Valtavan iso ja keltainen, sellaisena minä sen muistan ja olen varma, että se seisoo edelleen siellä. Raudanraskaana, ikuisena kuin rantakalliot, taivaanlaki ja tuulet.
Puhun nyt valtavasta pollarista, en isosta kytästä, vaan sellaisesta johon ruotsinlaivat sidotaan kun ne ovat kaijassa.
Varhaislapsuuteni kului turvallisella 80-luvulla, jonka näkyvin ero nykypäivään on se kuinka turvatonta silloin oli. Satama-aluetta oltu aidattu, sinne pääsi kuka vain yrittämään veteen putoamista.
Kasarin puolenvälin jälkeen olen ehkä nelivuotias ja lempipaikkani maailmassa on Katajanokanlaituri. En välitä laiturista jos siellä on joku isompi risteilijä, sillä se tietää hälinää ja ihmisiä. Tahdon usein mennä isän kanssa sinne. Laituri on ihmeellisyyksien aarreaitta. Siellä on kreosootilla kyllästettyjä parruja, jotka tuoksuvat ja ovat kiinnitetty muttereilla, jotka ovat isompia kuin nyrkkini. Laiturilla on myös romua ja niin paksu köysi, etten saa sormiani sen ympärille. Muistan ihmetelleeni miten köyttä voitaisiin edes käyttää kun ei sitä jaksa kukaan nostaa, mutta en osaa sanoittaa ajatuksiani.
Laiturilla käymisessä on aina yksi pakollinen osuus, rituaali, nimittäin pollarin päälle kiipeäminen. Sen valtavien jalkojen välissä on kolme rei’itetystä turkkilevystä tehtyä askelmaa jotta pollarin sarviin yltäisi. Kumarrun kurkkimaan likaista sepeliä askelmien läpi ja työnnän sormeni kokeeksi yhteen reikään. Isä kieltää heti ja selittää, että sormi voi katketa jos kaatuu tai horjahtaa. Epäilen vahvasti että näin voisi käydä, mutta tempaisen sormeni heti pois askelman reiästä. Tuijotan kättäni ja mietin hetken aikaa miten kamalaa olisi jos sormi menisi irtipoikki, melkein tulee itku kun mietin millainen hätä tulisi äidille jos poika tulisi kotiin yhdeksänsormisena.
En yllä mitenkään pollarin päälle, saan käteni reunan yli ja tunnustelen sen sileäksi maalattua pintaa. Tunne on hupsu, olen nähnyt muualla vastaavia pollareita, mutta ne ovat olleet minua pienempiä. Tämä on paljon isompi, isompi kuin isäni. Joka kerta isä lupautuu nostamaan minut pollarin päälle, mutta jänistän aina. Olen pelkuri (ja olen edelleen mitä tulee korkeisiin paikkoihin).
Joskus parikymppisenä kävin katsomassa pollaria, se ei ollut enää niin kovin iso, ehkä kaksi metriä korkea. Olisin voinut helposti kiivetä sen päälle, mutta olin humalassa eikä pollarin yläpää ollut enää suuri kuin sirkusareena, numeron 47 kenkäni olisivat peittäneet siitä leijonaosan.
Joskus kolmekymppisenä kävin katsomassa pollaria taasen, mutta nyt matkan päästä sillä turvallisuus on lisääntynyt siinä määrin, että ystäväni Iso Keltainen Pollari on nyt aidan takana, eikä kreosootintuoksuista Katajanokanlaituria ollut enää, vaan sen nimi oli mahtipontisesti Port of Helsinki.
Ehkä tulevaisuus syö sataman ja sen aidat ja pollari on taas vapaata riistaa uteliaille nelivuotiaille. Ehkä pääsee testaamaan josko lapsenlapset uskaltaisivat seistä pollarin päällä.
Ehkä ja ehkä, sellaista se on. Elämä nimittäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti