Sananen suomalaisesta ruokakulttuurista

Suomessa ei ole ruokakulttuuria. Ei ainakaan kunnon ruokaa tai kulttuuria.

Kepulaisen propagandan mukainen lautasmalli on 70-luvun jälkeen vajaassa 40 vuodessa saatu kipattua pizzaan ja kebabbiin päin kallelleen. Sillä erotuksella, että kebab on korppujauho-jauhelihaseosta vailla kunnon mausteita ja pizzakin valju aavistus siitä mitä se voisi olla.

Suomessa liha vedetään läpikypsänä maitolasin kera joten on ymmärrettävää, että pizza on valkoista pullamussua jonka päällä on koko alepan säilykehylly ja jotain paskaa jota kehdataan sanoa juustoksi.

Maassa jossa Juha Vuorinen on kirjailija ja Putous hyvää viihdettä, voidaan aivan mainiosti leikkiä, että Rosso/Chicos/ABC ovat "oikeita" ravintoloita.

Fy fan.

Koko ajatus ruokakulttuurista Suomessa on tuulimyllyjä vastaan taistelemista. On helpompaa muuttaa johonkin oikeaan maahan keski-eurooppaan kuin toivoa pastöroimatonta juustoa tai tuoretta rocotoa johonkin Öllölän Saleen. Puhumattakaan, että joku joskus uskaltaisi näitä eksoottisia ja vieraita tuotteita ostaa - ja miksi ostaisikaan kun EU-rahoilla subventoitu bulkkiskeida on halvempaakin!

Vasta ulkomaille mentäessä voi omin silmin todeta kuinka suomalaiset ovat hannarikansaa safkan suhteen. Pankaas merkille mitä härmäläiset vetävät perusravintona ulkomaanreissuilla;

1. Pizza
2. Wienerleike
3. Pizza
4. Lihapullat muusilla
5. Lehtipihvi
6. Pizza

Tosi gourmandit osaavat toki erottua perusjuntista tilaamalla lehtipihvin mediumina.

Ja maidon tilaaminen ravintolassa ruokajuomaksi pitäisi tulkita eroanomukseksi ihmiskunnasta.

Usein tulee täällä kotimaassa notkuttua etnisissä ravintoloissa. Kyllä on facepalmit lähellä kun Kämäräisen perhe tulee syömään, ensin tiedustellaan erikoisuudet läpi, sitten etniset safkat. Lopuksi päätetään, ettei kebabbeja ja falafelejä uskalleta kokkeilla. Pizzaa ja lehtipihviä kaikille, perheen 14-vuotiaalle kelpaa kuitenkin vain nakit ja muusi. Ruokajuomaksi maitoa, iskälle menisi ehkä olut, mutta kun tultiin autolla niin eihän sitä voi...

Sarvikuonojen maa.

Suomalaiset ymmärtävät klassisesta ranskalaisesta keittiötaiteesta suurin piirtein yhtä paljon kuin orava avaruussukkulasta. Maissa jossa ei olla laskeuduttu puusta 60-luvulla, ruokakulttuuri on osa tapakasvatusta. Täällä Suomaassa ruoka nähdään ensisijaisesti polttoaineena, kulinaristinen orgasmi saavutetaan "mätön" muodossa, kun pizzan päälle vedetään koko Alepan säilyketölkkikavalkadi. Kaikki muu on "heinät ristiin"-pelleilyä jolle nauretaan avoimesti, "fiinimpiin" ravintoloihin mennään vain jos työnantaja tarjoaa, jos illallinen ei mene tyystin sikailuksi ja ryyppäämiseksi (=juhlitaan) aterointi on ylijäykkää, muodollista ja koetaan hankalaksi. Jälkikäteen muistelu ei lämmitä mieltä, kun koko illallisen ajan on jännätty ikenet kireenä.

Ottaen huomioon, että Suomi on käytännöllisesti katsoen maatalousyhteiskunta ja vielä pari sukupolvea sitten kaikki syötävä saatiin suurinpiirtein omasta pellosta. Kaupungistuminen keski-eurooppalaiseen tapaan ja sen seurauksena riippumattomuus omasta maatilkusta, joka ruokkisi sitä omistavan henkilön on Suomessa niin uusi juttu, että on synti ja häpeä, että meillä on parikymppisiä jotka eivät osaa perunoita keittää. Kaikki kunnia tosin suomalaiselle einesteollisuudelle, itsekin vanhana kapitalistina mieluummin vaikka kieltäisin hellat ja kattilat ihmisiltä ja myisin pelkkää einespizzaa ja mikroaaltouuneja!