Olin kuitenkin kuullut varoituksia, että leivinhiiva saattaa käyttää sahdin jopa vuorokaudessa! Otin (desinfioidulla) lusikalla maistiaiset ensimmäisen vuorokauden jälkeen ja hämmästykseni oli suuri kun huomasin liki kaiken makeuden kadonneen! Samalla reissulla kun olin Etolassa ostamassa letkua, ostin myös Plastexin kymmenen litran hanallisen vesiastian johon nyt lapposin yhä käyvän sahdin.
Sahti on nyt vintillä tekeytymässä, aion jälkikäyttää sitä kaksi viikkoa ja puolessa välissä käymistä lapota sen välillä toiseen astiaan jotta pääsen eroon ylenpalttisesta hiivaisuudesta.
tiistai 10. marraskuuta 2015
Sahtia mieli, osa kaksi
Sahtiprojekti etenee hyvää vauhtia, kirjoitin tosiaan maanantaina, eli eilen, Viikin Prismaan ja tiedustelin mahdollisuutta tuottaa itselleni yksi 25kg säkki Viking Maltin valmiiksi rouhittua sahtimallasta.
Sain vastauksen tänään lounasaikaan, eli noin vuorokausi kesti vastata, mielestäni tämä on erittäin nopeaa toimintaa ja ilmaisinki jo kiitokseni koko Viikin Prisman asiakaspalveluhenkilökuntaa kohtaan.
Vastaus oli nimittäin parempi kuin olisin voinut ikinä uskoa;
"Hei! Sahtimallas kuuluu meidän jatkuvaan valikoimaan; tuote löytyy käytävältä 29. Mukavaa syksyn jatkoa!"
Eli taas nähtiin, että olisi pitänyt vaivautua paikan päälle!
Eipä siinä mitään. Samalla reissulla sain hankittua muitakin tykötarpeita kuten suodatinkankaan mehumaijaan ja tietenkin olutta sekä ruokaa. Prisman kotiviini/-olut -hylly oli itseasiassa oikein mainio, humalaa en sieltä tosin löytänyt (jälkikäteen ajateltuna sitä olisi saattanut olla pakasteessa, täytyy kysyä sitä). Lisäksi ostin purkillisen katajanmarjoja joista Vastahanka-blogin Janne minua muistuttikin. Sahtiin kuuluu olennaisesti kataja, joko veteen keitettynä eli varina jonka tehtävä on sekä maustaa sahtia, että toimia desinfioivana aineena. Yleensä varia keitetään iso padallinen ja sillä huuhdellaan työvälineet. Urbaanina cityihmisenä joka asuu punavihreässä kuplassa ei minulla ole päivittäistä pääsyä katajanoksien pariin, saisin niitä toki mutta niiden säilyttäminen pienessä kaupunkiasunnossa voisi olla haasteellista.
Nyt löytyy kaikki tarvittava sahdin valmistukseen, ainoastaan 10l hanallinen astia puuttuu mutta saanen hankittua sen tällä viikolla, Tokmannilla näytti olevan halvalla myynnissä sellainen.
Täytyy vielä sanoa, että tuo 25kg säkki sahtimallasta on aika miehekkään kokoinen. Vastaavanpainoisiin laastisäkkeihin tottuneena olin varsin yllättynyt kuinka jumalattoman kokoinen tuo oikeastaan on, sitä eivät naiset ja lapset ihan hevillä liikuttele, mutta me suolaisten merten rintakarvakkaat ja parrakkaat viikingit nakkaamme säkin tuosta noin vain olalle ja kuljemme kassan kautta, vihreää korttia vilauttaen.
Sain vastauksen tänään lounasaikaan, eli noin vuorokausi kesti vastata, mielestäni tämä on erittäin nopeaa toimintaa ja ilmaisinki jo kiitokseni koko Viikin Prisman asiakaspalveluhenkilökuntaa kohtaan.
Vastaus oli nimittäin parempi kuin olisin voinut ikinä uskoa;
"Hei! Sahtimallas kuuluu meidän jatkuvaan valikoimaan; tuote löytyy käytävältä 29. Mukavaa syksyn jatkoa!"
Eli taas nähtiin, että olisi pitänyt vaivautua paikan päälle!
Eipä siinä mitään. Samalla reissulla sain hankittua muitakin tykötarpeita kuten suodatinkankaan mehumaijaan ja tietenkin olutta sekä ruokaa. Prisman kotiviini/-olut -hylly oli itseasiassa oikein mainio, humalaa en sieltä tosin löytänyt (jälkikäteen ajateltuna sitä olisi saattanut olla pakasteessa, täytyy kysyä sitä). Lisäksi ostin purkillisen katajanmarjoja joista Vastahanka-blogin Janne minua muistuttikin. Sahtiin kuuluu olennaisesti kataja, joko veteen keitettynä eli varina jonka tehtävä on sekä maustaa sahtia, että toimia desinfioivana aineena. Yleensä varia keitetään iso padallinen ja sillä huuhdellaan työvälineet. Urbaanina cityihmisenä joka asuu punavihreässä kuplassa ei minulla ole päivittäistä pääsyä katajanoksien pariin, saisin niitä toki mutta niiden säilyttäminen pienessä kaupunkiasunnossa voisi olla haasteellista.
Nyt löytyy kaikki tarvittava sahdin valmistukseen, ainoastaan 10l hanallinen astia puuttuu mutta saanen hankittua sen tällä viikolla, Tokmannilla näytti olevan halvalla myynnissä sellainen.
Täytyy vielä sanoa, että tuo 25kg säkki sahtimallasta on aika miehekkään kokoinen. Vastaavanpainoisiin laastisäkkeihin tottuneena olin varsin yllättynyt kuinka jumalattoman kokoinen tuo oikeastaan on, sitä eivät naiset ja lapset ihan hevillä liikuttele, mutta me suolaisten merten rintakarvakkaat ja parrakkaat viikingit nakkaamme säkin tuosta noin vain olalle ja kuljemme kassan kautta, vihreää korttia vilauttaen.
Sahtisäkki kunniapaikalla |
maanantai 9. marraskuuta 2015
Sahtia mieli, osa yksi
Olen aina ollut kiinnostunut oluesta sen eri muodoissa, meillä kotona olueeseen suohtauduttiin kuten terve järki käskee suhtautua, toisin sanoen se oli elintarvike. Meillä ei olutta tai alkoholia koskaan demonisoitu, eikä meillä koskaan "käytetty alkoholia", meillä nautittiin alkoholia.
Faijani teki paljonkin kotiolutta silloin kun oli Suomen suosituin lama, 90-luvun lama, enimmäkseen tummia englantilaistyyppisiä pintahiivaoluita. Faija ei edes sylkäissyt Finlandia Lager -tiivisteisiin päin vaan mäskäsi ja humaloi itse. Harrastus jäi sittemmin, mutta olutkärpäsen puraisu sekä kaikki tykötarpeet oluen valmistukseen jäivät minulle.
Kymmenen vuotta myöhemmin valmistelin itse kotiolutta, tosin silloin se oli hetken päähänpisto kun Tarjoustalossa oli Finlandia-tiivisteet puoleen hintaan. Olutta tehtiin pariinkin otteeseen, mutta nuorella miehellä oli kaikensorttisia kiireitä ja olut oli parhaimmillaan juotavaa ja muutama erä piti kaataa viemäristä kun käymisastiaa ei oltu "jaksettu" huuhdella tarpeeksi hyvin vetyperoksidista.
Kiinnostus kuitenkin säilyi ja kävin 2004 ravintolakoulu Perhossa oluenpano ravintolapanimossa-kurssin jonka yhteydessä tehtiin ravintola Perhon omaa olutta, Perhon Rohkeaa. Olutta valmistui useampi sata litraa, en nyt muista tarkkaa määrää mutta isot olivat tankit. Tuo kurssi on ehkä mielenkiintoisin opiskeluun liittyvä asia minun elämässäni. Kurssilta sain viedä kotiin ylijäämävierrettä käytettäväksi ja täytyy sanoa että kyllä ihmiset tuijottivat kolmosen ratikassa kun semmoinen epäonnistuneen rokkarin näköinen kaveri raijaa kahta täpötäyttä kymmenen litran mehukattitonkkaa.
Sahti jäi takaraivooni noilta ajoilta, mutta en jaksanut tehdä asian eteen mitään. Ennenkuin tänä syksynä luettuani YLE-uutisista jutun sahdista. Pikaisen googlauksen jälkeen kävi selväksi, että sahtia voi tehdä kotona. Ehkä jopa helpommalla kuin kotiolutta! Ehdottoman hyvältä vaikutti se, että sahtia ei tarvitse pullottaa, pullotus kun on aina ollut mielestäni se työläin vaihe oluen teossa. Eikä vaimonikaan arvostanut kuin tyhjästä ilmestynyttä 48 etiketintötä pulloa jotka veivät kaiken tilan jääkaapista ja saattoivat räjähtää!
Syksyn aikana hain kirjastosta kaiken mahdollisen aineiston sahdista, lähinnä Suomen Sahtiseuran julkaisut, Ulla Asplundin kaksi kirjaa sahdista, molemmat erittäin suositeltavia teoksia, sekä Mika Laitisen, Johannes Silvennoisen ja Hannu Nikulaisen kirjan Sahti, elävä muinaisolut joka ilmestyi muutama viikko sitten.
Tavarat minulta löytyvät, vein eilen lämpömittarin ullakolle siinä toivossa että siellä olisi jälkikäymisen edellyttämät 6-8 astetta (jos ei ole, saan viedä sahtipöntön faijan autotallin jääkaappiin), katajanoksia pyysin ystävältäni ja vaimoltakin on saatu lupa uuteen harrastukseen.
Laitoin tänään kyselyä Viikin Prismaan josko heidän olisi mahdollista tilata Viking Maltin valmiiksi rouhittua sahtimallasta 25kg säkissä.
Ans kattoo kuis käy!
Faijani teki paljonkin kotiolutta silloin kun oli Suomen suosituin lama, 90-luvun lama, enimmäkseen tummia englantilaistyyppisiä pintahiivaoluita. Faija ei edes sylkäissyt Finlandia Lager -tiivisteisiin päin vaan mäskäsi ja humaloi itse. Harrastus jäi sittemmin, mutta olutkärpäsen puraisu sekä kaikki tykötarpeet oluen valmistukseen jäivät minulle.
Kymmenen vuotta myöhemmin valmistelin itse kotiolutta, tosin silloin se oli hetken päähänpisto kun Tarjoustalossa oli Finlandia-tiivisteet puoleen hintaan. Olutta tehtiin pariinkin otteeseen, mutta nuorella miehellä oli kaikensorttisia kiireitä ja olut oli parhaimmillaan juotavaa ja muutama erä piti kaataa viemäristä kun käymisastiaa ei oltu "jaksettu" huuhdella tarpeeksi hyvin vetyperoksidista.
Kiinnostus kuitenkin säilyi ja kävin 2004 ravintolakoulu Perhossa oluenpano ravintolapanimossa-kurssin jonka yhteydessä tehtiin ravintola Perhon omaa olutta, Perhon Rohkeaa. Olutta valmistui useampi sata litraa, en nyt muista tarkkaa määrää mutta isot olivat tankit. Tuo kurssi on ehkä mielenkiintoisin opiskeluun liittyvä asia minun elämässäni. Kurssilta sain viedä kotiin ylijäämävierrettä käytettäväksi ja täytyy sanoa että kyllä ihmiset tuijottivat kolmosen ratikassa kun semmoinen epäonnistuneen rokkarin näköinen kaveri raijaa kahta täpötäyttä kymmenen litran mehukattitonkkaa.
Sahti jäi takaraivooni noilta ajoilta, mutta en jaksanut tehdä asian eteen mitään. Ennenkuin tänä syksynä luettuani YLE-uutisista jutun sahdista. Pikaisen googlauksen jälkeen kävi selväksi, että sahtia voi tehdä kotona. Ehkä jopa helpommalla kuin kotiolutta! Ehdottoman hyvältä vaikutti se, että sahtia ei tarvitse pullottaa, pullotus kun on aina ollut mielestäni se työläin vaihe oluen teossa. Eikä vaimonikaan arvostanut kuin tyhjästä ilmestynyttä 48 etiketintötä pulloa jotka veivät kaiken tilan jääkaapista ja saattoivat räjähtää!
Syksyn aikana hain kirjastosta kaiken mahdollisen aineiston sahdista, lähinnä Suomen Sahtiseuran julkaisut, Ulla Asplundin kaksi kirjaa sahdista, molemmat erittäin suositeltavia teoksia, sekä Mika Laitisen, Johannes Silvennoisen ja Hannu Nikulaisen kirjan Sahti, elävä muinaisolut joka ilmestyi muutama viikko sitten.
Tavarat minulta löytyvät, vein eilen lämpömittarin ullakolle siinä toivossa että siellä olisi jälkikäymisen edellyttämät 6-8 astetta (jos ei ole, saan viedä sahtipöntön faijan autotallin jääkaappiin), katajanoksia pyysin ystävältäni ja vaimoltakin on saatu lupa uuteen harrastukseen.
Laitoin tänään kyselyä Viikin Prismaan josko heidän olisi mahdollista tilata Viking Maltin valmiiksi rouhittua sahtimallasta 25kg säkissä.
Ans kattoo kuis käy!
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
Sananen kiinteistövälityksestä
Aina kun Helsingin sanomilla naistoimittaja saa vauvan, tehdään lehteen juttu vauvoista, kun niistä nyt kerran on ensikäden tietoa.
Samalla logiikalla minä voin nyt kirjoittaa kiinteistövälityksestä - koska arvatkaapas! - aivan oikein, minä olen myymässä asuntoani!
Jos totta puhutaan, olen halunnut kirjoittaa kiinteistövälityksestä pidemmän aikaa, olen myynyt omistamiani asunto-osakkeita välittäjän toimesta sekä itse ja olen myös tehnyt yhteistyötä kiinteistövälittäjien kanssa. Ja toki sukulaiseni sekä kaverini ovat myyneet asuntoja välittäjien kautta.
Tähän päivään mennessä en ole pystynyt selvittämään sitä miksi kiinteistövälitys on pitänyt verhota mystisyyden viittaan aivan kuin kyseessä olisi viktoriaanisen sirkuksen silmänkääntäjät savukoneineen ja peileineen.
Mitä on kiinteistövälitys? Pähkinänkuoressa se tarkoittaa asunnon myymistä tai ostamista. Sinulla joko on asunto jonka haluat vaihtaa rahaksi jollain aikataululla tai vaihtoehtoisesti sinulla on rahaa (todennäköisesti pankin) ja haluat vaihtaa sen asunnoksi. Kiinteistövälittäjä on asiamies joka hoitaa kauppatilannetta puolestasi. Tähän voisi laittaa liudan esimerkkejä vastaavista tilanteista, varmasti moni on joskus myynyt jotain jonkun puolesta jne.
Näin ei kuitenkaan arkielämässä ole, kun kirjoitin että kiinteistövälittäjä on vain asiamies joka hoitaa asiaa puolestasi, nousevat välittäjillä niskakarvat pystyyn siellä Dressmannin puvun kauluksen sisällä. Maailmassa on tilanteita joissa tarvitaan ammattilaisia ja joita et voi itse hoitaa, tämmöisiä on esimerkiksi Kanarian saarille lentäminen tai aivoleikkaus. Ja sitten on tilanteita jotka voit hoitaa itse, kuten roskien vienti, autolla liikkuminen ja asunnon myynti.
Kiinteistövälittäjät, eivät tosin kaikki, tuntuvat kaikki olevan jonkinlaisessa hybriksessä mitä tulee asuntojen myyntihommiin, voin melkein kuvitella heidän suunnittelevan omia univormujaan ja mitaleitaan joita myönnettäisiin asuntojen myynnistä. He yrittävät puhua jargonia, viljellen nuorten juppien ja konsulttien termejä kuten "keissi" ja "pitsi", varmasti kuvitellen itsensä World Trade Centteriin paitahihasilleen huutelemaan pörssikursseja ja päivän päätteeksi menemään gintonicille Gordon Gekkon kanssa, vaikka karu totuus on se että he ovat vain pari pykälää ylempänä siitä jätkästä joka notkuu rantakadulla flaijereita jakaen ja kailottaen "ISSO PIZZA HYVÄ PIZZA! SUOMI FINLANT TEEMU SELANNE! TULE SYÖ PIZZA JA ISSO KALJA!".
Mitä kiinteistövälittäjän työ on? En tiedä tarkalleen sillä en ole koskaan työskennellyt kiinteistövälitysfirmassa, mutta sen perusteella mitä olen nähnyt niin mitään kovin vaikeaa se ei voi olla.
Ihminen haluaa myydä asuntonsa, hän tahtoo käyttää välittäjää joten hän haarukoi yleisen hintatason, isommat firmat veloittava enemmän välityspalkkiota kuin pienet. Palataan näihin välityspalkkioihin myöhemmin. Isot firmat sanovat myyvänsä asunnon tehokkaammin kuin pienet, väite on melkoinen ottaen huomioon että ihan samalla tavalla se ilmoitus on oikotie.fi-palvelussa kaikkien nähtävillä. Lisäksi asunnostasi tehdään flaijeri myös kiinteistövälitysfirman toimistolle jossa sen näkee ehkä kolme ihmistä. Hesarin asuntoliitteessä on nykyisin melkein enemmän tyhjää kuin mainoksia, mikä on uskomatonta ottaen huomioon kuinka moni saa mainostaa em. lehdykässä ilmaiseksi, kuten minä!
Pienellä haarukoinnilla ja tinkaamisella voi säästää useita tuhansia euroja rahaa, jos on valmis ottamaan riskin että viisi henkeä työllistävä firma ei saa yhtä "hyvää" ilmoitusta Oikotielle kuin viisikymmentä henkeä työllistävä firma.
Kiinteistövälittäjä saapuu siis asunnolla halvassa puvussaan ja vielä halvemmissa kengissään. Yleensä myös erittäin huonossa kampauksessa. Naisvälittäjillä on pääsääntöisesti liikaa ehostusta sekä hajuvettä elikkäs parfyymiä. Menestyksen merkkeinä on aina yhtä kuvottava shamppanjafirman muoviveska, miesvälittäjillä strutsinmunan kokoinen sukelluskello.
Sitten alkaa asiakkaan mielistely, asunnossa on aina hyvä pohja - pienissä asunnoissa tehoneliöt ja siitä lähdetään hakemaan "huippuhintaa markkinoilla". Jos asunto on sellainen, että totuuden nimissä se pitäisi vetää sileäksi liekinheittimellä ja tehdä kokonaan uusiksi rakenteita myöten, kyseessä on "remontoijan unelma", hieman pommituskuntoa paremmat ovat "alkuperäiskuntoisia".
Seuraavaksi tehdään paperit, eli allekirjoitetaan sopimus. Sopimus on viidestä kuuteen A4:sta pitkä ja jos totta puhutaan se pitäisi käydä läpi lakimiehen kanssa, sen sijaan se allekirjoitetaan eteisen sirisevän 40 wattisen lampun alla kiinteistövälittäjän selkää vastaan.
Seuraavaksi otetaan kuvia, sitä ennen välittäjä antaa tiukat ohjeet millaiseen kuntoon asunto pitää saada. Armeijan läpikäyneet muistavat varmasti millainen show oli tuvan jokailtainen siivous, se on pientä verrattuna siivoukseen kiinteistövälittäjän päsmäröitävänä. Keskiverrolle lapsiperheelle myyntikuvasiivous meinaa käytännössä talvisotaan verrattavaa ponnistusta.
Lopulta kakaroiden lelut, lukematta jääneet hesarit ja isän paskaiset tohvelit on saatu pakattua kiroilun ja luudanvarren avulla komeroihin, suvaitsee arvon kiinteistövälittäjä saapua paikalle. Heti alkuun hän löytää likaa jostain oleellisesta paikasta kuten ovenkahvan takaa, lieden alta jne. nämä eivät kuitenkaan haittaa, vaikka kiinteistövälittäjä saattaa vähän tuhahdella, onneksi oven saranoiden sisäpuolella oleva vaseliini voidaan photoshoppaa pois, mikäli se sattuisi näkymään (ei näy).
Mitä tulee valokuvaamiseen, välittäjiä on kahta tyyppiä. On varustehifistelijät joilla on uusin Canon jossa satabiljardia pikseliä, näitä löytyy erityisesti isoista, eli kalliista, välitysfirmoista. Kerran näin yhden välittäjän sihtailevan asuntoa kuplavolkkarin kokoisella järjestelmäkameralla ja olen aivan varma, että hänellä oli sukelluskello molemmissa ranteissa!! Toinen välittäjätyyppi räpsii kuvat digipokkarilla, joka on usein niin vanhaa mallia että jopa Bangladeshilaisilla katulapsilla on uudemmat, tai vielä pahempaa - älypuhelimensa kameralla. Jälkimmäisen välittäjätyypin kuvat ovat samaa tasoa Aino-tädin ottamien lomakuvien kanssa, niissä on horisontti vinossa ja ihmisiltä puuttuvat päät.
Kuvat ovat tärkeä osa kiinteistövälitystä, kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.
Sitten välittäjä kiittää ja ajaa takaisin "offiselle" eli työpaikkaansa. Siellä hän tekee asunnon myynti-ilmoituksen kuvien ja isännöitsijätodistuksen pohjalta ja kirjoittaa siihen imartelevan esittelytekstin. Imartelevan tekstin ja härskin valehtelun raja on veteen piirretty viiva, toki asuntoa tulee kehua mutta välillä asunnon kerrotaan olevan esimerkiksi Eirassa, Kaivopuistossa tai muualla "kalliilla ja halutulla alueella" vaikka postinumeron perusteella luukku on ihan arkisesti Ullanlinnassa tai Erottajalla.
Myynti-ilmoituksen tekeminen ei ole mitään rakettitiedettä, minä tein asuntoni myynti-ilmoituksen perjantaina töiden jälkeen iltakahdeksalta pienessä jurrissa ja aikaa meni puolisen tuntia.
Sitten alkavat näytöt, tämä on se vaativin osa (ilmeisesti) kiinteistövälittäjän toimenkuvassa. Hommaan kuuluu asunnolle ajaminen, A-ständin nostaminen kadulle näkövammaisten esteeksi, parin aanelosen teippaaminen oveen ja sen kiilaaminen auki. Sitten seistään tunti halvoissa kengissä ja ylistetään asuntoa tuntemattomille ihmisille jotka haluavat joko ostaa asunnon tai kuluttaa aikaansa.
Tämä "näyttö" on se mikä on onnistuttu nostamaan liki presidentin vastaanottoon verrattavaksi tapahtumaksi. Kiinteistövälittäjä teroittaa asiakkaille kuinka tärkeä juttu näyttö on, moni voisi uskoa että näytön ajaksi mennään vaikka perheen kanssa pizzalle, mutta ei todellakaan näin! Näytön stressaaminen aloitetaan jo varhain samalla viikolla, välittäjä kertoo näyttöpäivän ja -ajan ja muistuttaa viidennensadannen kerran että asuntoa ei saa sotkea tai mitään. Mieluiten vessaa ja kylpyhuonetta ei käytettäisi ollenkaan pariin päivään ennen näyttöä koska jos asuntonäytössä sattuisi jollekulle tulemaan mieleen, että ihminen joutuu mm. ulostamaan ja satunnaisesti peseytymään, kariutuisi kauppa alta aikayksikön.
Taannoin myin erään asunnon välittäjän kautta, asunnon jossa en edes itse asunut ja heti kun puhuttiin näytöistä, muuttui välittäjän käytös kokonaan. Hän rupesi lässyttämään minulle kuin pienelle lapselle, ei puuttunut kuin sormen heristely siitä "juupelis puupelis eihän me sitten tyhmästi sotketa potketa täällä?". Asiaa ei suinkaan helpottanut se, että välittäjä oli minua päätä lyhyempi ja muistutti hämmästyttävän paljon Ruuvit Löysällä sarjan Swiss Tonya (odotin innokkaasti jos hän jossain vaiheessa olisi sanonut, että asunnon myyminen kuin kauniin naisen kanssa rakastelu).
En vieläkään pysty ymmärtämään kuinka asuntojen näyttäminen on saatukin niin vaikeaksi. Eräät tuttavani myivät asuntoaan välittäjän avulla ja näyttöpäivänä ei heille saanut mennä ollenkaan, olin palauttamassa jotain lainaamaani esinettä lauantaina klo 12 mutta soittaessani heille sain kuulla, että ei onnistu koska heillä on näyttö klo 16. Onnistuin palauttamaan esineen seuraavalla viikolla, mutta kynnyksen yli ei saanut astua ulkokengillä. Ja takapihalle ei saanut mennä ollenkaan, ilmeisesti välittäjä oli kammannut ruohonkorret suotuisaan järjestykseen.
Tämmöinen alentuva suhtautuminen on loukkaavaa, voisi melkein kuvitella, että välittäjä olettaakin ettei asiakas alitajuisesti haluakaan myydä asuntoaan ja ilman jatkuvaa hössötystä näytöistä olisi ilmeisesti suuri riski että sellaisen sattuessa kohdalle, olisi asiakas täyttänyt koko kämpän vaaleanpunaisilla muoviflamingoilla ja joraisi siellä drinkki kourassa Kivesveto Go-Go:n tahtiin.
Ja ne välityspalkkiot. Ne ovat aivan hatusta repäistyjä ja kerrostalokaksion välittämisestä Helsingissä kuusituhatta tai enemmän on ryöstöä. Siksi kannattaa suosia pieniä liikkeitä.
Tai myydä itse.
Tämän tekstin ei ole tarkoitus loukata kiinteistövälittäjiä, heitä tarvitaan ja he ovat kunnioitettavia ammatti-ihmisiä jotka tekevät pääsääntöisesti hyvää työtä.
Samalla logiikalla minä voin nyt kirjoittaa kiinteistövälityksestä - koska arvatkaapas! - aivan oikein, minä olen myymässä asuntoani!
Jos totta puhutaan, olen halunnut kirjoittaa kiinteistövälityksestä pidemmän aikaa, olen myynyt omistamiani asunto-osakkeita välittäjän toimesta sekä itse ja olen myös tehnyt yhteistyötä kiinteistövälittäjien kanssa. Ja toki sukulaiseni sekä kaverini ovat myyneet asuntoja välittäjien kautta.
Tähän päivään mennessä en ole pystynyt selvittämään sitä miksi kiinteistövälitys on pitänyt verhota mystisyyden viittaan aivan kuin kyseessä olisi viktoriaanisen sirkuksen silmänkääntäjät savukoneineen ja peileineen.
Mitä on kiinteistövälitys? Pähkinänkuoressa se tarkoittaa asunnon myymistä tai ostamista. Sinulla joko on asunto jonka haluat vaihtaa rahaksi jollain aikataululla tai vaihtoehtoisesti sinulla on rahaa (todennäköisesti pankin) ja haluat vaihtaa sen asunnoksi. Kiinteistövälittäjä on asiamies joka hoitaa kauppatilannetta puolestasi. Tähän voisi laittaa liudan esimerkkejä vastaavista tilanteista, varmasti moni on joskus myynyt jotain jonkun puolesta jne.
Näin ei kuitenkaan arkielämässä ole, kun kirjoitin että kiinteistövälittäjä on vain asiamies joka hoitaa asiaa puolestasi, nousevat välittäjillä niskakarvat pystyyn siellä Dressmannin puvun kauluksen sisällä. Maailmassa on tilanteita joissa tarvitaan ammattilaisia ja joita et voi itse hoitaa, tämmöisiä on esimerkiksi Kanarian saarille lentäminen tai aivoleikkaus. Ja sitten on tilanteita jotka voit hoitaa itse, kuten roskien vienti, autolla liikkuminen ja asunnon myynti.
Kiinteistövälittäjät, eivät tosin kaikki, tuntuvat kaikki olevan jonkinlaisessa hybriksessä mitä tulee asuntojen myyntihommiin, voin melkein kuvitella heidän suunnittelevan omia univormujaan ja mitaleitaan joita myönnettäisiin asuntojen myynnistä. He yrittävät puhua jargonia, viljellen nuorten juppien ja konsulttien termejä kuten "keissi" ja "pitsi", varmasti kuvitellen itsensä World Trade Centteriin paitahihasilleen huutelemaan pörssikursseja ja päivän päätteeksi menemään gintonicille Gordon Gekkon kanssa, vaikka karu totuus on se että he ovat vain pari pykälää ylempänä siitä jätkästä joka notkuu rantakadulla flaijereita jakaen ja kailottaen "ISSO PIZZA HYVÄ PIZZA! SUOMI FINLANT TEEMU SELANNE! TULE SYÖ PIZZA JA ISSO KALJA!".
Mitä kiinteistövälittäjän työ on? En tiedä tarkalleen sillä en ole koskaan työskennellyt kiinteistövälitysfirmassa, mutta sen perusteella mitä olen nähnyt niin mitään kovin vaikeaa se ei voi olla.
Ihminen haluaa myydä asuntonsa, hän tahtoo käyttää välittäjää joten hän haarukoi yleisen hintatason, isommat firmat veloittava enemmän välityspalkkiota kuin pienet. Palataan näihin välityspalkkioihin myöhemmin. Isot firmat sanovat myyvänsä asunnon tehokkaammin kuin pienet, väite on melkoinen ottaen huomioon että ihan samalla tavalla se ilmoitus on oikotie.fi-palvelussa kaikkien nähtävillä. Lisäksi asunnostasi tehdään flaijeri myös kiinteistövälitysfirman toimistolle jossa sen näkee ehkä kolme ihmistä. Hesarin asuntoliitteessä on nykyisin melkein enemmän tyhjää kuin mainoksia, mikä on uskomatonta ottaen huomioon kuinka moni saa mainostaa em. lehdykässä ilmaiseksi, kuten minä!
Pienellä haarukoinnilla ja tinkaamisella voi säästää useita tuhansia euroja rahaa, jos on valmis ottamaan riskin että viisi henkeä työllistävä firma ei saa yhtä "hyvää" ilmoitusta Oikotielle kuin viisikymmentä henkeä työllistävä firma.
Kiinteistövälittäjä saapuu siis asunnolla halvassa puvussaan ja vielä halvemmissa kengissään. Yleensä myös erittäin huonossa kampauksessa. Naisvälittäjillä on pääsääntöisesti liikaa ehostusta sekä hajuvettä elikkäs parfyymiä. Menestyksen merkkeinä on aina yhtä kuvottava shamppanjafirman muoviveska, miesvälittäjillä strutsinmunan kokoinen sukelluskello.
Sitten alkaa asiakkaan mielistely, asunnossa on aina hyvä pohja - pienissä asunnoissa tehoneliöt ja siitä lähdetään hakemaan "huippuhintaa markkinoilla". Jos asunto on sellainen, että totuuden nimissä se pitäisi vetää sileäksi liekinheittimellä ja tehdä kokonaan uusiksi rakenteita myöten, kyseessä on "remontoijan unelma", hieman pommituskuntoa paremmat ovat "alkuperäiskuntoisia".
Seuraavaksi tehdään paperit, eli allekirjoitetaan sopimus. Sopimus on viidestä kuuteen A4:sta pitkä ja jos totta puhutaan se pitäisi käydä läpi lakimiehen kanssa, sen sijaan se allekirjoitetaan eteisen sirisevän 40 wattisen lampun alla kiinteistövälittäjän selkää vastaan.
Seuraavaksi otetaan kuvia, sitä ennen välittäjä antaa tiukat ohjeet millaiseen kuntoon asunto pitää saada. Armeijan läpikäyneet muistavat varmasti millainen show oli tuvan jokailtainen siivous, se on pientä verrattuna siivoukseen kiinteistövälittäjän päsmäröitävänä. Keskiverrolle lapsiperheelle myyntikuvasiivous meinaa käytännössä talvisotaan verrattavaa ponnistusta.
Lopulta kakaroiden lelut, lukematta jääneet hesarit ja isän paskaiset tohvelit on saatu pakattua kiroilun ja luudanvarren avulla komeroihin, suvaitsee arvon kiinteistövälittäjä saapua paikalle. Heti alkuun hän löytää likaa jostain oleellisesta paikasta kuten ovenkahvan takaa, lieden alta jne. nämä eivät kuitenkaan haittaa, vaikka kiinteistövälittäjä saattaa vähän tuhahdella, onneksi oven saranoiden sisäpuolella oleva vaseliini voidaan photoshoppaa pois, mikäli se sattuisi näkymään (ei näy).
Mitä tulee valokuvaamiseen, välittäjiä on kahta tyyppiä. On varustehifistelijät joilla on uusin Canon jossa satabiljardia pikseliä, näitä löytyy erityisesti isoista, eli kalliista, välitysfirmoista. Kerran näin yhden välittäjän sihtailevan asuntoa kuplavolkkarin kokoisella järjestelmäkameralla ja olen aivan varma, että hänellä oli sukelluskello molemmissa ranteissa!! Toinen välittäjätyyppi räpsii kuvat digipokkarilla, joka on usein niin vanhaa mallia että jopa Bangladeshilaisilla katulapsilla on uudemmat, tai vielä pahempaa - älypuhelimensa kameralla. Jälkimmäisen välittäjätyypin kuvat ovat samaa tasoa Aino-tädin ottamien lomakuvien kanssa, niissä on horisontti vinossa ja ihmisiltä puuttuvat päät.
Kuvat ovat tärkeä osa kiinteistövälitystä, kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.
Sitten välittäjä kiittää ja ajaa takaisin "offiselle" eli työpaikkaansa. Siellä hän tekee asunnon myynti-ilmoituksen kuvien ja isännöitsijätodistuksen pohjalta ja kirjoittaa siihen imartelevan esittelytekstin. Imartelevan tekstin ja härskin valehtelun raja on veteen piirretty viiva, toki asuntoa tulee kehua mutta välillä asunnon kerrotaan olevan esimerkiksi Eirassa, Kaivopuistossa tai muualla "kalliilla ja halutulla alueella" vaikka postinumeron perusteella luukku on ihan arkisesti Ullanlinnassa tai Erottajalla.
Myynti-ilmoituksen tekeminen ei ole mitään rakettitiedettä, minä tein asuntoni myynti-ilmoituksen perjantaina töiden jälkeen iltakahdeksalta pienessä jurrissa ja aikaa meni puolisen tuntia.
Sitten alkavat näytöt, tämä on se vaativin osa (ilmeisesti) kiinteistövälittäjän toimenkuvassa. Hommaan kuuluu asunnolle ajaminen, A-ständin nostaminen kadulle näkövammaisten esteeksi, parin aanelosen teippaaminen oveen ja sen kiilaaminen auki. Sitten seistään tunti halvoissa kengissä ja ylistetään asuntoa tuntemattomille ihmisille jotka haluavat joko ostaa asunnon tai kuluttaa aikaansa.
Tämä "näyttö" on se mikä on onnistuttu nostamaan liki presidentin vastaanottoon verrattavaksi tapahtumaksi. Kiinteistövälittäjä teroittaa asiakkaille kuinka tärkeä juttu näyttö on, moni voisi uskoa että näytön ajaksi mennään vaikka perheen kanssa pizzalle, mutta ei todellakaan näin! Näytön stressaaminen aloitetaan jo varhain samalla viikolla, välittäjä kertoo näyttöpäivän ja -ajan ja muistuttaa viidennensadannen kerran että asuntoa ei saa sotkea tai mitään. Mieluiten vessaa ja kylpyhuonetta ei käytettäisi ollenkaan pariin päivään ennen näyttöä koska jos asuntonäytössä sattuisi jollekulle tulemaan mieleen, että ihminen joutuu mm. ulostamaan ja satunnaisesti peseytymään, kariutuisi kauppa alta aikayksikön.
Taannoin myin erään asunnon välittäjän kautta, asunnon jossa en edes itse asunut ja heti kun puhuttiin näytöistä, muuttui välittäjän käytös kokonaan. Hän rupesi lässyttämään minulle kuin pienelle lapselle, ei puuttunut kuin sormen heristely siitä "juupelis puupelis eihän me sitten tyhmästi sotketa potketa täällä?". Asiaa ei suinkaan helpottanut se, että välittäjä oli minua päätä lyhyempi ja muistutti hämmästyttävän paljon Ruuvit Löysällä sarjan Swiss Tonya (odotin innokkaasti jos hän jossain vaiheessa olisi sanonut, että asunnon myyminen kuin kauniin naisen kanssa rakastelu).
En vieläkään pysty ymmärtämään kuinka asuntojen näyttäminen on saatukin niin vaikeaksi. Eräät tuttavani myivät asuntoaan välittäjän avulla ja näyttöpäivänä ei heille saanut mennä ollenkaan, olin palauttamassa jotain lainaamaani esinettä lauantaina klo 12 mutta soittaessani heille sain kuulla, että ei onnistu koska heillä on näyttö klo 16. Onnistuin palauttamaan esineen seuraavalla viikolla, mutta kynnyksen yli ei saanut astua ulkokengillä. Ja takapihalle ei saanut mennä ollenkaan, ilmeisesti välittäjä oli kammannut ruohonkorret suotuisaan järjestykseen.
Tämmöinen alentuva suhtautuminen on loukkaavaa, voisi melkein kuvitella, että välittäjä olettaakin ettei asiakas alitajuisesti haluakaan myydä asuntoaan ja ilman jatkuvaa hössötystä näytöistä olisi ilmeisesti suuri riski että sellaisen sattuessa kohdalle, olisi asiakas täyttänyt koko kämpän vaaleanpunaisilla muoviflamingoilla ja joraisi siellä drinkki kourassa Kivesveto Go-Go:n tahtiin.
Ja ne välityspalkkiot. Ne ovat aivan hatusta repäistyjä ja kerrostalokaksion välittämisestä Helsingissä kuusituhatta tai enemmän on ryöstöä. Siksi kannattaa suosia pieniä liikkeitä.
Tai myydä itse.
Tämän tekstin ei ole tarkoitus loukata kiinteistövälittäjiä, heitä tarvitaan ja he ovat kunnioitettavia ammatti-ihmisiä jotka tekevät pääsääntöisesti hyvää työtä.
maanantai 5. lokakuuta 2015
Egyptiläinen flunssalääke
En tiedä kuinka autenttisesti tämä resepti on "egyptiläinen" tai edes "flunssalääke", flunssahan on virustauti johon ei varsinaisesti ole lääkettä, mutta kuten me kaikki tiedämme, plasebovaikutus on merkittävä tekijä.
Maailman yleisesti käytetyin flunssalääke on viski. Se on myös ehkä maailman huonoiten tepsivä flunssalääke, mutta se tekee potemisesta monin verroin mukavampaa. Itse olen valitettavasti joutunut vanhenemisen myötä kohtaamaan aikuisuuden ikävät realiteetit, johon kuuluu mm. se että viskiä ei voi juoda kellon ympäri. Tai voi juoda mutta seurauksena saattaa olla että flunssan mukana lähtee niin ajokortti kuin työpaikkakin! Toista se oli lapsena....
Sain kuitenkin reseptin egyptiläiseltä kaveriltani joka vannoo sen nimeen ja hänen sanojensa mukaan jokainen hänen kaverinsa, tuttavansa tai sukulaisensa on parantunut puolessa vuorokaudessa mitä viheliäisemmästä taudista.
Tarvitaan:
1 kokonainen valkosipuli
Sitruunamehua (joko sitä purkkikamaa tai 1 sitruuna)
Hunajaa
(tuoretta chiliä - tätä voi lisätä jos tykkäät tulisesta)
Valkosipulinkynnet kuoritaan, kannat poistetaan ja mikäli niihin on kasvanut sellainen vihertävä "itu", kynnet halkaistaan ja idut poistetaan.
Kuoritut kynnet laitetaan kaffekuppiin, tai vastaavasi siihen kuuluisaan litran rosterimittaan. Päälle lorautetaan sitruunamehua sen verran että kynnet eivät ihan peity, lopuksi sekaan tursotellaan vielä kolmisen ruokalusikkaa hunajaa.
Tässä vaiheessa voit lisätä sen puolikkaan habaneron jos haluat.
Poraa koko roska tasaiseksi, juoksevaksi soseeksi joko blenderissä tai sauvasekoittimella.
Lääkettä nautitaan ruokalusikallinen parinkymmenen minuutin välein, tai reilu hörppy puolen tunnin välein kunnes kaikki on saatu alas. Seuraavana aamuna tauti on poissa.
Lääke on yllättävän hyvän makuista, itseäni hirvitti ensialkuun edes maistaa mutta ekan kulauksen jälkeen lääke meni hyvin alas.
Itse olin ollut vajaan viikon flunssassa kun kokeilin tätä ja vaikka tauti oli jo loppusuoralla, olin seuraavana päivänä jo terve. Aion kokeilla tätä jatkossa, vaikka en tietenkään toivo sairastuvani nuhakuumeeseen jatkossa!
Maailman yleisesti käytetyin flunssalääke on viski. Se on myös ehkä maailman huonoiten tepsivä flunssalääke, mutta se tekee potemisesta monin verroin mukavampaa. Itse olen valitettavasti joutunut vanhenemisen myötä kohtaamaan aikuisuuden ikävät realiteetit, johon kuuluu mm. se että viskiä ei voi juoda kellon ympäri. Tai voi juoda mutta seurauksena saattaa olla että flunssan mukana lähtee niin ajokortti kuin työpaikkakin! Toista se oli lapsena....
Sain kuitenkin reseptin egyptiläiseltä kaveriltani joka vannoo sen nimeen ja hänen sanojensa mukaan jokainen hänen kaverinsa, tuttavansa tai sukulaisensa on parantunut puolessa vuorokaudessa mitä viheliäisemmästä taudista.
Tarvitaan:
1 kokonainen valkosipuli
Sitruunamehua (joko sitä purkkikamaa tai 1 sitruuna)
Hunajaa
(tuoretta chiliä - tätä voi lisätä jos tykkäät tulisesta)
Valkosipulinkynnet kuoritaan, kannat poistetaan ja mikäli niihin on kasvanut sellainen vihertävä "itu", kynnet halkaistaan ja idut poistetaan.
Kuoritut kynnet laitetaan kaffekuppiin, tai vastaavasi siihen kuuluisaan litran rosterimittaan. Päälle lorautetaan sitruunamehua sen verran että kynnet eivät ihan peity, lopuksi sekaan tursotellaan vielä kolmisen ruokalusikkaa hunajaa.
Tässä vaiheessa voit lisätä sen puolikkaan habaneron jos haluat.
Poraa koko roska tasaiseksi, juoksevaksi soseeksi joko blenderissä tai sauvasekoittimella.
Lääkettä nautitaan ruokalusikallinen parinkymmenen minuutin välein, tai reilu hörppy puolen tunnin välein kunnes kaikki on saatu alas. Seuraavana aamuna tauti on poissa.
Lääke on yllättävän hyvän makuista, itseäni hirvitti ensialkuun edes maistaa mutta ekan kulauksen jälkeen lääke meni hyvin alas.
Itse olin ollut vajaan viikon flunssassa kun kokeilin tätä ja vaikka tauti oli jo loppusuoralla, olin seuraavana päivänä jo terve. Aion kokeilla tätä jatkossa, vaikka en tietenkään toivo sairastuvani nuhakuumeeseen jatkossa!
lauantai 3. lokakuuta 2015
Vain pultsarielämää
Tämän syksyn mielenkiintoisimmassa uutuusohjelmassa tuttu formaatti on väännetty uuteen uskoon!
Nykyisessä taloustilanteessa julkkikset ja luksus yhdistetään helposti hyväveliverkostoon ja "eliittiin" jossa korruptio jyllää. Tavalliset ihmiset haluavat nähdä tavallisia ihmisiä, mieluiten sellaisia joilla menee vähän huonommin kuin itsellä.
Vain pultsarielämää sarjassa seurataan seitsemän "työpaikkojen väliin" tipahtaneen Reiskan ja Riitan elämää itä-helsinkiläisessä elementtikerrostalolähiössä.
Jaksoissa käydään läpi yksitellen kaikki seitsemän ihmistä, kukin saa itse päättää kuinka paljon kertoo vuosistaan päihteiden sumussa, työttömyydestä ja mielenterveysongelmistaan tai pompottelustaan yhteiskuntamme rattaissa. Luvassa on riipaisevia tarinoita työmarkkinatuen loppumisesta tai KELA-tukien takaisinperinnästä, mutta myös aitoja onnen hetkiä kun muistellaan mm. kuinka ikävä anoppi tippui järveen tai vaarin perintömoottorikelkka saatiin lasten nimiin, ettei ulosottomies voinut viedä sitä.
Oleellinen osa sarjaa on ruokailu, päähenkilöt kestitsevät vuorotellen toisiaan toistensa vuokrayksiöissä, yömajassa tai sillan alla. Toisin kuin Vain elämää sarjan Satulinnassa, sapuskat eivät tule täysin varustellusta keittiöstä ja tuotantoyhtiön sponssaamana vaan luovuutta vaaditaan! Usein ruuanvalmistus alkaa sen hankkimisella. Päähenkilöt keräilevät kotoaan tai asumuksestaan tyhjiä panttitölkkejä sekä sohvatyynyjen väliin tipahtaneita kolikoita, tai ehkä he ovat malttaneet säästää sossun ruokakupongin jolla maksaa.
Ruoka ei ole mitään mahtailevaa ranskankielistä huttua vaan samaa perusruokaa mitä 99% kansasta syö, einespizzaa, eineslihapullia. Ruokajuomapuolella on vahvasti edustettuna halvin bulkkilager, Huttunen, Valdemar väkevä viini sekä Gambina. Craft beer-hipstereitä kosiskellaan sarjassa nähtävillä erilaisilla kiljuilla, mm. harmaakilju ja appelsiinikilju.
Illallisen jälkeen menojalka vipattaa itse kullakin, niillä joilla se vipattaa liikaa soitetaan miekkataksi, kun muut käyvät palauttamassa tyhjät tölkkinsä ostarin Alepaan. Panttirahoilla ja taskunpohjalla olevilla kolikoilla päästään yleensä edellämainitun ostarin karaokeravintolaan jossa päähenkilömme tulkitsevat herkällä otteella suomalaisia ikivihreitä balladeja - kyyneleiltä ei voida välttyä!
Nykyisessä taloustilanteessa julkkikset ja luksus yhdistetään helposti hyväveliverkostoon ja "eliittiin" jossa korruptio jyllää. Tavalliset ihmiset haluavat nähdä tavallisia ihmisiä, mieluiten sellaisia joilla menee vähän huonommin kuin itsellä.
Vain pultsarielämää sarjassa seurataan seitsemän "työpaikkojen väliin" tipahtaneen Reiskan ja Riitan elämää itä-helsinkiläisessä elementtikerrostalolähiössä.
Jaksoissa käydään läpi yksitellen kaikki seitsemän ihmistä, kukin saa itse päättää kuinka paljon kertoo vuosistaan päihteiden sumussa, työttömyydestä ja mielenterveysongelmistaan tai pompottelustaan yhteiskuntamme rattaissa. Luvassa on riipaisevia tarinoita työmarkkinatuen loppumisesta tai KELA-tukien takaisinperinnästä, mutta myös aitoja onnen hetkiä kun muistellaan mm. kuinka ikävä anoppi tippui järveen tai vaarin perintömoottorikelkka saatiin lasten nimiin, ettei ulosottomies voinut viedä sitä.
Oleellinen osa sarjaa on ruokailu, päähenkilöt kestitsevät vuorotellen toisiaan toistensa vuokrayksiöissä, yömajassa tai sillan alla. Toisin kuin Vain elämää sarjan Satulinnassa, sapuskat eivät tule täysin varustellusta keittiöstä ja tuotantoyhtiön sponssaamana vaan luovuutta vaaditaan! Usein ruuanvalmistus alkaa sen hankkimisella. Päähenkilöt keräilevät kotoaan tai asumuksestaan tyhjiä panttitölkkejä sekä sohvatyynyjen väliin tipahtaneita kolikoita, tai ehkä he ovat malttaneet säästää sossun ruokakupongin jolla maksaa.
Ruoka ei ole mitään mahtailevaa ranskankielistä huttua vaan samaa perusruokaa mitä 99% kansasta syö, einespizzaa, eineslihapullia. Ruokajuomapuolella on vahvasti edustettuna halvin bulkkilager, Huttunen, Valdemar väkevä viini sekä Gambina. Craft beer-hipstereitä kosiskellaan sarjassa nähtävillä erilaisilla kiljuilla, mm. harmaakilju ja appelsiinikilju.
Illallisen jälkeen menojalka vipattaa itse kullakin, niillä joilla se vipattaa liikaa soitetaan miekkataksi, kun muut käyvät palauttamassa tyhjät tölkkinsä ostarin Alepaan. Panttirahoilla ja taskunpohjalla olevilla kolikoilla päästään yleensä edellämainitun ostarin karaokeravintolaan jossa päähenkilömme tulkitsevat herkällä otteella suomalaisia ikivihreitä balladeja - kyyneleiltä ei voida välttyä!
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
Monokulttuurinen painajainen
Suomessa on äänekäs ihmisjoukko joka itsekkyyttään ajaa Suomea monokulttuurisuuden alhoon. Näiden ihmisten mielestä vain yksi elämäntapa on oikea ja se on suomalainen elämäntapa.
Itsekään en alkuun uskonut tähän monokulttuurisuuden kauhistukseen, olinhan elänyt koko elämäni suurkaupungiksi mieltämäni Helsingin keskustassa. Maailmankuvani muuttui kun kerran nuorena miehenä matkustin metrolla Myllypuroon. Olihan minua varoiteltu, että siellä on suuri suomalaisten keskittymä. Ajattelin kuitenkin pärjääväni, olinhan pukeutut mahdollisimman vähän provosoivasti ja pidin vain pari vuotta vanhan nokialaiseni visusti farkkutakin povarissa.
Ei minua missään nimessä pelottanut, mutta kyllä minua suuresti ahdisti katsoa tuulipukuihin pukeutuneita suomalaisia jotka Siwan kassissa kantoivat olutta ja lenkkimakkaraa elementtikerrostaloihin. Paluumatkalla kotiin ahdistuin lisää kun metrovaunussa oli vain tuppisuita suomalaisia. Tätäkö on nyt se monokulttuurisuuden rikkaus?
Nyt kun lama roikkuu jälleen murskaantuneista unelmista raskaana täkkinä armaan Suomemme yllä, ei voi olla huomaamatta arvojen ja ihmisten toisiinsa suhtautumisen kovenemista, näin käy aina kun taloustilanne on kireä ja juuri tämmöisessä maaperässä monokulttuurisuuden siemenet itävät.
Kyllä en ole suvaitsematon, mutta faktahan on että nämä monokulttuurisuuden kannattajat eivät pääse integroitumaan yhteiskunnaksi nimittämämme kellokoneiston rattaiksi niin kauan kun he asuvat keskitetysti, esimerkiksi Itä-Helsingissä. Ja ikäväkseni täytyy todeta, että niin kauan kuin sosiaaliturvamme sallii ihmisen asumisen ja elämisen ilman ylimääräisiä ponnisteluja leipänsä eteen, ei asiain tila tule helpottumaan. Suomella on jo käsissään valtava määrä joutilaita miehiä ja naisia jotka vain levittävät monokulttuurisuuden "ilosanomaa" ja vääristelevät faktoja oman agendansa mukaan.
Nyt viimeistään tulisi meidän muiden kansalaisten herätä ja aktivoitua tämän monokulttuurisuuden kauhistuksen edessä! Mikäli asialle ei tehdä mitään, pelkään että lapsemme joutuvat elämään maailmassa jossa joka korttelista löytyy jääkiekkoa esittävä keskikaljakuppila!
Itsekään en alkuun uskonut tähän monokulttuurisuuden kauhistukseen, olinhan elänyt koko elämäni suurkaupungiksi mieltämäni Helsingin keskustassa. Maailmankuvani muuttui kun kerran nuorena miehenä matkustin metrolla Myllypuroon. Olihan minua varoiteltu, että siellä on suuri suomalaisten keskittymä. Ajattelin kuitenkin pärjääväni, olinhan pukeutut mahdollisimman vähän provosoivasti ja pidin vain pari vuotta vanhan nokialaiseni visusti farkkutakin povarissa.
Ei minua missään nimessä pelottanut, mutta kyllä minua suuresti ahdisti katsoa tuulipukuihin pukeutuneita suomalaisia jotka Siwan kassissa kantoivat olutta ja lenkkimakkaraa elementtikerrostaloihin. Paluumatkalla kotiin ahdistuin lisää kun metrovaunussa oli vain tuppisuita suomalaisia. Tätäkö on nyt se monokulttuurisuuden rikkaus?
Nyt kun lama roikkuu jälleen murskaantuneista unelmista raskaana täkkinä armaan Suomemme yllä, ei voi olla huomaamatta arvojen ja ihmisten toisiinsa suhtautumisen kovenemista, näin käy aina kun taloustilanne on kireä ja juuri tämmöisessä maaperässä monokulttuurisuuden siemenet itävät.
Kyllä en ole suvaitsematon, mutta faktahan on että nämä monokulttuurisuuden kannattajat eivät pääse integroitumaan yhteiskunnaksi nimittämämme kellokoneiston rattaiksi niin kauan kun he asuvat keskitetysti, esimerkiksi Itä-Helsingissä. Ja ikäväkseni täytyy todeta, että niin kauan kuin sosiaaliturvamme sallii ihmisen asumisen ja elämisen ilman ylimääräisiä ponnisteluja leipänsä eteen, ei asiain tila tule helpottumaan. Suomella on jo käsissään valtava määrä joutilaita miehiä ja naisia jotka vain levittävät monokulttuurisuuden "ilosanomaa" ja vääristelevät faktoja oman agendansa mukaan.
Nyt viimeistään tulisi meidän muiden kansalaisten herätä ja aktivoitua tämän monokulttuurisuuden kauhistuksen edessä! Mikäli asialle ei tehdä mitään, pelkään että lapsemme joutuvat elämään maailmassa jossa joka korttelista löytyy jääkiekkoa esittävä keskikaljakuppila!
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
Pyöräily Helsingissä ja helsinkiläinen pyöräilijä
Mietin todella pitkään tämän blogitekstin kirjoittamista. Se on hautunut päässäni ehkä vuoden päivät, ehkä pidempäänkin. Todennäköisesti pidempään.
Tämä teksti on vain minun mielipide asiaan, se ei esitä mitään muutoksia, en väitä mitään enkä anna ymmärtää että jotenkin toisin olisi parempi. Olen liikkunut koko elämäni Helsingin keskustaksi nimitetyllä alueella niin jalan, pyörällä kuin autolla. Olen liikkunut erilaisilla pyörillä, pysty- noja- ja BMX-pyörillä, erilaisilla autoilla, mukaanlukien raskas kalusto, ja jalan niin selvinpäin kuin päihtyneenä. Yöllä ja päivällä.
Liikuin fillarilla päivittäin muun liikenteen oikeastaan heti kun vanhemmat antoivat luvan siihen, eli varmaankin seitsemän vanhana. Fillaroin vapaa-ajallani, sitten kouluun, sittemmin ammattikouluun ja lopulta poljin töihin. Aina kuitenkin poljin myös vapaa-ajallani. Toistakymmentä vuotta putkeen.
Sitten lopetin kuin seinään.
Nuorisoslangia mukaillakseni "vittuunnuin" koko touhuun. Pyöräilystä katosi hohto kun olin polkenut (oikestihan en ollut polkenut kuin osan kaikesta Helsingin poljettavasta matkasta, mutta se tuntui toiselta) kaikki polut ja tiet läpi, tunsin ja tunnen edelleen keskuspuiston kuin omat taskuni, tiedän kaikki kujat ja oikoreitit. Samaan aikaan kun minä vielä poljin (1992-2007) pyöräily nosti suosiotaan ja polkupyöräilijöiden määrä nousi pilviin. Samalla nousivat myös pyöräilyn negatiiviset lieveilmiöt.
Nyt saattaa tuntua, että liioittelen, mutta voin vakuuttaa että Helsingin pyöräilykulttuurissa on nähtävissä myös negatiivisia lieveilmiöitä. Olen tarkkailut, objektiivisuuteen pyrkien, tilannetta aitiopaikalta.
Samalla hetkellä kun fillarointi alkoi maistua puulta, jouduin myös toteamaan että häpeän kanssapyöräilijöitäni. Aiemmin olin ollut ylpeä fillaroinnistani, poljin läpi kesät ja talvet. Yhtenä päivänä eräs työkaverini kysyi mielipidettäni "fillaristina" johonkin asiaan ja kuin huomaamatta olinkin jo sanonut, että älä minulta kysy, minä ajelen busseilla.
Helsingin pyöräilyskene oli tulehtunut. Olen joskus puhunut fillaripendelöijistä kasvottomana väkivaltakoneistona, joskus tuntuu että liioittelen, välillä olen samaa mieltä itseni kanssa.
Palataan tähän väkivallan ja uhkan kulttuuriin myöhemmin.
Nykyisellään tilanne on outo. Helsinkiläistä pyöräilijää voisi kuvata erittäin hienolla suomen kielen sanalla "kermaperse". Kermaperse on ihminen jolle luxuskin on liian tavanomaista ja vain hienoista hienoin kelpaa. Valitettavasti tämä adjektiivi ei ole riittävä (mielestäni) kuvaamaan stadilaista fillaroitsijaa joten olen joutunut keksimään uuden superlatiivin.
Se kuuluu näin: tryffeliperse.
Helsinkiläiset pyöräilijät ovat tryffeliperseitä.
Fillarikeskustelua 25 vuotta aktiivisesti seuranneena en voi muuta kuin todeta näin. Meille/heille ei kelpaa mikään. Yksi suosituimmista väitteistä läpi kolmen vuosikymmenen on se, että Helsigissä ei ole kunnollisia pyöräilyväyliä. Tätä mantraa HePo (Helsinkiläiset polkypyöräilijät, myös Helsingin Polkupyöräilijät ry jossa en vielä, toistaiseksi viittaa) on toistanut papukaijan lailla niin kauan kuin minä jaksan muistaa. Ongelma vain on se, että tuo väite ei ole pitänyt paikkaansa kuin 90-luvulla.
Helsingissä on hyvät pyörätiet ja fillarireitit. Ainakin näin armon vuonna 2015. Väite, että Helsingissä on huono pyörätieverkosto on tryffeliperseiden mutinaa, mutta kuten tiedämme, tryffeliperseille ei kelpaa mikään.
Parhaita ovat ne tryffeliperseet jotka ovat muuttaneet polkupyörineen pääkaupunkiimme 2000-luvulla ja hokevat tätä väitettä avoimen ilahtuneena huomaamastaan epäkohdasta!
Helsingissä on kyllä ollut surkea pyörätieverkko, silloin kun minut seitsenvuotiaana päästettiin aloittamaan taipalettani helsinkiläisenä polkupyöräilijänä, mutta jo hyvät tovit se on ollut mitä mainioin. Ei ehkä maailman paras, mutta ottaen huomioon kuinka moni meillä lopettaa fillaroinnin talvikaudeksi, niin ei voi valittaa.
Silloin Mauno Koiviston aikaan ei ollut pyörätietä Katajanokan ympäri, Kauppatoria kiertämässä, Mikonkadulla, Arkadiankadulla, Pohjoisrannassa jne. jne. Jos halusi fillaroimaan, piti kikkailla itsensä keskustan läpi rautatieasemalle josta pääsi radanvarteen josta pääsi aina keskuspuistoon ja Pasilaan. Teollisuuskadun eteläpuolella fillarointi luonnistui lähinnä alta 12-vuotiailta, tai niiltä hurjilta jotka vetivät liikenteen keskellä. Pyöräily kärsi vielä 1970 ja -80 -lukujen krapulasta jolloin fillarit olivat lähinnä lasten leluja ja niillä ajoivat vain sellaiset aikuiset joilla ei ollut fyrkkaa autoon tai olivat rattijuoppoilleet korttinsa.
2000 luvulla tilanne on parantunut, legendaariset tyhjästä alkavat ja tyhjään päättyvät pyörätiet ovat kadonneet käsittääkseni kokonaan tai ainakin vähentyneet murto-osaan siitä miten paljon niitä oli. Kun nuoruuteni Helsingissä piti rikkoa liikennesääntöjä halutessaa päästä ns. ovelta ovelle, onnistuu sama melkein kokonaisuudessaan nykyään. Hyvänä esimerkkinä voidaan käyttää minun tapaustani, kuten aikasemmin kuvailin, 90-luvulla pyöräteitä oli mutta ne olivat siellä täällä ripoteltuna, tilanne parani, sitten lopetin polkemisen. Mutta vaikka lopetin polkemisen, en hylännyt helsinkiläistä polkupyöräkulttuuria.
Sama vanha valitus eli vuodesta toiseen. Tänä kesänä kaivoin fillarin naftaliinista, vaihdoin pari katkennutta pinnaa, purin takanavan ja rasvaamisen jälkeen kasasin sen jälleen. Pistin fillarin ajokuntoon ja suunnittelin kovasti, minne kaikkialle ehtisin hektisen elämäni harvoissa tauoissa. Eräänä perjantaina tulikin mahdollisuus lähteä pyörällä jonnekin, asiakastapaamiseen Fleminginkadulle Kallioon.
Muistelin vajaan kymmenen vuoden takaisia pyöräreittejä ja olin varma siitä, että pääsisin Käpylästä ainakin ajoradan kautta Koskelantielle ja siitä Mäkelänkatua aina uimakeskuksen holleille. Siitä eteenpäin en ollut varma etenemisestäni, tiesin kuitenkin että Elimäenkatu on hiljainen ruuhka-aikojen ulkopuolella ja sitä kautta pääsisin Teollisuuskadulle josta pääsisin Flemarin pohjoispäähän.
Hämmästykseni oli suuri, kun pääsin liki kotioveltani perille asti koko ajan käyttäen turvallisia ja hyväkuntoisia pyöräteitä. Lähtiessäni ajoin ajoradan yli, samasta kohtaa josta olisi autollakin ajanut päästäkseni Koskelantien keskustaan päin vieville kaistoille ja Kallion päädyssä talutin fillaria Aleksis Kiven kadulta joitain satoja metrejä Fleminginkatu kahdeksaantoista! Loistavaa!
Tästä positiivisesta kokemuksesta rohkaistuneena pumppasin lisää ilmaa renkaisiini ja ilmoitin vaimolleni (jonka mukaan pyöräily kaupungissa on kuolontoive) käyväni verkkokauppa.comissa ostamassa ADSL-modeemiimme uuden johdon. Pääsin Käpylästä koko matkan pyörätietä Verkkokauppa.comin ulko-ovelle asti. Kymmenen vuotta sitten se ei olisi ollut mahdollista, Mechelininkadun pyörätielle olisi pitänyt ajaa Pohjoista Rautatienkatua myöten, osittain ajoradalla.
Suurin parannus läpiajoliikenteeseen on Baana, tuo entinen montussa kulkeva junarata. Isot pojathan toki fillaroivat (ja mopoilivat) siellä vielä junaraiteiden aikaan mutta nyt koko kuilu on pyhitetty kevyelle liikenteelle, melkein puolitoista kilometriä uutta asfalttia tuulettomassa kuilussa. Hymyni levisi korviin asti kun sotkin menemään tätä fillaristin utopiaa pitkin, hymyilin turisteille ja hymyilivät takaisin, hymyilin humalaisille virolaisille jotka polttivat pilveä pingispöydällä ja he huutelivat minulle, tosin hymyillen samalla.
Olin parissa minuutissa selvinnyt Kiasman nurkilta sinne missä Komulainen säilytti sukeluusvenettään, aivan parhautta. Mutta ilmeisesti vain minun mielestä.
Kun Baana vihittiin käyttöön, ei mennyt kauaakaan kun tryffeliperseet puhaltelivat nenäänsä ja nakkelivat niskojaan. Baana on aivan paska - sama mantra jälleen, Helsingin pyörätiet ovat perseestä! Baanassa oli kaikki vikana, se oli liian suora, siinä oli ylämäkeä yhteen suuntaan ja alamäkeä toiseen, pyörille jaettu osa oli liian pieni, siellä ei saanut ajaa tarpeeksi lujaa, jotkut ajoivat liian lujaa, siellä oli turisteja, juntteja, suomalaisia, pussikaljoittelijoita ja kaikkea muuta mihin neljääkymppiä kiitävä työmatkafillaristi saattaa vahingossa törmätä ajaessaan koulutusmielessä väistämättä päin. Baanan molemmat päät olivat huonosti suunniteltuja, Baanalle oli vaikea mennä ja vielä vaikeampi päästä pois. Ja lisäksi siellä on roskia. Ja sitten kun kaupungin pesuauto tulee, se pesee ensin jalankulkijoiden puolen koska Helsinki ei rakasta pyöräilijöitään.
Kun luin internetissä keskustelua (aina yhtä fiksua) sain sellaisen kuvan että optimaalinen pyörätie olisi sellainen, että se alkaisi heti alaovelta ja loppuisi vasta perillä, siinä ei olisi yhtään liikennevaloa, risteystä, puskaa, kanttikiveä ja muita tienkäyttäjiä. Ja se olisi mielellään vielä loiva alamäki, molempiin suuntiin.
Ymmärsin pian että tryffeliperseet olivat aivan kohtuuttomia. Suomalainen minäminä-asenne joka on sairastuttanut maamme autoilun on nyt myös saastuttanut maamme pyöräilyn. Raavaat miehet leikkivät Tour de Francea kaupunkimme kaduilla ja viis veisaavat omasta tai toisten turvallisuudesta, liikennesäännöistä puhumattakaan.
Ja nyt ennenkuin pääsemme tieraivoon, tahdon sanoa tämän: Helsingissä on ihan hyvät pyörätiet.
Tryffeliperseillä on hyvin vahva Me-henki, "meidän" vihollisia ovat kaikki muut tienkäyttäjät, myös suurin osa toisista polkupyöräilijöistä. Jos tahtoo nähdä kunnollista veren maku suussa painamista ja reilua kuoleman halveksumista, kannattaa mennä vaikka Pasilan mäelle katsomaan radanvarren pyörätien liikennettä. Siellä painavat tryffeliperseet yhtä paskaa pyörätietä pitkin urheiluliikkeistä ostetuissa teknisissä kamppeissa, junttaavat härmäläisiä jalkojaan väkisin ylös ja alas polkimilla, pienempää ratasta hakien. Siellä hiki lentää kuin verikokkareet Doomissa. Ja joskus lentävät myös verikokkareet kun tryffeliperseellä sattuu sopiva kohtaaminen elävän tai elottoman kohteen kanssa.
Ihmiset jaksavat kauhistella talviaikaan tapahtuvaa ns. laturaivoa, tilanteita joissa Tahko Pihkalan ja talvisodan hengessä laduilla hiihtävät eläkeläismiehet hakkaavat pieniä lapsia ja naisihmisiä sauvoillaan samalla kirosanoja syytäen ja perustellen kurmootusta sillä, että huonoilla hiihtäjillä (ja varsinkin ei-eläkeläisillä huonoilla hiihtäjillä!) ei ole mitään asiaa kuntien ylläpitämille laduille. Mutta pyörätiellä tapahtuvaa raivoa kukaan ei tunnu huomaavan.
Muut pyöräilijät osaavat jo varoa nelikymppistä kokovartalosukkahousuun verhottua maantiekiitäjää joka flow-tiloissa sotkee menemään suurinta mahdollista nopeutta. Auta armias jos tämmöinen joutuu hiljentämään esimerkiksi kädestä karanneen pikkulapsen takia. Yleensä nämä sankarit pyrkivät törmäämään tahallaan tai ainakin he uhkaavat väkivallalla. Teko joka muuten täyttäisi laittoman uhkauksen tai pahoinpitelyn kriteerit on maantiekiitäjälle vai "koulutusta".
Helsinkiläiset polkupyöräilijät näkevät vihollisia kaikkialla. Jalankulkijat pyrkivät jäämään aina alle, autot pyrkivät ajamaan aina yli. Kukaan muu ei osaa liikennesääntöjä, ei ainakaan niin hyvin kuin helsinkiläinen polkupyöräilijä.
Totuus on kuitenkin päinvastainen, polkupyöräilijät tuntuvat olevan aivan kuutamolla liikennesäännöistä jotka opetetaan autokoulussa jo ensimmäisten oppituntien aikana.
Tähän väliin sanon myös, että ei se sujuva liikenteessä liikkuminen sääntöjen puitteissa onnistu kovin monelta autoilijaltakaan.
Pyöräilijät törtteilevät aivan mielettömästi. Esimerkiksi Bulevardilla on ollut iät ja ajat yksisuuntaiset paskat pyörätiet, muistikuvieni mukaan aina kun ajoin Bulsaa pitkin, joku törppö yritti tulla vastavirtaan.
Pyöräilijät eivät väistä autoja, pyöräilijät eivät väistä busseista ulostautuvia ihmisiä, pyöräilijät ajavat ajoradalla vaikka vieressä on pyörätie, ajavat jalkakäytävällä vaikka vieressä on pyörätie tai ajavat jalkakäytävällä joka tapauksessa.
Tämä jalkakäytävällä fillarointi korpeaa erityisesti minua. Sitä perustellaan kahdella syyllä. Ekan varmaan arvaattekin? Ettekö?? No tottakai jalkakäytävällä pyöräillään koska ne pyörätiet Helsingissä ovat niin paskoja ja niitä on niin vähän. Toinen perustelu on se, että ihmiset kävelevät pyöräteillä.
Tässä kohtaa voidaan todeta, että logiikka kusee. Jos joku muu rikkoo sääntöjä, minä voin rikkoa toisia sääntöjä. Kannattaa myös panna muistiin se, että heti kun suomalainen ottaa ajoneuvon käyttöön hänestä tulee jotain ylevämpää kuin tavallinen ihminen, tässä yhteydessä jalankulkijat ovat liikenteen romanikerjäläisiä.
Mielestäni jalkakäytävällä voi kyllä fillaroida, kunhan se tapahtuu kävelyvauhtia ja hitaampia kunnioittaen. Valitettavasti jalkakäytävillä poljetaan kuitenkin tuhatta ja sataa ja omaa kaistaa pyritään muodostamaan raivokkaalla kellonsoitolla ja "VITTU!!"-huudoilla. Itse olen pääsääntöisesti omissa ajatuksissani ollessani kävelyllä ja samalla saatan haahuilla kadun laidasta laitaan, ensin katsomaan variksenpoikasta ja sitten heti perään toiselle laidalla kuolaamaan jotain amerikanrautaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun kellosoitto ja vitun huutaminen on saanut minut pysähtymään juuri oikealla hetkellä ja jotain on sujahtanut olkapäätäni hipoen ohi.
Tämmöinen käytös ei ole reilua eikä kivaa. Säännöt ovat olemassa ja niitä pitäisi noudattaa, että meillä olisi kaikilla reilua ja kivaa. Niille joiden mielestä nipotan ja joiden mielestä säännöistä voi aina välillä joustaa tai peräti valita olla noudattamatta niitä, tarjoan teille sellaista vaihtoehtoa että mitä jos kukaan ei noudattaisi mitään sääntöä vaan kaikki tekisivät juuri niinkuin itse haluaisivat? Siitä seuraisi kaaos.
Tryffelipeppujen Me-henkeä voi mennä tutkimaan esimerkiksi Facebookissa oleviin lukuisiin fillarointiaiheisiin ryhmiin. Kun jossain on urpo remonttimies tai liikkeenomistaja parkkeerannut pakettiautonsa raitiovaunukiskojen sijasta kevyenliikenteenväylälle, tukkien näin ehkä 40% kadusta, eli ei kokonaan vaan osittain, ei kestä kauaakaan kun joku on siitä jo kännykkäkameralla napannut kuvan ja jakanut sen sosiaaliseen verkostoonsa jossa muut tryffelipeput puolijulkisesti lynkkaavat ajoneuvon kuljettajan.
Jos minä ottaisin kuvan aina kun näen miten polkupyöräilijä ajaa yksisuuntaista katua väärään suuntaan tai jalkakäytävällä, en ehtisi tehdä töitä sillä kuvien lataamisessa menisi kaikki aika.
En ymmärrä miksei autoilijoiden, kävelijöiden ja polkupyöräilijöiden Me-henkeä voisi laajentaa kattamaan meitä kaikkia, me voisimme kaikki ihmiset olla sivistyneitä toisillemme ja pitää toistemme puolta? Vai määrittääkö ajoneuvo ihmisen niin tarkasti, että kyse on vain mustavalkoisesta vastakkainasettelusta?
Aion jatkaa pyöräilyäni, mutta en samalla intensiteetillä kuin vuosia sitten. Ja aion myös jatkaa liikennesääntöjen noudattamista, liikuin sitten millä tahansa.
Eikä sitten olla vihaisia siellä liikenteessä.
Tämä teksti on vain minun mielipide asiaan, se ei esitä mitään muutoksia, en väitä mitään enkä anna ymmärtää että jotenkin toisin olisi parempi. Olen liikkunut koko elämäni Helsingin keskustaksi nimitetyllä alueella niin jalan, pyörällä kuin autolla. Olen liikkunut erilaisilla pyörillä, pysty- noja- ja BMX-pyörillä, erilaisilla autoilla, mukaanlukien raskas kalusto, ja jalan niin selvinpäin kuin päihtyneenä. Yöllä ja päivällä.
Liikuin fillarilla päivittäin muun liikenteen oikeastaan heti kun vanhemmat antoivat luvan siihen, eli varmaankin seitsemän vanhana. Fillaroin vapaa-ajallani, sitten kouluun, sittemmin ammattikouluun ja lopulta poljin töihin. Aina kuitenkin poljin myös vapaa-ajallani. Toistakymmentä vuotta putkeen.
Sitten lopetin kuin seinään.
Nuorisoslangia mukaillakseni "vittuunnuin" koko touhuun. Pyöräilystä katosi hohto kun olin polkenut (oikestihan en ollut polkenut kuin osan kaikesta Helsingin poljettavasta matkasta, mutta se tuntui toiselta) kaikki polut ja tiet läpi, tunsin ja tunnen edelleen keskuspuiston kuin omat taskuni, tiedän kaikki kujat ja oikoreitit. Samaan aikaan kun minä vielä poljin (1992-2007) pyöräily nosti suosiotaan ja polkupyöräilijöiden määrä nousi pilviin. Samalla nousivat myös pyöräilyn negatiiviset lieveilmiöt.
Nyt saattaa tuntua, että liioittelen, mutta voin vakuuttaa että Helsingin pyöräilykulttuurissa on nähtävissä myös negatiivisia lieveilmiöitä. Olen tarkkailut, objektiivisuuteen pyrkien, tilannetta aitiopaikalta.
Samalla hetkellä kun fillarointi alkoi maistua puulta, jouduin myös toteamaan että häpeän kanssapyöräilijöitäni. Aiemmin olin ollut ylpeä fillaroinnistani, poljin läpi kesät ja talvet. Yhtenä päivänä eräs työkaverini kysyi mielipidettäni "fillaristina" johonkin asiaan ja kuin huomaamatta olinkin jo sanonut, että älä minulta kysy, minä ajelen busseilla.
Helsingin pyöräilyskene oli tulehtunut. Olen joskus puhunut fillaripendelöijistä kasvottomana väkivaltakoneistona, joskus tuntuu että liioittelen, välillä olen samaa mieltä itseni kanssa.
Palataan tähän väkivallan ja uhkan kulttuuriin myöhemmin.
Nykyisellään tilanne on outo. Helsinkiläistä pyöräilijää voisi kuvata erittäin hienolla suomen kielen sanalla "kermaperse". Kermaperse on ihminen jolle luxuskin on liian tavanomaista ja vain hienoista hienoin kelpaa. Valitettavasti tämä adjektiivi ei ole riittävä (mielestäni) kuvaamaan stadilaista fillaroitsijaa joten olen joutunut keksimään uuden superlatiivin.
Se kuuluu näin: tryffeliperse.
Helsinkiläiset pyöräilijät ovat tryffeliperseitä.
Fillarikeskustelua 25 vuotta aktiivisesti seuranneena en voi muuta kuin todeta näin. Meille/heille ei kelpaa mikään. Yksi suosituimmista väitteistä läpi kolmen vuosikymmenen on se, että Helsigissä ei ole kunnollisia pyöräilyväyliä. Tätä mantraa HePo (Helsinkiläiset polkypyöräilijät, myös Helsingin Polkupyöräilijät ry jossa en vielä, toistaiseksi viittaa) on toistanut papukaijan lailla niin kauan kuin minä jaksan muistaa. Ongelma vain on se, että tuo väite ei ole pitänyt paikkaansa kuin 90-luvulla.
Helsingissä on hyvät pyörätiet ja fillarireitit. Ainakin näin armon vuonna 2015. Väite, että Helsingissä on huono pyörätieverkosto on tryffeliperseiden mutinaa, mutta kuten tiedämme, tryffeliperseille ei kelpaa mikään.
Parhaita ovat ne tryffeliperseet jotka ovat muuttaneet polkupyörineen pääkaupunkiimme 2000-luvulla ja hokevat tätä väitettä avoimen ilahtuneena huomaamastaan epäkohdasta!
Helsingissä on kyllä ollut surkea pyörätieverkko, silloin kun minut seitsenvuotiaana päästettiin aloittamaan taipalettani helsinkiläisenä polkupyöräilijänä, mutta jo hyvät tovit se on ollut mitä mainioin. Ei ehkä maailman paras, mutta ottaen huomioon kuinka moni meillä lopettaa fillaroinnin talvikaudeksi, niin ei voi valittaa.
Silloin Mauno Koiviston aikaan ei ollut pyörätietä Katajanokan ympäri, Kauppatoria kiertämässä, Mikonkadulla, Arkadiankadulla, Pohjoisrannassa jne. jne. Jos halusi fillaroimaan, piti kikkailla itsensä keskustan läpi rautatieasemalle josta pääsi radanvarteen josta pääsi aina keskuspuistoon ja Pasilaan. Teollisuuskadun eteläpuolella fillarointi luonnistui lähinnä alta 12-vuotiailta, tai niiltä hurjilta jotka vetivät liikenteen keskellä. Pyöräily kärsi vielä 1970 ja -80 -lukujen krapulasta jolloin fillarit olivat lähinnä lasten leluja ja niillä ajoivat vain sellaiset aikuiset joilla ei ollut fyrkkaa autoon tai olivat rattijuoppoilleet korttinsa.
2000 luvulla tilanne on parantunut, legendaariset tyhjästä alkavat ja tyhjään päättyvät pyörätiet ovat kadonneet käsittääkseni kokonaan tai ainakin vähentyneet murto-osaan siitä miten paljon niitä oli. Kun nuoruuteni Helsingissä piti rikkoa liikennesääntöjä halutessaa päästä ns. ovelta ovelle, onnistuu sama melkein kokonaisuudessaan nykyään. Hyvänä esimerkkinä voidaan käyttää minun tapaustani, kuten aikasemmin kuvailin, 90-luvulla pyöräteitä oli mutta ne olivat siellä täällä ripoteltuna, tilanne parani, sitten lopetin polkemisen. Mutta vaikka lopetin polkemisen, en hylännyt helsinkiläistä polkupyöräkulttuuria.
Sama vanha valitus eli vuodesta toiseen. Tänä kesänä kaivoin fillarin naftaliinista, vaihdoin pari katkennutta pinnaa, purin takanavan ja rasvaamisen jälkeen kasasin sen jälleen. Pistin fillarin ajokuntoon ja suunnittelin kovasti, minne kaikkialle ehtisin hektisen elämäni harvoissa tauoissa. Eräänä perjantaina tulikin mahdollisuus lähteä pyörällä jonnekin, asiakastapaamiseen Fleminginkadulle Kallioon.
Muistelin vajaan kymmenen vuoden takaisia pyöräreittejä ja olin varma siitä, että pääsisin Käpylästä ainakin ajoradan kautta Koskelantielle ja siitä Mäkelänkatua aina uimakeskuksen holleille. Siitä eteenpäin en ollut varma etenemisestäni, tiesin kuitenkin että Elimäenkatu on hiljainen ruuhka-aikojen ulkopuolella ja sitä kautta pääsisin Teollisuuskadulle josta pääsisin Flemarin pohjoispäähän.
Hämmästykseni oli suuri, kun pääsin liki kotioveltani perille asti koko ajan käyttäen turvallisia ja hyväkuntoisia pyöräteitä. Lähtiessäni ajoin ajoradan yli, samasta kohtaa josta olisi autollakin ajanut päästäkseni Koskelantien keskustaan päin vieville kaistoille ja Kallion päädyssä talutin fillaria Aleksis Kiven kadulta joitain satoja metrejä Fleminginkatu kahdeksaantoista! Loistavaa!
Tästä positiivisesta kokemuksesta rohkaistuneena pumppasin lisää ilmaa renkaisiini ja ilmoitin vaimolleni (jonka mukaan pyöräily kaupungissa on kuolontoive) käyväni verkkokauppa.comissa ostamassa ADSL-modeemiimme uuden johdon. Pääsin Käpylästä koko matkan pyörätietä Verkkokauppa.comin ulko-ovelle asti. Kymmenen vuotta sitten se ei olisi ollut mahdollista, Mechelininkadun pyörätielle olisi pitänyt ajaa Pohjoista Rautatienkatua myöten, osittain ajoradalla.
Suurin parannus läpiajoliikenteeseen on Baana, tuo entinen montussa kulkeva junarata. Isot pojathan toki fillaroivat (ja mopoilivat) siellä vielä junaraiteiden aikaan mutta nyt koko kuilu on pyhitetty kevyelle liikenteelle, melkein puolitoista kilometriä uutta asfalttia tuulettomassa kuilussa. Hymyni levisi korviin asti kun sotkin menemään tätä fillaristin utopiaa pitkin, hymyilin turisteille ja hymyilivät takaisin, hymyilin humalaisille virolaisille jotka polttivat pilveä pingispöydällä ja he huutelivat minulle, tosin hymyillen samalla.
Olin parissa minuutissa selvinnyt Kiasman nurkilta sinne missä Komulainen säilytti sukeluusvenettään, aivan parhautta. Mutta ilmeisesti vain minun mielestä.
Kun Baana vihittiin käyttöön, ei mennyt kauaakaan kun tryffeliperseet puhaltelivat nenäänsä ja nakkelivat niskojaan. Baana on aivan paska - sama mantra jälleen, Helsingin pyörätiet ovat perseestä! Baanassa oli kaikki vikana, se oli liian suora, siinä oli ylämäkeä yhteen suuntaan ja alamäkeä toiseen, pyörille jaettu osa oli liian pieni, siellä ei saanut ajaa tarpeeksi lujaa, jotkut ajoivat liian lujaa, siellä oli turisteja, juntteja, suomalaisia, pussikaljoittelijoita ja kaikkea muuta mihin neljääkymppiä kiitävä työmatkafillaristi saattaa vahingossa törmätä ajaessaan koulutusmielessä väistämättä päin. Baanan molemmat päät olivat huonosti suunniteltuja, Baanalle oli vaikea mennä ja vielä vaikeampi päästä pois. Ja lisäksi siellä on roskia. Ja sitten kun kaupungin pesuauto tulee, se pesee ensin jalankulkijoiden puolen koska Helsinki ei rakasta pyöräilijöitään.
Kun luin internetissä keskustelua (aina yhtä fiksua) sain sellaisen kuvan että optimaalinen pyörätie olisi sellainen, että se alkaisi heti alaovelta ja loppuisi vasta perillä, siinä ei olisi yhtään liikennevaloa, risteystä, puskaa, kanttikiveä ja muita tienkäyttäjiä. Ja se olisi mielellään vielä loiva alamäki, molempiin suuntiin.
Ymmärsin pian että tryffeliperseet olivat aivan kohtuuttomia. Suomalainen minäminä-asenne joka on sairastuttanut maamme autoilun on nyt myös saastuttanut maamme pyöräilyn. Raavaat miehet leikkivät Tour de Francea kaupunkimme kaduilla ja viis veisaavat omasta tai toisten turvallisuudesta, liikennesäännöistä puhumattakaan.
Ja nyt ennenkuin pääsemme tieraivoon, tahdon sanoa tämän: Helsingissä on ihan hyvät pyörätiet.
Tryffeliperseillä on hyvin vahva Me-henki, "meidän" vihollisia ovat kaikki muut tienkäyttäjät, myös suurin osa toisista polkupyöräilijöistä. Jos tahtoo nähdä kunnollista veren maku suussa painamista ja reilua kuoleman halveksumista, kannattaa mennä vaikka Pasilan mäelle katsomaan radanvarren pyörätien liikennettä. Siellä painavat tryffeliperseet yhtä paskaa pyörätietä pitkin urheiluliikkeistä ostetuissa teknisissä kamppeissa, junttaavat härmäläisiä jalkojaan väkisin ylös ja alas polkimilla, pienempää ratasta hakien. Siellä hiki lentää kuin verikokkareet Doomissa. Ja joskus lentävät myös verikokkareet kun tryffeliperseellä sattuu sopiva kohtaaminen elävän tai elottoman kohteen kanssa.
Ihmiset jaksavat kauhistella talviaikaan tapahtuvaa ns. laturaivoa, tilanteita joissa Tahko Pihkalan ja talvisodan hengessä laduilla hiihtävät eläkeläismiehet hakkaavat pieniä lapsia ja naisihmisiä sauvoillaan samalla kirosanoja syytäen ja perustellen kurmootusta sillä, että huonoilla hiihtäjillä (ja varsinkin ei-eläkeläisillä huonoilla hiihtäjillä!) ei ole mitään asiaa kuntien ylläpitämille laduille. Mutta pyörätiellä tapahtuvaa raivoa kukaan ei tunnu huomaavan.
Muut pyöräilijät osaavat jo varoa nelikymppistä kokovartalosukkahousuun verhottua maantiekiitäjää joka flow-tiloissa sotkee menemään suurinta mahdollista nopeutta. Auta armias jos tämmöinen joutuu hiljentämään esimerkiksi kädestä karanneen pikkulapsen takia. Yleensä nämä sankarit pyrkivät törmäämään tahallaan tai ainakin he uhkaavat väkivallalla. Teko joka muuten täyttäisi laittoman uhkauksen tai pahoinpitelyn kriteerit on maantiekiitäjälle vai "koulutusta".
Helsinkiläiset polkupyöräilijät näkevät vihollisia kaikkialla. Jalankulkijat pyrkivät jäämään aina alle, autot pyrkivät ajamaan aina yli. Kukaan muu ei osaa liikennesääntöjä, ei ainakaan niin hyvin kuin helsinkiläinen polkupyöräilijä.
Totuus on kuitenkin päinvastainen, polkupyöräilijät tuntuvat olevan aivan kuutamolla liikennesäännöistä jotka opetetaan autokoulussa jo ensimmäisten oppituntien aikana.
Tähän väliin sanon myös, että ei se sujuva liikenteessä liikkuminen sääntöjen puitteissa onnistu kovin monelta autoilijaltakaan.
Pyöräilijät törtteilevät aivan mielettömästi. Esimerkiksi Bulevardilla on ollut iät ja ajat yksisuuntaiset paskat pyörätiet, muistikuvieni mukaan aina kun ajoin Bulsaa pitkin, joku törppö yritti tulla vastavirtaan.
Pyöräilijät eivät väistä autoja, pyöräilijät eivät väistä busseista ulostautuvia ihmisiä, pyöräilijät ajavat ajoradalla vaikka vieressä on pyörätie, ajavat jalkakäytävällä vaikka vieressä on pyörätie tai ajavat jalkakäytävällä joka tapauksessa.
Tämä jalkakäytävällä fillarointi korpeaa erityisesti minua. Sitä perustellaan kahdella syyllä. Ekan varmaan arvaattekin? Ettekö?? No tottakai jalkakäytävällä pyöräillään koska ne pyörätiet Helsingissä ovat niin paskoja ja niitä on niin vähän. Toinen perustelu on se, että ihmiset kävelevät pyöräteillä.
Tässä kohtaa voidaan todeta, että logiikka kusee. Jos joku muu rikkoo sääntöjä, minä voin rikkoa toisia sääntöjä. Kannattaa myös panna muistiin se, että heti kun suomalainen ottaa ajoneuvon käyttöön hänestä tulee jotain ylevämpää kuin tavallinen ihminen, tässä yhteydessä jalankulkijat ovat liikenteen romanikerjäläisiä.
Mielestäni jalkakäytävällä voi kyllä fillaroida, kunhan se tapahtuu kävelyvauhtia ja hitaampia kunnioittaen. Valitettavasti jalkakäytävillä poljetaan kuitenkin tuhatta ja sataa ja omaa kaistaa pyritään muodostamaan raivokkaalla kellonsoitolla ja "VITTU!!"-huudoilla. Itse olen pääsääntöisesti omissa ajatuksissani ollessani kävelyllä ja samalla saatan haahuilla kadun laidasta laitaan, ensin katsomaan variksenpoikasta ja sitten heti perään toiselle laidalla kuolaamaan jotain amerikanrautaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun kellosoitto ja vitun huutaminen on saanut minut pysähtymään juuri oikealla hetkellä ja jotain on sujahtanut olkapäätäni hipoen ohi.
Tämmöinen käytös ei ole reilua eikä kivaa. Säännöt ovat olemassa ja niitä pitäisi noudattaa, että meillä olisi kaikilla reilua ja kivaa. Niille joiden mielestä nipotan ja joiden mielestä säännöistä voi aina välillä joustaa tai peräti valita olla noudattamatta niitä, tarjoan teille sellaista vaihtoehtoa että mitä jos kukaan ei noudattaisi mitään sääntöä vaan kaikki tekisivät juuri niinkuin itse haluaisivat? Siitä seuraisi kaaos.
Tryffelipeppujen Me-henkeä voi mennä tutkimaan esimerkiksi Facebookissa oleviin lukuisiin fillarointiaiheisiin ryhmiin. Kun jossain on urpo remonttimies tai liikkeenomistaja parkkeerannut pakettiautonsa raitiovaunukiskojen sijasta kevyenliikenteenväylälle, tukkien näin ehkä 40% kadusta, eli ei kokonaan vaan osittain, ei kestä kauaakaan kun joku on siitä jo kännykkäkameralla napannut kuvan ja jakanut sen sosiaaliseen verkostoonsa jossa muut tryffelipeput puolijulkisesti lynkkaavat ajoneuvon kuljettajan.
Jos minä ottaisin kuvan aina kun näen miten polkupyöräilijä ajaa yksisuuntaista katua väärään suuntaan tai jalkakäytävällä, en ehtisi tehdä töitä sillä kuvien lataamisessa menisi kaikki aika.
En ymmärrä miksei autoilijoiden, kävelijöiden ja polkupyöräilijöiden Me-henkeä voisi laajentaa kattamaan meitä kaikkia, me voisimme kaikki ihmiset olla sivistyneitä toisillemme ja pitää toistemme puolta? Vai määrittääkö ajoneuvo ihmisen niin tarkasti, että kyse on vain mustavalkoisesta vastakkainasettelusta?
Aion jatkaa pyöräilyäni, mutta en samalla intensiteetillä kuin vuosia sitten. Ja aion myös jatkaa liikennesääntöjen noudattamista, liikuin sitten millä tahansa.
Eikä sitten olla vihaisia siellä liikenteessä.
sunnuntai 21. kesäkuuta 2015
Kokovartalojuhannus
Kyllä
juhannus pitää ottaa vakavasti, suomalainen on
sosiaalisdemokraattisluterilaisesti lannistettu jo leikkikoulusta asti
ja koska mässäysbakkanaalien numero uno, joulu, on tuhottu
amerikkalaisella hapatuksella, ei ugrille jää kuin keskikesän juhla.
Suomalaisen elämää pilaavat sellaiset asiat kuin tulovero, ravintoloiden aukioloajat, asiamiespostit, SDP ja maailman kalleimmat autot. Ainoa hetki elämässä toimia kävelevänä keskisormennäyttönä poliittisesti korrektille maailmalle on juhannus.
Juhannuksena ei olla köyhiä eikä kipeitä, verisuonet eivät tukkeudu eikä kenenkään haima pamahda jussina. Joku ehkä hukkuu kustessaan paatissa, mutta yleisesti ollaan sitä mieltä, että on parempi hukkua kuin näyttäytyä virtsat pöksyissä.
New Age-tyypit, hipit ja muut hörhöt uskottelevat itselleen ja muille, että ihmisruumis on temppeli jota tulee vaalia, mutta tämä on ihan höpöä. Totuus on, että ihmisen kroppa on huvipuisto ja sen haltijalla on kaikkeen oikeuttava ranneke. Tässä kiteytyy juhannuksen ydin. Mindfullnessit sun muut joutavat romukoppaan, oikeasti riittää kun istuu kannon nokassa jaloissaan muovikassi jossa on niitä pinttikokoisia oluita, niissä on jokaisessa 0,068dl enemmän olutta verrattuna normaaliin isoon olueeseen.
Juhannus vapauttaa, vain juhannuksena voi juopottelua, alastomuuutta ja kiikkeriä huonekaluja normaalisti inhoava osastopäällikkö istua notkuvassa valkoisessa muovituolissa pelkissä kalsareissaan ja kaataa pinttikokoisesta oluesta päälleen bisseä "helpottamaan rusketusprosessia".
Oma juhannukseni on ns. Kokovartalojuhannus joka alkaa aattopäivän aamuna, loppuu vasta myöhään sunnuntai-iltana ja muistuttaa sattumanvaraisessa kaoottisuudessaan William Friedkinin Sorcerer-elokuvaa, ilman kuorma-autoja ja vähemmällä nitroglyseriinillä. En voi suositella tämmöistä kenellekään, mutta minulla on ollut ihan nastaa.
Suomalaisen elämää pilaavat sellaiset asiat kuin tulovero, ravintoloiden aukioloajat, asiamiespostit, SDP ja maailman kalleimmat autot. Ainoa hetki elämässä toimia kävelevänä keskisormennäyttönä poliittisesti korrektille maailmalle on juhannus.
Juhannuksena ei olla köyhiä eikä kipeitä, verisuonet eivät tukkeudu eikä kenenkään haima pamahda jussina. Joku ehkä hukkuu kustessaan paatissa, mutta yleisesti ollaan sitä mieltä, että on parempi hukkua kuin näyttäytyä virtsat pöksyissä.
New Age-tyypit, hipit ja muut hörhöt uskottelevat itselleen ja muille, että ihmisruumis on temppeli jota tulee vaalia, mutta tämä on ihan höpöä. Totuus on, että ihmisen kroppa on huvipuisto ja sen haltijalla on kaikkeen oikeuttava ranneke. Tässä kiteytyy juhannuksen ydin. Mindfullnessit sun muut joutavat romukoppaan, oikeasti riittää kun istuu kannon nokassa jaloissaan muovikassi jossa on niitä pinttikokoisia oluita, niissä on jokaisessa 0,068dl enemmän olutta verrattuna normaaliin isoon olueeseen.
Juhannus vapauttaa, vain juhannuksena voi juopottelua, alastomuuutta ja kiikkeriä huonekaluja normaalisti inhoava osastopäällikkö istua notkuvassa valkoisessa muovituolissa pelkissä kalsareissaan ja kaataa pinttikokoisesta oluesta päälleen bisseä "helpottamaan rusketusprosessia".
Oma juhannukseni on ns. Kokovartalojuhannus joka alkaa aattopäivän aamuna, loppuu vasta myöhään sunnuntai-iltana ja muistuttaa sattumanvaraisessa kaoottisuudessaan William Friedkinin Sorcerer-elokuvaa, ilman kuorma-autoja ja vähemmällä nitroglyseriinillä. En voi suositella tämmöistä kenellekään, mutta minulla on ollut ihan nastaa.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
Alko uudistaa palvelukonseptinsa
Alko aikoo uudistaa
palvelukonseptinsa tyystin, muutoksen syynä on alkoholikaupan
karkaaminen Viroon.
"Alkoholin demonisoinnin aika on nyt ohi, Alko myöntää tehneensä virheitä hyssyttelemällä ja sääntelemällä. Uusi linjaus on, että alkoholi on kiva kaveri - ryyppykaveri" Alkon PR-päällikkö Aimo Mäkitupalainen kertoo.
"Henkilökuntaa on jo koulutettu uuteen palvelukonseptiin, heti kun lakimuutoksella saadaan hintoja alaspäin, astuu uusi konsepti voimaan." Aimo selittää.
"Konsulttifirmoilta tilatun selvityksen sekä laajojen asiakashaastatteluiden ynnä yhteistyössä tullilaitoksen kanssa Alko Oy on nyt tullut siihen tulokseen, että ihmiset juovat alkoholia koska tykkäävät olla humalassa.
Virallinen linja aikaisemmin on ollut ohjata ihmisiä 'eurooppalaisten juomatapojen' suuntaan, totuus on ettei mitään tämmöistä eurooppalaista juomatapaa ole, samalla tavalla ulkomailla ryypätään. Viinejäkin on tuputettu vain maahantuojien lobbauksen seurauksena. Todellinen kauppatavara on etyylialkoholi, loppu on vain pakkausta" Aimo summaa.
Alko aikoo nyt kantaa vastuunsa ja tavoite onkin, että valtaosa kansasta "tinaisi" kotimaisella viinalla, mitä tiukemmalla sen parempi. "Suotta minä kanniskelen mallasta ja vettä, edes piisaa lystiä kun ottaa vahvempaa!" Näin lauloi jo Veikko Lavi aikanaan, toteaa Aimo ja jatkaa, "kännissä on kivaa, on ollut ja tulee olemaan. Ainoa ero tulevaisuudessa on se, että nyt Alkokin myöntää sen".
Uuteen palvelukonseptiin kuuluu mm. hinnantarkistukset kautta linjan, tuotevalikoiman tarkempi valikointi, mainonta sekä oheistuotteet. Puhumattakaan henkilökunnan palvelusta!
"Selkeiten uuden konseptin huomaa henkilökunnasta, jatkossa esimerkiksi viiniä ostamaan tullut asiakas ohjeistetaan ostamaan 16 euron portugalilaisen punaviinin sijaan kaksi tonkkaa Huttusta, hintaeroa ei ostoksille juuri tule, mutta jurripotentiaali on kaksin tai kolminkertainen. Lisäksi Huttunen tulee kätevässä litran pahvitetrassa joten kotona kompuroidessa ei tule lasinsiruja."
"Myös juomasekoitekulttuuria tullaan tekemään tiettäväksi, kotonaan drinkkejä nauttivat ihmiset ovat tabu, valtaosalle asiakkaista riittävät drinkeiksi kossukola ja talonmiehen vapaapäivä. Vielä suositeltavampaa on ostaa halpaa valkoviiniä kuten 'Magista' (Magyar) jota jatketaan Leijona-viinalla."
"Uusi Alko ei tähtää mihinkään pikkusievään maisteluun tai pieneen pöhnään urheiluruuden jälkeen, se on suoraan nousuun kun töistä kotiin pääsee. Lasi pöydälle, magis sisään, kossua päälle ja ääntä kohden, mieluiten vielä kun ulkovaatteet ovat päällä ja kengät jaloissa. Näin lapsetkin oppivat, että alkoholi ei ole mikään vitsin asia vaan jurri otetaan kun sille on tarvetta." Aimo linjaa.
"Nojatuoliin piiloutunut mallasviskiään "maisteleva" isä on stereotyyppiesimerkki piilojuoposta. Jos vanhemmat ovat humalassa vasta kun lapset ovat menneet nukkumaan, ei lapsille synny tervettä käsitystä kunnon perjantaikumarasta"
Myös Alkon mainontakulttuuri tulee muuttumaan.
"Jatkossa kohdistamme mainontaa myös nuoremmalle väelle. Limusiiderit ja värikkäät helmeilevät viinit kosiskelevat nuorempaa kansanosaa. Teinit käyttävät valtavasti rahaa esansseilla maustettuihin limuviinoihin, he osaavat arvostaa hyvää hinta/voltti-suhdetta, toisin kuin teennäiset aikuiset" Aimo julistaa ja kehuu ikäluokkaa 13-18 vuotiaat vuolaasti.
"Lisäksi että teinit tietävät mitä haluavat, he käyttävät hakumiestä. Ostoprosessi on nopea ja siisti, Alkoon sisälle, omppupomppua koriin ja kassan kautta ulos! Voi kun kaikki olisivat yhtä ripeitä!"
"Uuteen konseptiin kuuluvat myös erilaiset tuotepaketit, kuten kossumäyräkoira" Aimo hehkuttaa
"Eikä se jää ainoaksi, erilaisia paketteja tullaan lanseeraamaan useita. Esimerkiksi kesäkaudelle kaavaillaan sellaisia paketteja kuin Heviäijien festarietkot tai Siiderpissisten mökkiviikonloppu. Kaikkiin paketteihin kuuluu alkoholituotteiden lisäksi mm. peflettejä ja polvisuojia puistossa nuohoamiseen. Sekä useita roskapusseja, roskien keräämiseen tai oksentamiseen."
"Retroeksentrikoille tullaan lanseeraamaan kokonainen tuoteperhe 'Rantojen miehet', pakettiin kuuluu erilaisia menneiden vuosien huipputuotteita kuten Taloussprii 'liekkiviina', Marinol, Sino ja ja Eau de Cologne 'kolina'."
"Tästä viimeiseksi mainitusta tuotepaketista olen erittäin innostunut" Aimo kertoo.
"Siitä tulee rajoitettu luxuserä myyntiin jossa pakettiin kuuluu mm. aidot sarkahousut johon erilaiset hajut tarttuvat herkästi, sekä erilaisia retropulloja kuten pulituuri ja huonekalulakka. Lisäksi pakettiin kuuluu kirjanen joka kertoo entisajan rappioalkoholisteista"
Aimo odottaa jo innolla tulevia eläkepäiviään, hän kertoo haaveileva kiilto silmissään miten eläkeläisenä vetäytyy nauttimaan Rantojen miehet-luksuspaketistaan kotinsa lähellä oleville kallioille.
"Ördään siellä sarkahousuissahani ja ravistan lakkapurkkia samalla hoilaten 'Rakastaako Jeesus meitä...', se on hyvä tulevaisuus, toivottavasti meille kaikille."
"Alkoholin demonisoinnin aika on nyt ohi, Alko myöntää tehneensä virheitä hyssyttelemällä ja sääntelemällä. Uusi linjaus on, että alkoholi on kiva kaveri - ryyppykaveri" Alkon PR-päällikkö Aimo Mäkitupalainen kertoo.
"Henkilökuntaa on jo koulutettu uuteen palvelukonseptiin, heti kun lakimuutoksella saadaan hintoja alaspäin, astuu uusi konsepti voimaan." Aimo selittää.
"Konsulttifirmoilta tilatun selvityksen sekä laajojen asiakashaastatteluiden ynnä yhteistyössä tullilaitoksen kanssa Alko Oy on nyt tullut siihen tulokseen, että ihmiset juovat alkoholia koska tykkäävät olla humalassa.
Virallinen linja aikaisemmin on ollut ohjata ihmisiä 'eurooppalaisten juomatapojen' suuntaan, totuus on ettei mitään tämmöistä eurooppalaista juomatapaa ole, samalla tavalla ulkomailla ryypätään. Viinejäkin on tuputettu vain maahantuojien lobbauksen seurauksena. Todellinen kauppatavara on etyylialkoholi, loppu on vain pakkausta" Aimo summaa.
Alko aikoo nyt kantaa vastuunsa ja tavoite onkin, että valtaosa kansasta "tinaisi" kotimaisella viinalla, mitä tiukemmalla sen parempi. "Suotta minä kanniskelen mallasta ja vettä, edes piisaa lystiä kun ottaa vahvempaa!" Näin lauloi jo Veikko Lavi aikanaan, toteaa Aimo ja jatkaa, "kännissä on kivaa, on ollut ja tulee olemaan. Ainoa ero tulevaisuudessa on se, että nyt Alkokin myöntää sen".
Uuteen palvelukonseptiin kuuluu mm. hinnantarkistukset kautta linjan, tuotevalikoiman tarkempi valikointi, mainonta sekä oheistuotteet. Puhumattakaan henkilökunnan palvelusta!
"Selkeiten uuden konseptin huomaa henkilökunnasta, jatkossa esimerkiksi viiniä ostamaan tullut asiakas ohjeistetaan ostamaan 16 euron portugalilaisen punaviinin sijaan kaksi tonkkaa Huttusta, hintaeroa ei ostoksille juuri tule, mutta jurripotentiaali on kaksin tai kolminkertainen. Lisäksi Huttunen tulee kätevässä litran pahvitetrassa joten kotona kompuroidessa ei tule lasinsiruja."
"Myös juomasekoitekulttuuria tullaan tekemään tiettäväksi, kotonaan drinkkejä nauttivat ihmiset ovat tabu, valtaosalle asiakkaista riittävät drinkeiksi kossukola ja talonmiehen vapaapäivä. Vielä suositeltavampaa on ostaa halpaa valkoviiniä kuten 'Magista' (Magyar) jota jatketaan Leijona-viinalla."
"Uusi Alko ei tähtää mihinkään pikkusievään maisteluun tai pieneen pöhnään urheiluruuden jälkeen, se on suoraan nousuun kun töistä kotiin pääsee. Lasi pöydälle, magis sisään, kossua päälle ja ääntä kohden, mieluiten vielä kun ulkovaatteet ovat päällä ja kengät jaloissa. Näin lapsetkin oppivat, että alkoholi ei ole mikään vitsin asia vaan jurri otetaan kun sille on tarvetta." Aimo linjaa.
"Nojatuoliin piiloutunut mallasviskiään "maisteleva" isä on stereotyyppiesimerkki piilojuoposta. Jos vanhemmat ovat humalassa vasta kun lapset ovat menneet nukkumaan, ei lapsille synny tervettä käsitystä kunnon perjantaikumarasta"
Myös Alkon mainontakulttuuri tulee muuttumaan.
"Jatkossa kohdistamme mainontaa myös nuoremmalle väelle. Limusiiderit ja värikkäät helmeilevät viinit kosiskelevat nuorempaa kansanosaa. Teinit käyttävät valtavasti rahaa esansseilla maustettuihin limuviinoihin, he osaavat arvostaa hyvää hinta/voltti-suhdetta, toisin kuin teennäiset aikuiset" Aimo julistaa ja kehuu ikäluokkaa 13-18 vuotiaat vuolaasti.
"Lisäksi että teinit tietävät mitä haluavat, he käyttävät hakumiestä. Ostoprosessi on nopea ja siisti, Alkoon sisälle, omppupomppua koriin ja kassan kautta ulos! Voi kun kaikki olisivat yhtä ripeitä!"
"Uuteen konseptiin kuuluvat myös erilaiset tuotepaketit, kuten kossumäyräkoira" Aimo hehkuttaa
"Eikä se jää ainoaksi, erilaisia paketteja tullaan lanseeraamaan useita. Esimerkiksi kesäkaudelle kaavaillaan sellaisia paketteja kuin Heviäijien festarietkot tai Siiderpissisten mökkiviikonloppu. Kaikkiin paketteihin kuuluu alkoholituotteiden lisäksi mm. peflettejä ja polvisuojia puistossa nuohoamiseen. Sekä useita roskapusseja, roskien keräämiseen tai oksentamiseen."
"Retroeksentrikoille tullaan lanseeraamaan kokonainen tuoteperhe 'Rantojen miehet', pakettiin kuuluu erilaisia menneiden vuosien huipputuotteita kuten Taloussprii 'liekkiviina', Marinol, Sino ja ja Eau de Cologne 'kolina'."
"Tästä viimeiseksi mainitusta tuotepaketista olen erittäin innostunut" Aimo kertoo.
"Siitä tulee rajoitettu luxuserä myyntiin jossa pakettiin kuuluu mm. aidot sarkahousut johon erilaiset hajut tarttuvat herkästi, sekä erilaisia retropulloja kuten pulituuri ja huonekalulakka. Lisäksi pakettiin kuuluu kirjanen joka kertoo entisajan rappioalkoholisteista"
Aimo odottaa jo innolla tulevia eläkepäiviään, hän kertoo haaveileva kiilto silmissään miten eläkeläisenä vetäytyy nauttimaan Rantojen miehet-luksuspaketistaan kotinsa lähellä oleville kallioille.
"Ördään siellä sarkahousuissahani ja ravistan lakkapurkkia samalla hoilaten 'Rakastaako Jeesus meitä...', se on hyvä tulevaisuus, toivottavasti meille kaikille."
lauantai 21. maaliskuuta 2015
Onko tässä meiningissä mitään järkeä?
1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa tuskailtiin erilaisten laitteiden erilaisten latureiden kanssa. Kotona oli muuntajaa pelikonsolille, printterille, tietokoneelle, digiboksille, skannerille ja reitittimelle. Matkalle lähtiessä oli laturit kännyköille, videokameroille, kameroille, piippareille ja läppäreille. Nyt suurin osa latureista on saatu USB-stantardin taakse mutta laitteiden keskinäinen yhteensopivuus on edelleen kompastuskivenä.
Kamera, videokamera ja puhelin on saatu kutistettua yhteen ja samaan laitteeseen; älypuhelimeen. Tosin sitäkään ei käytetä varsinaiseen puhumiseen, sitä varten on nykyään kello, älykello.
Kotona minulla on useampi laite, vain koska kaikkea toimintaa ei saada yhden tai kahden toimivan laitteen piiriin.
Tietokoneita on kaksi, toiseen saa näppäimistön, toiseen ei. Se jolla on parempi kirjoittaa ja on muutenkin parempi ei toimi yhteen printterin kanssa. Se jolla printtaaminen onnistuu, on niin vanha että toimii lähinnä vain varmuuskopiovarastona. Se tietokone johon printattavat dokumentit pitää saada, siinä ei toimi WiFi eikä Bluetooth, eli mukana on kolmas laite - muistitikku.
Puhelin on älykästä mallia, mutta se ei neuvottele kummankaan tietokoneen kanssa. Vanhaan ja hitaaseen koneeseen sen saa kiinni USB-johdolla, mutta silloinkin kone tulkitsee sen vain muistitikuksi. Puhelimeen saadut tiedostot pitää liittää sähköpostiin tai ladata pilvipalveluun jonka ohjelmaa ei saa tietokoneelle vaan palvelua pitää käyttää nettiselaimen kautta.
Viihdepuolella mennään Playstation kolmosen kanssa, sillä tulee pelattua ja katsottua Netflixiä. Pleikkaan saa myös asennettua YLE Areenan jolloin sillä voisi periaatteessa katsoa myös kaikki missatut YLEn ohjelmat "oikealla aparaatilla" eli televisiolla. Jostain syystä Areena-sovellus ei kuitenkaan toimi Playstation kolmosella, sen voi ladata ja asentaa, mutta se ei toimi.
Areenan-ohjelmat ovat katsottavissa tietokoneelta, mutta vanhalla koneella yhteys pätkii ja uudemmalla koneella Linux ei tunnista Areenan feediä joten näytönsäästäjä napsahtaa aika ajoin päälle. Eikä siinä vielä kaikki, tuoreemman koneen äänikortti ei neuvottele Linuxin kanssa kunnolla joten äänet ovat vain ~70% teoreettisesta maksimista.
Areenaa pitää siis katsoa Lumian viiden tuuman ruudusta. Ja apukaiuttimen kanssa tietysti.
Digiboksi ei ole HD-kelpoinen joten kaikki sillä katsottu näyttää puurolta litteänäyttötelevisossa. Onneksi on Netflix joka toimii vielä toistaiseksi.
Onko tässä mitään järkeä?
Ps. Apple-maailmaan en lähde.
Kamera, videokamera ja puhelin on saatu kutistettua yhteen ja samaan laitteeseen; älypuhelimeen. Tosin sitäkään ei käytetä varsinaiseen puhumiseen, sitä varten on nykyään kello, älykello.
Kotona minulla on useampi laite, vain koska kaikkea toimintaa ei saada yhden tai kahden toimivan laitteen piiriin.
Tietokoneita on kaksi, toiseen saa näppäimistön, toiseen ei. Se jolla on parempi kirjoittaa ja on muutenkin parempi ei toimi yhteen printterin kanssa. Se jolla printtaaminen onnistuu, on niin vanha että toimii lähinnä vain varmuuskopiovarastona. Se tietokone johon printattavat dokumentit pitää saada, siinä ei toimi WiFi eikä Bluetooth, eli mukana on kolmas laite - muistitikku.
Puhelin on älykästä mallia, mutta se ei neuvottele kummankaan tietokoneen kanssa. Vanhaan ja hitaaseen koneeseen sen saa kiinni USB-johdolla, mutta silloinkin kone tulkitsee sen vain muistitikuksi. Puhelimeen saadut tiedostot pitää liittää sähköpostiin tai ladata pilvipalveluun jonka ohjelmaa ei saa tietokoneelle vaan palvelua pitää käyttää nettiselaimen kautta.
Viihdepuolella mennään Playstation kolmosen kanssa, sillä tulee pelattua ja katsottua Netflixiä. Pleikkaan saa myös asennettua YLE Areenan jolloin sillä voisi periaatteessa katsoa myös kaikki missatut YLEn ohjelmat "oikealla aparaatilla" eli televisiolla. Jostain syystä Areena-sovellus ei kuitenkaan toimi Playstation kolmosella, sen voi ladata ja asentaa, mutta se ei toimi.
Areenan-ohjelmat ovat katsottavissa tietokoneelta, mutta vanhalla koneella yhteys pätkii ja uudemmalla koneella Linux ei tunnista Areenan feediä joten näytönsäästäjä napsahtaa aika ajoin päälle. Eikä siinä vielä kaikki, tuoreemman koneen äänikortti ei neuvottele Linuxin kanssa kunnolla joten äänet ovat vain ~70% teoreettisesta maksimista.
Areenaa pitää siis katsoa Lumian viiden tuuman ruudusta. Ja apukaiuttimen kanssa tietysti.
Digiboksi ei ole HD-kelpoinen joten kaikki sillä katsottu näyttää puurolta litteänäyttötelevisossa. Onneksi on Netflix joka toimii vielä toistaiseksi.
Onko tässä mitään järkeä?
Ps. Apple-maailmaan en lähde.
perjantai 20. maaliskuuta 2015
Punkkarit valtasivat roska-astian!
Paikalliset punkkarit ovat muuttaneet helsinkiläiskerrostalon jäteastioihin. Asia ymmärrettävästi kuumentaa tunteita puolin ja toisin.
Bloggaaja tavoitti neljätoista soittopyyntöä ja kolmekymmentäkaksi sähköpostia lähettäneen eläkeläisen ja taloyhtiöaktiivin Taisto Kyrpälän kommentoimaan asiaa tuoreeltaan: "On se saatana, että hammaspeikon näköiset hampparit saavat majoittua kunnon kansalaisten syväkeräysastioihin ilman että kukaan puuttuu asiaan!" Taisto puuskahtaa.
"Olimme juuri olleet ratatyöläisveteraanien kanssa puimassa nyrkkiä Mannerheimin ratsastajapatsaalle kun tuli tekstiviestiä naapurin Kukka Tellervo Hattuselta, että joukko likaisia punkkareita kapuaa Molok-astioihimme, mukanaan putkikassi."
"Ja kaikkihan tietävät mitä putkikasseissa yleensä säilytetään", Taisto kysyy sormi opettavaisesti pystyyn nostettuna, "HUUMEITA JA VIINAA!".
Asukkaiden mukaan ennen niin idyllinen ja harmoninen piha-alue on nyt tärvelty kiljun tuoksulla, sankalla tupakansavulla, takkutukkaisilla hipeillä ja kovaäänisellä punk-musiikilla.
"Vanhukset eivät pysty nukkumaan kun punkkarit treenaavat montussa kolmisointua ja päivisin lapset eivät uskalla leikkiä pihalla koska hetkenä minä hyvänsä voi Molok-astia ponnistaa jokin joka on kuin suoraan Grimmin saduista", Taisto summaa kerrostaloyhteisön kärsimystä.
Taisto ei tahdo nimetä ketään syylliseksi, mutta tietää kyllä keitä kohtaan ryhmyisen sormensa nostaisi. "Taloyhtiön hallitus on suurin syypää, en tiedä miten mutta 2/3 heistä on Kokoomuksen äänestäjiä. Se riittää minulle" Julistaa Taisto ja polkee ecco-kenkäänsä sepeliin.
Mennäänpä hetkeksi roskiksille harrastamaan journalismia; punkkareiden edustajaksi nimetty Myrkky-Masa vastaa kuulemma mielellään toimittajan kysymyksiin.
"Ei tässä mitään sen kummoisempaa agendaa ole, talvella on kylmä ja maan alla on lämmintä ja pimeää, siellä kunnon punkkari viihtyy" naurahtaa herra Myrkky risoilla hampaillaan ja hiplaa korvassaan olevaa hakaneulaa.
"Tässäkin taloyhtiössä on ihan helvetin monta roskista, ei se ole keneltäkään pois jos yksi tai kaksi menee asunnottomille punkkareille. Vallatuissa taloissa on sitäpaitsi helvetin kylmä kun kytät katkaisevat sähköt."
Entäs jos poliisi tulee häätämään teidät täältä? Kysyy toimittaja, punkkarit räjähtävät nauruun ja toteavat;
"Poliisit tulevat ihan varmasti kun joku harhaiselta kuulostava eläkeläinen soittaa ja sanoo joukon punkkareita muuttaneen heidän roskikseen."
Paikalliset punkkarit ovat muuttaneet helsinkiläiskerrostalon jäteastioihin. Asia ymmärrettävästi kuumentaa tunteita puolin ja toisin.
Bloggaaja tavoitti neljätoista soittopyyntöä ja kolmekymmentäkaksi sähköpostia lähettäneen eläkeläisen ja taloyhtiöaktiivin Taisto Kyrpälän kommentoimaan asiaa tuoreeltaan: "On se saatana, että hammaspeikon näköiset hampparit saavat majoittua kunnon kansalaisten syväkeräysastioihin ilman että kukaan puuttuu asiaan!" Taisto puuskahtaa.
"Olimme juuri olleet ratatyöläisveteraanien kanssa puimassa nyrkkiä Mannerheimin ratsastajapatsaalle kun tuli tekstiviestiä naapurin Kukka Tellervo Hattuselta, että joukko likaisia punkkareita kapuaa Molok-astioihimme, mukanaan putkikassi."
"Ja kaikkihan tietävät mitä putkikasseissa yleensä säilytetään", Taisto kysyy sormi opettavaisesti pystyyn nostettuna, "HUUMEITA JA VIINAA!".
Asukkaiden mukaan ennen niin idyllinen ja harmoninen piha-alue on nyt tärvelty kiljun tuoksulla, sankalla tupakansavulla, takkutukkaisilla hipeillä ja kovaäänisellä punk-musiikilla.
"Vanhukset eivät pysty nukkumaan kun punkkarit treenaavat montussa kolmisointua ja päivisin lapset eivät uskalla leikkiä pihalla koska hetkenä minä hyvänsä voi Molok-astia ponnistaa jokin joka on kuin suoraan Grimmin saduista", Taisto summaa kerrostaloyhteisön kärsimystä.
Taisto ei tahdo nimetä ketään syylliseksi, mutta tietää kyllä keitä kohtaan ryhmyisen sormensa nostaisi. "Taloyhtiön hallitus on suurin syypää, en tiedä miten mutta 2/3 heistä on Kokoomuksen äänestäjiä. Se riittää minulle" Julistaa Taisto ja polkee ecco-kenkäänsä sepeliin.
Mennäänpä hetkeksi roskiksille harrastamaan journalismia; punkkareiden edustajaksi nimetty Myrkky-Masa vastaa kuulemma mielellään toimittajan kysymyksiin.
"Ei tässä mitään sen kummoisempaa agendaa ole, talvella on kylmä ja maan alla on lämmintä ja pimeää, siellä kunnon punkkari viihtyy" naurahtaa herra Myrkky risoilla hampaillaan ja hiplaa korvassaan olevaa hakaneulaa.
"Tässäkin taloyhtiössä on ihan helvetin monta roskista, ei se ole keneltäkään pois jos yksi tai kaksi menee asunnottomille punkkareille. Vallatuissa taloissa on sitäpaitsi helvetin kylmä kun kytät katkaisevat sähköt."
Entäs jos poliisi tulee häätämään teidät täältä? Kysyy toimittaja, punkkarit räjähtävät nauruun ja toteavat;
"Poliisit tulevat ihan varmasti kun joku harhaiselta kuulostava eläkeläinen soittaa ja sanoo joukon punkkareita muuttaneen heidän roskikseen."