Sauriksen ja Räyhiksen eeppinen saaga, viikko 1 yksissä kansissa

Kaukana toisessa ajassa ja paikassa. Ehkä 15 minuuttia eteen tai taaksepäin siitä hetkestä missä me elämme, rinnakkaisessa universumissa, erillisessä aikajatkumossa, maailma ja todellisuus eroavat vähän mutta kuitenkin paljon siitä mitä sinä ja minä pidämme normaalina.

Tuossa todellisuudessa lähes kaikki on kuten meillä; Helsinki on Suomen pääkaupunki, jäätelö on hyvää kun yksin syö ja Alec Baldwin on upea näyttelijä. Yksi pieni asia on kuitenkin eri tavalla. Maailmassa on miehenkokoinen anomalia joka erottaa nämä maailmat toisistaan kuin Omo color erottaa ruohotahrat farkkujen polvista.

Tässä maailmassa Pekka Sauri ei ole samalla tavalla arvostettu työelämäprofessori, entinen apulaiskaupunginjohtaja ja poliitikko. Vaan jotain ihan muuta.

Jotain suurempaa.

”Pistät nyt ne puukengät jalkaan!” Pekka puhisi tuohtuneena bändikaverilleen, jonka farkkutakin tahroille veti vertoja vain hänen tukkansa takut. ”Me ollaan kohta myöhässä.”

Likainen hippi katseli arvioivasti pappatunturia, jota Pekka oli laittanut pieteetillä kuntoon äitinsä kellarissa. Kone kävi epätasaisesti ja levitti ympärilleen epämääräistä käryä, oli amatöörillekin ilmiselvää, että ilmajäähdytteinen kone kävi liian kuumana. Johanneksen kirkon puistikko oli alkanut peittyä siniseen savuun.

”Tota.. siis ethän sä laittanut tätä käymään sillä nitrometaanilla mitä pöllittiin Poweparkista?” hippi kysyi peruuttaen samalla varovasti viisi metriä.

Pekka katsoi toveriaan ja huokaisi raskaasti; ”Siis nyt tuhannen kerran. Nitrometaani on täysin turvallinen, hyvä ja ekologinen polttoaine. Plus sitä oli nyt saatavilla.”

”Joo emmä sillä, mutta eikös tuollaisia modauksia varten pitäisi olla jotain teknillisiä opintoja takana?” hippi tohti epäillä ääneen toveriaan.

”MINULLA ON TEKNILLISIÄ OPINTOJA TAUSTALLA!” karjahti Pekka syvästi loukkaantuneena.

”Sä olet ollut TKK’lla siivoajana, sulla on vanhaksi menneet radioamatöörin luvat ja sä olet kerran korjannut trabantin ikkunan ja sekin hajosi” likainen hippi huuteli ääni uhmaa täynnä nyt jo turvallisen matkan päästä ja auton takaa minne oli kyyristynyt pappatunan joutokäynnin muututtua hivenen äänekkäämmäksi.

Kukaan ei ihan tarkkaan tiennyt missä epätavallinen parivaljakko oli tavannut ja miten, tuskin sankarit itsekään enää muistivat kaikkien huuruisten ”bändivuosien” jälkeen moista. Mutta näin se kävi:

”Sä voit kutsua mua Pekka Sauriksi. Tai Bäd Äss Pequ Sauroniksi” Pekka sanoi, naapuripöytään istuneelle takkukasalle, iskien silmää meksikolaistyylisten naisten aurinkolasien takaa.

”Siis mitä?” kysyi krapulaisen oloinen miekkonen.

”Tuus tänne istumaan.” Pekka kehoitti. ”Sä voit tarjota mulle kaljan, sä voit ottaa oppia tästä niin sun koko loppuelämäsi muuttuu”.

Naapuripöydän hippi keräsi tuoppinsa ja sätkäkamansa ja siirtyi samaan pöytään.

”Niin siis kuka sä olet?” hippi kyseli tarkastellen itsevarmuutta huokuvaa Pekkaa likaisten silmälasiensa läpi.

”Mä olen Saurin Pekka. Yöelämäprofessori.”

”Yöelämäprofessori?” miekkonen ihmetteli.

”Joo, oikeastaan kyse oli onnekkaasta sattumasta. Mä olin siivoamassa kaupungintalolla ja kun lähdin himaan, heitin lipat portaissa ja jouduin sairaalaan. Noh itsehän olin jättänyt portaat moppaamatta, eli vähän niinku oma moka, mutta enhän mä sitä niille kertonut. Mä tunsin yhden hyvän lakimiehen ja se sai sorvattua sellaisen diilin, että mä sain professuurin Stadin yliopistolta. No enhän mä osaa kuin kaksi asiaa; tykitellä kakskytäminuuttisia kitarasooloja Stratocasterilla ja sitten Stadin yöelämän kuin omat taskuni” varmuuden vuoksi Pekka käänsi rasvaisen pikkutakkinsa taskut nurin ja laski pöydälle niistä löytyneet tupakointivälineet, jotka hippi tunnisti välittömästi omikseen.

”Meidän pitäisi pistää pystyyn bändi. Siitä tulee upeaa!” Pekka sanoi ääneen ja kippasi tuoppinsa loput, eli neljä desiä, yhdella kaadolla kurkkuun.

”Missä välissä tää äijä käänsi mun röökit?” Hippi ajatteli.

”Nyt tänne ja ne puukengät jalkaan!” Pekka komensi. Hippi kampesi piilostaan esiin ja nurkui;

”Miksi. Miksen mä vaan voisi istua tarakalla?”

Pekalla alkoi vitsit olla vähissä, hän otti parhaan komentoäänensä; ”tää on nyt käyty läpi jo aika monta kertaa. Sä olet liian lihava tarakalle, me mennään nurinniskoin ekassa ylämäessä kun sun ruhos kiikkuu takapakkarilla. Sitäpaitsi Risto Hanhi ehti huutaa apus takapakkarille ikuisesti loppuelämäkseen. Sun on nyt pakko vetää artsina tää reissu.”

”Vitsin Risto. Mä en kyllä tykkää kun sä suosit Ristoa aina kaikessa. Mikset sä vedä näitä hollannikkaita jalkoihisi ja vedä itse artsityylillä, kyllä mä osaan mopoa ajaa” hippi lausui.

”Nyt lopetat. Tiedät varsin hyvin, että mun ballerinajalat on aivan liian herkät tuollaisiin puukenkiin!” Pekka sanoi ja varmuuden vuoksi riisui törkyisen mokkasiinin jalastaan ja sukkansa reiästä vilkutti hipille isovarpaallaan jota ei oltu pesty sitten presidentti Halosen kauden. ”Kengät jalkaan ja artsityylillä mennään. Nyt lähtee!!” Pekka huusi voitonriemuisesti.

Hippi riisui nauhattomat boomeriskeittikenkänsä, tunki ne farkkurotsin povareihin ja ryhtyi sovittelemaan niitä jalkoihinsa. Seuraavaksi sankarimme otti tukevan otteen pappatunan tarakasta, johon Pekka oli kääräissyt makuupussin alustasta ja Punavuoren raudasta pöllitystä jeesusteipistä tukevat hantaakit. Suureksi harmituksekseen hippi myös näki, että tarakan pienoihin oli kiinnitetty pieni huumorirekisterikilpi, jossa luki ”Risto Hanhi”.

”Kirottua.” sadatteli hippi, toki huomattavasti värikkäämmin.

Pekka valutteli mopedin puistikosta Korkeavuorenkadulle hipin klonksutellessa puukengissään perässä. ”Nyt kipin kapin mennään Strinbergille, Igor on jättänyt salkun miestenvessaan ja kun saadaan se haltuun niin painellaan treenikselle. Salkussa on jotain minkä Risto voi muuttaa rahaksi!” Pekka tohisi ja iski silmää tapansa mukaan molemmilla silmillä.

Hippi oli ihmeissään mutta otti tukevasti kiinni kun Pekka käytteli kaasukahvaa saaden vm. 1958 pappatunturin ärjymään kuin lohikärmes joka on juuri pudottanut vasaran varpailleen.

”Niin hei mikä helvetin ’artsityyli’?” hippi huusi punahehkuisen pakoputken sarjatulipaukkeen sekaan. Pekka kurkkasi olkapäänsä yli, iski taas silmää molemmin silmin, ja huikkasi. ”Arto Nyqvist”.

Pekka vapautti kytkimen ja hetken aikaa vaikutti siltä, että mopedi sammuisi, sitten kierrokset nousivat ja vähän turhan monta vuodenkiertoa nähnyt laitos ampaisi eteenpäin kuin ammuttuna. Korkeavuorenkatua alas, moottorin karjunnan kaikuessa talojen välisessä kuilussa saaden mummot ja muut uteliaat ikkunoihin kurkistelemaan, josko maailmanloppu olisi tulossa.

Punanotkonkadun kulmassa pappatunturin eturengas nousi ilmaan, läheisen koulun välituntia viettävien oppilaiden suureksi riemuksi, kännykät kaivettiin esiin ja digitaalinäytöille ja sosiaalisiin medioihin ikuistui, ainakin hetkeksi, helvetillinen näky; räjähtänyt pappatunturi keulimassa, sarvista roikkui monesta lehdenkannesta tuttu yöelämäprofessori, lentäjänlakki vinossa, rasvainen pikkutakki lepattaen ja mopon tarakasta kuin henkensä hädässä roikkumassa jokin joka näytti lähinnä siltä, että humalainen kuusivuotias olisi piirtänyt Bob Marleyn ulkomuistista. Ja ”bob marleyllä” oli puukengät jalassa.

”Minua pelottaa!” huusi hippi.

”Lisää hanaa!” huusi Pekka.

Pieni-Roobertinkatu vain vilahti ohi kun mopedi syöksyi vanhan pääpaloaseman mäkeä ylös, otti pienet, hipin huudolla ryyditetyt, ilmalennot mäen laella.

Pekka paini pappamopon hallintalaitteiden kanssa samalla kun hippi tulla ryskytti perässä, puukengät mukulakivillä kolisten ja liukuen.

Rikhardinkadun kulmassa kävi kiusallisesti ilmi, että Pekan tekninen osaaminen ei ollut samalla tasolla hänen puheidensa kanssa. Kaasukahva oli ikävästi jumiutunut ns. ”pohjaan” ja kiitäessään kohti espan puistoa Pekalle tuli sellainen oivaltamisen hetki, Pekka nimittäin oivalsi, että kitaran ala-E kielellä ei voi korvata pappatunturin kaasuvaijeria, se oli nyt hirttänyt vaippaansa.

Kulkuneuvon peräpäässä koettiin myös oivaltamisen hetkiä kun tarakasta krampinomaisesti kiinni pitävä hippi näki, kahden isomman töyssyn välissä, että Pekka oli luovasti tehnyt vanhoista kengännauhoista uuden jarruvaijerin. Ja nimenomaan monikossa sillä takarumpujarrun aisasta roikkui kengännauha ja hippi näki tärisevien lasiensa läpi, että toinen nauha roikkui ohjaustangosta.

Kun sankarimme tahoillaan huomasivat joutuneensa kuljettajista matkustajiksi, huusivat he samanaikaisesti;

”EI JARRUJA” ”KAASU ON HIRTTÄNYT”

ja heti perään kuului huuto;

”KAASU ON HIRTTÄNYT?” ”EI JARRUJA?”

Näin sankarimme siis kiisivät alati kiihtyvällä nopeudella alas Korkeavuorenkatua, yli Pohjois Esplanadin, ja suoraan Espan puistoon. Hipin puukengät vain kolahtivat rotvalliin kun nitrometaanin vauhdittama, nyt jo punahehkuinen pappatuna syöksyi pussikaljaporukoiden välistä suoraan ruusunmarjapensaaseen, jossa vauhti koki äkkikuoleman juhannusruusun tukevaa runkoa vasten, saaden sankarimme lentämään kulkuvälineensä kanssa ilmassa kuin dynamiitilla laukaistuna.

”Pekka mie kuolen!” huuto likaisen Röhnö-Petterin suusta olisi värisyttänyt silminnäköijen selkäpiitä mikäli he olisivat kuulleet sen punarajalle vedetyn pappatunan moottorin ulvonnan yli, turvallinen kierroslukumäärä oli ylitetty jo kauan aikaa sitten ja vanhusmopon moottorin venttiilit eivät enää pysyneet perässä vaan kelluivat enimmän osan työtahdista, raakaa nitrometaania päätyi jatkuvalla syötöllä punahehkuiseen pakosarjaan jossa se räjähteli huumaavasti paukahdellen. Puolessavälissä ilmalentoa mopo syttyi lopulta tuleen ja räjähti.

Räjähdyksen jättämä sienipilvi ja järkähtämätön hiljaisuus hellivät Esplanadin puistoa, kaikki nurmikoilla olleet seurasivat nyt hiekkakäytävällä olevan kraaterin ympäristöä.

Ruusupuskasta sojottivat törkyiset mokkasiinit kalpeissa nilkoissa, lentäjänlakkinsa menettänyt Pekka Sauri oikaisi itsenään pystympään, hamusi maasta viereltään meksikolaistyyliset aurinkolasinsa ja asetti ne nenälleen väärinpäin.

”Helvetti Pekka, ryhdistäydy nyt vähän. Jukuliste” hän suomi itseään ja kauhukseen huomasi vääntyneen peltisen huumorirekisterikilven, missä luki ”Risto” sojottavan tahraisen kauluspaitansa rintamuksesta!

”RÖHJÄ-PÖNTTÖRI! LÄÄKINTÄMIES! MINUUN ON OSUNUT SRAPNELLI!” Pekka huusi keuhkojensa pohjalta ja rojahti selälleen ruusupuskaan.

”Donnerwetter! Zum Teufel! AAAAAAAARGHH!” kaikui puskista kun Pekka tykitti menemään parhaalla korkkarisaksallaan.

”Eikö kukaan auta haavoittunutta yöelämäprofessoria?” kuului vielä riipaiseva huudahdus puskista ja varmuuden vuoksi likaiset mokkasiinit heiluivat ilmassa. Puistossa olevat pussikaljoittelijat lähestyivät ruusupuskaa, jossa ilmiselvästi liikuttunut Pekka teki tiliä synneistään, valmiina tapaamaan luojansa;

”Kerran huijasin pokerissa, no okei joka kerta. Myös silloin kun pelattiin räsypokkaa, vaikka hävisinkin. NO OLKOOT HÄVISIN TAHALLANI! Ehkä minussa on eksihibitionistinen puoli johon olisi pitänyt tutustua? Ja varastin Röpö-Petskun tupakat. Ja kyllä se oli oreganoa mitä niille koululaisille myytiin. Voi kun pääsisi vielä Saurin mamman poika laskemaan Suurkirkon portaita lasagnevuoalla Niinistön kanssa….nyyyyyh”

”Hei anteeksi setä, onko kaikki kunnossa?” puskaan kurkistava cousteaupipoinen hipsteri kysyi.

Pekka makasi elottomana oksien keskellä.

Hipsteri oli tarraamassa Pekkaa jalasta, mutta nähtyään mokkasiinit hän kavahti inhosta ja hamusi käteensä kepin jolla tökkiä kuolleelta näyttävää (ja haisevaa) yöelämäprofessoria.

”Hei jäbä, onks kaikki kunnossa?” hipsteri yritti vähän kovemmin.

Pekka vääntelehti epämukavalla kuolinvuoteellaan ja kähisi; ”srapnelli, mahaosuma, se on menoa nyt, tuokaa pappi...eikun jäätelöä..panacodjäätelöä!”

”Mitä hittoa?” sanoi hipsteri ja kumartui Pekan puoleen, nypäten vääntyneen rekisterikilven, joka oli tarrautunut Pekan ryppyiseen kravattiin jääneeseen ketsuppitahraan.

”Et sä ole haavoittunut, tää on ketsua bögöstä tai houdarista” hipsteri sanoi Pekalle joka avasi silmänsä ammolleen.

”MITÄ?” huudahti Pekka joka oikaisi itsensä yhdellä nykäyksellä pystyyn.

”Fake news?” Pekka kysyi ja samalla kopeloi itseään; ”Pekka ei kuole?”

”Ei..aika uskomatonta että selvisitte tosta ilmalennosta ja räjähdyksestä ilman naarmuakaan. Siis ihan uskomatonta. Jos mä olisin sä, niin lottoaisin tänään.” hipsteri kertoi nyökytellen niin, että naurettava leukaparta tutisi.

”Kyllä kyllä, me selvittiin. ME! ME! MISSÄ ON JOPO-PIETARI?!” Pekka hätääntyi ja loi katseensa ympärilleen, juoden samalla hipsterin Pabst Blue Ribbonin yhdellä pitkällä huikalla?

”LIKAHIPPI MISSÄ SÄ OOT?!” Pekka kailotti.

”Hei eiks toi ollut mun bisse?” hipsteri ihmetteli.

Pekka loikkasi puskasta pois ja alkoi etsiä bänditoveriaan, ”Petskuu!” hän huhuili. Onneksi lähellä oli koululaisryhmä taidemuseoekskursiolla.

”Oletteko nähneet mun kaveria, semmonen tän mittainen” Pekka demosi vieden kätensä oikeaoppiseen aadolfhitleri-tervehdykseen, kohahdus kulki kouluryhmän läpi, Pekka jatkoi ”päälle sata kiloa ja näyttää Texas Hippie Bandin roudarilta”.

Ekaluokkalaiset olivat naamat tonnin setelillä oudosti elehtivän yöelämäprofessorin edessä, luokanopettaja lähestyi Pekkaa puristaen taskussaan etälamautinta. ”Niin siis kuka te olette ja ketä te etsitte?”

”Mun bändikaveria, Likahippiä.” Pekka kertoi availlessaan samalla jonkun ressukan ekaluokkalaisen penaalia.

”Siis onkohan se tuo tyyppi, joka mönkii tuolla?” opettaja sanoi ja osoitti ravintola Teatterin suuntaan jossa jokin tahran näköinen kieltämättä mönki nurmikolla; ”ja hei nyt jumaliste et syö sitä hajupyyhekumia!” hän jatkoi napaten kumin ja penaalin Pekan kädestä.

Pekka tiirasi aurinkolasiensa läpi ja ilahtui! ”Kyllä! Jopo-Petskuhan se siellä!”

”Miksi toi setä konttaa” kysyi yksi lapsista.

”Ja miten se voi kontata noin lujaa?” ihmetteli toinen.

”Petsku on saanut VAINUN!” Pekka julisti voitonriemuisesti; ”mennään katsomaan!”

Yöelämäprofessorin eksoottiset jutut ja erikoinen ystävä olivat tehneet vaikutuksen lapsikatraaseen ja opettajan vastusteluista huolimatta koko ryhmä lähti Pekan johdolla Hipin perään, joka nelisti nurmikolla kuin viitapiru.

”Puskii! Tseh! Hyvä poika!!” Pekka huudahteli ja kirmasi ystävänsä vierellä joka eteni hämmästyttävän nopeasti nelivedolla nurmikkoa pitkin. ”Petsku on saanut vainun aimo satsista! KYLLÄPÄ JÄNNITTÄÄ!” Pekka huusi silminnähden iloissaan.

Likainen hippi syöksyi jonkun puskan juurelle kuin Naton ohjus afganistanilaisella kamelifarmille, multakikkareet vain lensivät kun hippi porautui maaperään.

”Mitä setä kaivaa?” lapset kysyivät silmät teetassin kokoisina.

”Setä on saanut vainun ja kaivaa nyt löytääkseen tuotteen.”

Nyt opettaja, joka oli onnistunut korkkareissaan juoksemaan ryhmänsä kiinni, saapui paikalle, oikaisi nutturaansa ja tivasi Pekalta ”siis onko tämä...likainen mies..jonkinlainen.. siis väitättekö, että tämä on jokin ihmishuumekoira?”

”Siis ei kyse ole mistään väittämisestä” Pekka sanoi ja suoristi likaisen pikkutakkinsa liepeitä; ”tällä miehellä on erittäin hyvin kehittyneet nenäontelot, hän haistaa huumeet vaikka veden alta.”

”Kuulostaa uskomattomalta, en ole ikinä kuullut vastaavasta” ihmetteli opettaja ääneen ja puoliautomaattisesti esti Pekkaa siirtämästä varastettua hajupyyhekumia taskusta suuhunsa.

”Uskomantonta mutta totta.” Pekka vakuutteli ja jatkoi: ”itseasiassa se on tullut kerran jos toisenkin tarpeeseen..”

”Kiitos mutta jos ei mitään renttujen huumejuttuja tässä lasten kuullen” opettaja keskeytti.

”Ei suinkaan!” Pekka kiirehti: ”olin vain kertomassa kuinka jäimme kerran Kanadan turneella jumiin kun Risto Hanhi käytti koko keikkaliksan pullaan ja lentolippuun Aruballe, jätti jälkeensä vain lapun jossa luki ’sori kundit, etelä kutsuu ja meitsi on muuttolintu!’. Oltiin tosi pohjalla siellä eikä oikein keksitty mitä tehdä. Tiesitkö että Kanadasta ei löydy yhtään pappa tunturia? No joka tapauksessa oltiin Torontossa ja tehtiin kaikkea mitä kaksi leppoisaa musaukkoa siellä voi tehdä, pääsääntöisesti päivät kulu siinä että varastettiin Burger Kingistä hamppareita, joita myytiin kadulla.”

”Pöllitte hampurilaisia ja myitte niitä kadulla? Miten se toimi?” opettaja keskeytti.

”Hyvin, Kanadassa on helppo myydä hampurilaisia kadulla. Ihmiset on luottavaisia.” Pekka kertoi.

”Miksi te myitte niitä?” opettaja kysyi.

”Että saatiin rahaa ruokaan. Syötiin joka päivä Burger Kingissä.”

Opettaja näytti siltä, että hänen synapsinsa olivat menneet pysyvästi epäkuntoon.

”Mutta siis miten ne varastetut hampurilaiset ja siis..eikö me puhuttu tän miehen hajuaistista?” opettaja pyöritteli päätään.

”Niin niin. Siinä hamppareiden äärellä huomattiin, että Petskun nenä on aika tarkka. Kun se haistoi sieltä ravintolasalin perältä, että ravintolan takana olleen strippiklubin vessassa joku snorttasi koksua.” Pekka kertoi ja kuikuili ystävänsä olan yli. ”Vietiin sitten tää Petskuli Toronton lentokentälle ja sanottiin, että ’this is super-drug-dog from Finland you can rent him for many dollars a day’. Petsku tienasi lentolippurahat Aruballe kahdessa viikossa”.

”Siis väitätkö, että tämä takkutukka on toiminut Toronton lentoasemalla kaksi viikkoa huumekoirana???” opettaja ja lapset olivat kollektiivisesti hämmästyneitä.

”Väitän” Pekka sanoi ja kaivoi povaristaan lompakon josta taiteili esille perinteisen kymppikuvan jossa Toronton lentoaseman tullihenkilökunta poseerasi, siellä vasemmassa alakulmassa nolostuneen schäferhundin vieressä lattialla pötkötti nyt puskaa tonkiva, Jopo-Petteriksi esitelty tahmatassu.

”Uskomatonta” opettaja sanoi kuvaa katsoessaan.

”Joo. Eka ajateltiin, että pitää pukea Petskulle joku pervertikkojen furry kostyymi päälle, mutta päädyttiin vaan vähän trimmaamaan partaa ja tukkaa niin meni ihan täydestä. Hei nyt Petsku löysi sen mitä etsi!” Pekka innostui.

”Pyydän, ei sitten mitään huumejuttuja!” opettaja mutisi Pekan korvaan joka heti supatti Hipin korvaan ”kun saat pussin kaivettua niin sano vaikka että se on jotain syötävää, täällä on lapsia paikalla”.

Hippi nyökytteli ja siirsi viimeiset murikat pois maastokätkön päältä ja nosti voitonriemuisesti ilmoille minigrippipussin.

”OOOLALAAA! Toverini löysi meille ensiluokkaista….aauuuooöööh...luomu lihaliemikuutioita! Kuka on niin hupsu, että hautaa lihaliemikuutioita maahan, heh heeh heheh” Pekka julisti epävarmasti virnuillen.

Lapset taputtivat tälle ihmeelle ja ryhtyivät opettajan kaitsemana tekemään lähtöä. Kun koko porukka oli vielä kuuloetäisyyden sisällä, hippi möläytti, nokka minigripissä, ”JUKOPLIUT PARASTA HOMEAFGAA!”. Opettaja käänsi punoittavat kasvonsa kaksikon puoleen ja näytti siltä, että jos katse voisi tappaa niin…

Kaksikko täytti maahan kaivetun kuopan, ”lihaliemikuutiot” siirtyivät Pekan pikkutakin povariin ja kaksikko ryhtyi kampamaan Espan puistoa läpi löytääkseen Jopo-Petterin nauhattomat boomeriskeittikengät. Puukengistä, tai siitä puukengästä mitä oli enää jäljellä, oli pohja kulunut liki puhki. Hippi siirtyi tassuttelemaan paljain jaloin ja tutki puukengänrämää.

”Hei Peqi?” Hippi aloitti

”Älä sano mua Peqiksi” Sanoi Pekka ja kurtisteli kulmiaan.

”Mä vaan mietin, että miksi me vedettiin Pappatunalla artsityyliin ja melkein kuoltiin, kun me lähdettiin tuolta Johanneksen kirkon luota ja meidän piti mennä Stringbergin vesssaan ja matkaa on siis joku 500m. Mehän oltais kävelty tää matka parissa minuutissa.” Hippi pohdiskeli ääneen.

”En siis kirjaimellisesti ymmärrä nyt yhtään” vastasi Pekka ja seisoi sen näköisenä, ettei kirjaimellisesti ymmärtänyt yhtään mitään.

”Siis ei kyse ollut siitä, että miten nopeasti tai kätevästi me oltaisiin liikuttu vaan siitä, että kuinka paljon kunniaa meidän liikkumisesta koitui!” Pekka selitti ja levitti kätensä levälleen demonstroidakseen kunnian määrää.

”Nyt ei ihan avaudu” totesi hippi ja nappasi ison luteen parrastaan.

Pekka näytti kärsivältä. ”Rakas bänditoverini, kukkopillin mestari, tamburiinin sulttaani. Kyse on se, miten COOLILTA me vaikutetaan. Eihän ketään kiinnosta joku bändi joka kävelee paikasta toiseen. Mieti kunka paraikaa iltapäivälehdissä kirjoitellaan viihdeuutisiin meidän loistokkaasta etenemisestä. Kyse on ulkomusikaalisista seikoista, coolit kollit ajaa nitrometaanilla käyvällä pappatunalla artsityyliin tavallisena keskiviikkona samalla kun LAMPAAT painaa 9-17 duunia kauluspaidoissa”

”No nyt mä tajuan!” Hippi sanoi ja varmuuden vuoksi pamautti itseään kämmenellä otsaan. ”Tää on sama juttu kuin ne Star Trek-trikoot esiintymisasuina!”

Pekka katsoi bändikaveriaan epäuskoisena; ”Star Trek -trikoot???? Ne on alkuperäiset Danny Shown esiintymisasut vuodelta 1972!!!”