Suomessa on äänekäs ihmisjoukko joka itsekkyyttään ajaa Suomea monokulttuurisuuden alhoon. Näiden ihmisten mielestä vain yksi elämäntapa on oikea ja se on suomalainen elämäntapa.
Itsekään en alkuun uskonut tähän monokulttuurisuuden kauhistukseen, olinhan elänyt koko elämäni suurkaupungiksi mieltämäni Helsingin keskustassa. Maailmankuvani muuttui kun kerran nuorena miehenä matkustin metrolla Myllypuroon. Olihan minua varoiteltu, että siellä on suuri suomalaisten keskittymä. Ajattelin kuitenkin pärjääväni, olinhan pukeutut mahdollisimman vähän provosoivasti ja pidin vain pari vuotta vanhan nokialaiseni visusti farkkutakin povarissa.
Ei minua missään nimessä pelottanut, mutta kyllä minua suuresti ahdisti katsoa tuulipukuihin pukeutuneita suomalaisia jotka Siwan kassissa kantoivat olutta ja lenkkimakkaraa elementtikerrostaloihin. Paluumatkalla kotiin ahdistuin lisää kun metrovaunussa oli vain tuppisuita suomalaisia. Tätäkö on nyt se monokulttuurisuuden rikkaus?
Nyt kun lama roikkuu jälleen murskaantuneista unelmista raskaana täkkinä armaan Suomemme yllä, ei voi olla huomaamatta arvojen ja ihmisten toisiinsa suhtautumisen kovenemista, näin käy aina kun taloustilanne on kireä ja juuri tämmöisessä maaperässä monokulttuurisuuden siemenet itävät.
Kyllä en ole suvaitsematon, mutta faktahan on että nämä monokulttuurisuuden kannattajat eivät pääse integroitumaan
yhteiskunnaksi nimittämämme kellokoneiston rattaiksi niin kauan kun he asuvat keskitetysti,
esimerkiksi Itä-Helsingissä. Ja ikäväkseni täytyy todeta, että niin kauan kuin sosiaaliturvamme sallii
ihmisen asumisen ja elämisen ilman ylimääräisiä ponnisteluja leipänsä eteen, ei asiain tila tule helpottumaan. Suomella on jo käsissään valtava määrä joutilaita miehiä ja naisia jotka vain levittävät monokulttuurisuuden "ilosanomaa" ja vääristelevät faktoja oman agendansa mukaan.
Nyt viimeistään tulisi meidän muiden kansalaisten herätä ja aktivoitua tämän monokulttuurisuuden kauhistuksen edessä! Mikäli asialle ei tehdä mitään, pelkään että lapsemme joutuvat elämään maailmassa jossa joka korttelista löytyy jääkiekkoa esittävä keskikaljakuppila!
Satunnaisia huomioita elämästä, raapustelua harrastuksista ja ei-niin-ryppyotsaisia-ruokareseptejä.
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
Pyöräily Helsingissä ja helsinkiläinen pyöräilijä
Mietin todella pitkään tämän blogitekstin kirjoittamista. Se on hautunut päässäni ehkä vuoden päivät, ehkä pidempäänkin. Todennäköisesti pidempään.
Tämä teksti on vain minun mielipide asiaan, se ei esitä mitään muutoksia, en väitä mitään enkä anna ymmärtää että jotenkin toisin olisi parempi. Olen liikkunut koko elämäni Helsingin keskustaksi nimitetyllä alueella niin jalan, pyörällä kuin autolla. Olen liikkunut erilaisilla pyörillä, pysty- noja- ja BMX-pyörillä, erilaisilla autoilla, mukaanlukien raskas kalusto, ja jalan niin selvinpäin kuin päihtyneenä. Yöllä ja päivällä.
Liikuin fillarilla päivittäin muun liikenteen oikeastaan heti kun vanhemmat antoivat luvan siihen, eli varmaankin seitsemän vanhana. Fillaroin vapaa-ajallani, sitten kouluun, sittemmin ammattikouluun ja lopulta poljin töihin. Aina kuitenkin poljin myös vapaa-ajallani. Toistakymmentä vuotta putkeen.
Sitten lopetin kuin seinään.
Nuorisoslangia mukaillakseni "vittuunnuin" koko touhuun. Pyöräilystä katosi hohto kun olin polkenut (oikestihan en ollut polkenut kuin osan kaikesta Helsingin poljettavasta matkasta, mutta se tuntui toiselta) kaikki polut ja tiet läpi, tunsin ja tunnen edelleen keskuspuiston kuin omat taskuni, tiedän kaikki kujat ja oikoreitit. Samaan aikaan kun minä vielä poljin (1992-2007) pyöräily nosti suosiotaan ja polkupyöräilijöiden määrä nousi pilviin. Samalla nousivat myös pyöräilyn negatiiviset lieveilmiöt.
Nyt saattaa tuntua, että liioittelen, mutta voin vakuuttaa että Helsingin pyöräilykulttuurissa on nähtävissä myös negatiivisia lieveilmiöitä. Olen tarkkailut, objektiivisuuteen pyrkien, tilannetta aitiopaikalta.
Samalla hetkellä kun fillarointi alkoi maistua puulta, jouduin myös toteamaan että häpeän kanssapyöräilijöitäni. Aiemmin olin ollut ylpeä fillaroinnistani, poljin läpi kesät ja talvet. Yhtenä päivänä eräs työkaverini kysyi mielipidettäni "fillaristina" johonkin asiaan ja kuin huomaamatta olinkin jo sanonut, että älä minulta kysy, minä ajelen busseilla.
Helsingin pyöräilyskene oli tulehtunut. Olen joskus puhunut fillaripendelöijistä kasvottomana väkivaltakoneistona, joskus tuntuu että liioittelen, välillä olen samaa mieltä itseni kanssa.
Palataan tähän väkivallan ja uhkan kulttuuriin myöhemmin.
Nykyisellään tilanne on outo. Helsinkiläistä pyöräilijää voisi kuvata erittäin hienolla suomen kielen sanalla "kermaperse". Kermaperse on ihminen jolle luxuskin on liian tavanomaista ja vain hienoista hienoin kelpaa. Valitettavasti tämä adjektiivi ei ole riittävä (mielestäni) kuvaamaan stadilaista fillaroitsijaa joten olen joutunut keksimään uuden superlatiivin.
Se kuuluu näin: tryffeliperse.
Helsinkiläiset pyöräilijät ovat tryffeliperseitä.
Fillarikeskustelua 25 vuotta aktiivisesti seuranneena en voi muuta kuin todeta näin. Meille/heille ei kelpaa mikään. Yksi suosituimmista väitteistä läpi kolmen vuosikymmenen on se, että Helsigissä ei ole kunnollisia pyöräilyväyliä. Tätä mantraa HePo (Helsinkiläiset polkypyöräilijät, myös Helsingin Polkupyöräilijät ry jossa en vielä, toistaiseksi viittaa) on toistanut papukaijan lailla niin kauan kuin minä jaksan muistaa. Ongelma vain on se, että tuo väite ei ole pitänyt paikkaansa kuin 90-luvulla.
Helsingissä on hyvät pyörätiet ja fillarireitit. Ainakin näin armon vuonna 2015. Väite, että Helsingissä on huono pyörätieverkosto on tryffeliperseiden mutinaa, mutta kuten tiedämme, tryffeliperseille ei kelpaa mikään.
Parhaita ovat ne tryffeliperseet jotka ovat muuttaneet polkupyörineen pääkaupunkiimme 2000-luvulla ja hokevat tätä väitettä avoimen ilahtuneena huomaamastaan epäkohdasta!
Helsingissä on kyllä ollut surkea pyörätieverkko, silloin kun minut seitsenvuotiaana päästettiin aloittamaan taipalettani helsinkiläisenä polkupyöräilijänä, mutta jo hyvät tovit se on ollut mitä mainioin. Ei ehkä maailman paras, mutta ottaen huomioon kuinka moni meillä lopettaa fillaroinnin talvikaudeksi, niin ei voi valittaa.
Silloin Mauno Koiviston aikaan ei ollut pyörätietä Katajanokan ympäri, Kauppatoria kiertämässä, Mikonkadulla, Arkadiankadulla, Pohjoisrannassa jne. jne. Jos halusi fillaroimaan, piti kikkailla itsensä keskustan läpi rautatieasemalle josta pääsi radanvarteen josta pääsi aina keskuspuistoon ja Pasilaan. Teollisuuskadun eteläpuolella fillarointi luonnistui lähinnä alta 12-vuotiailta, tai niiltä hurjilta jotka vetivät liikenteen keskellä. Pyöräily kärsi vielä 1970 ja -80 -lukujen krapulasta jolloin fillarit olivat lähinnä lasten leluja ja niillä ajoivat vain sellaiset aikuiset joilla ei ollut fyrkkaa autoon tai olivat rattijuoppoilleet korttinsa.
2000 luvulla tilanne on parantunut, legendaariset tyhjästä alkavat ja tyhjään päättyvät pyörätiet ovat kadonneet käsittääkseni kokonaan tai ainakin vähentyneet murto-osaan siitä miten paljon niitä oli. Kun nuoruuteni Helsingissä piti rikkoa liikennesääntöjä halutessaa päästä ns. ovelta ovelle, onnistuu sama melkein kokonaisuudessaan nykyään. Hyvänä esimerkkinä voidaan käyttää minun tapaustani, kuten aikasemmin kuvailin, 90-luvulla pyöräteitä oli mutta ne olivat siellä täällä ripoteltuna, tilanne parani, sitten lopetin polkemisen. Mutta vaikka lopetin polkemisen, en hylännyt helsinkiläistä polkupyöräkulttuuria.
Sama vanha valitus eli vuodesta toiseen. Tänä kesänä kaivoin fillarin naftaliinista, vaihdoin pari katkennutta pinnaa, purin takanavan ja rasvaamisen jälkeen kasasin sen jälleen. Pistin fillarin ajokuntoon ja suunnittelin kovasti, minne kaikkialle ehtisin hektisen elämäni harvoissa tauoissa. Eräänä perjantaina tulikin mahdollisuus lähteä pyörällä jonnekin, asiakastapaamiseen Fleminginkadulle Kallioon.
Muistelin vajaan kymmenen vuoden takaisia pyöräreittejä ja olin varma siitä, että pääsisin Käpylästä ainakin ajoradan kautta Koskelantielle ja siitä Mäkelänkatua aina uimakeskuksen holleille. Siitä eteenpäin en ollut varma etenemisestäni, tiesin kuitenkin että Elimäenkatu on hiljainen ruuhka-aikojen ulkopuolella ja sitä kautta pääsisin Teollisuuskadulle josta pääsisin Flemarin pohjoispäähän.
Hämmästykseni oli suuri, kun pääsin liki kotioveltani perille asti koko ajan käyttäen turvallisia ja hyväkuntoisia pyöräteitä. Lähtiessäni ajoin ajoradan yli, samasta kohtaa josta olisi autollakin ajanut päästäkseni Koskelantien keskustaan päin vieville kaistoille ja Kallion päädyssä talutin fillaria Aleksis Kiven kadulta joitain satoja metrejä Fleminginkatu kahdeksaantoista! Loistavaa!
Tästä positiivisesta kokemuksesta rohkaistuneena pumppasin lisää ilmaa renkaisiini ja ilmoitin vaimolleni (jonka mukaan pyöräily kaupungissa on kuolontoive) käyväni verkkokauppa.comissa ostamassa ADSL-modeemiimme uuden johdon. Pääsin Käpylästä koko matkan pyörätietä Verkkokauppa.comin ulko-ovelle asti. Kymmenen vuotta sitten se ei olisi ollut mahdollista, Mechelininkadun pyörätielle olisi pitänyt ajaa Pohjoista Rautatienkatua myöten, osittain ajoradalla.
Suurin parannus läpiajoliikenteeseen on Baana, tuo entinen montussa kulkeva junarata. Isot pojathan toki fillaroivat (ja mopoilivat) siellä vielä junaraiteiden aikaan mutta nyt koko kuilu on pyhitetty kevyelle liikenteelle, melkein puolitoista kilometriä uutta asfalttia tuulettomassa kuilussa. Hymyni levisi korviin asti kun sotkin menemään tätä fillaristin utopiaa pitkin, hymyilin turisteille ja hymyilivät takaisin, hymyilin humalaisille virolaisille jotka polttivat pilveä pingispöydällä ja he huutelivat minulle, tosin hymyillen samalla.
Olin parissa minuutissa selvinnyt Kiasman nurkilta sinne missä Komulainen säilytti sukeluusvenettään, aivan parhautta. Mutta ilmeisesti vain minun mielestä.
Kun Baana vihittiin käyttöön, ei mennyt kauaakaan kun tryffeliperseet puhaltelivat nenäänsä ja nakkelivat niskojaan. Baana on aivan paska - sama mantra jälleen, Helsingin pyörätiet ovat perseestä! Baanassa oli kaikki vikana, se oli liian suora, siinä oli ylämäkeä yhteen suuntaan ja alamäkeä toiseen, pyörille jaettu osa oli liian pieni, siellä ei saanut ajaa tarpeeksi lujaa, jotkut ajoivat liian lujaa, siellä oli turisteja, juntteja, suomalaisia, pussikaljoittelijoita ja kaikkea muuta mihin neljääkymppiä kiitävä työmatkafillaristi saattaa vahingossa törmätä ajaessaan koulutusmielessä väistämättä päin. Baanan molemmat päät olivat huonosti suunniteltuja, Baanalle oli vaikea mennä ja vielä vaikeampi päästä pois. Ja lisäksi siellä on roskia. Ja sitten kun kaupungin pesuauto tulee, se pesee ensin jalankulkijoiden puolen koska Helsinki ei rakasta pyöräilijöitään.
Kun luin internetissä keskustelua (aina yhtä fiksua) sain sellaisen kuvan että optimaalinen pyörätie olisi sellainen, että se alkaisi heti alaovelta ja loppuisi vasta perillä, siinä ei olisi yhtään liikennevaloa, risteystä, puskaa, kanttikiveä ja muita tienkäyttäjiä. Ja se olisi mielellään vielä loiva alamäki, molempiin suuntiin.
Ymmärsin pian että tryffeliperseet olivat aivan kohtuuttomia. Suomalainen minäminä-asenne joka on sairastuttanut maamme autoilun on nyt myös saastuttanut maamme pyöräilyn. Raavaat miehet leikkivät Tour de Francea kaupunkimme kaduilla ja viis veisaavat omasta tai toisten turvallisuudesta, liikennesäännöistä puhumattakaan.
Ja nyt ennenkuin pääsemme tieraivoon, tahdon sanoa tämän: Helsingissä on ihan hyvät pyörätiet.
Tryffeliperseillä on hyvin vahva Me-henki, "meidän" vihollisia ovat kaikki muut tienkäyttäjät, myös suurin osa toisista polkupyöräilijöistä. Jos tahtoo nähdä kunnollista veren maku suussa painamista ja reilua kuoleman halveksumista, kannattaa mennä vaikka Pasilan mäelle katsomaan radanvarren pyörätien liikennettä. Siellä painavat tryffeliperseet yhtä paskaa pyörätietä pitkin urheiluliikkeistä ostetuissa teknisissä kamppeissa, junttaavat härmäläisiä jalkojaan väkisin ylös ja alas polkimilla, pienempää ratasta hakien. Siellä hiki lentää kuin verikokkareet Doomissa. Ja joskus lentävät myös verikokkareet kun tryffeliperseellä sattuu sopiva kohtaaminen elävän tai elottoman kohteen kanssa.
Ihmiset jaksavat kauhistella talviaikaan tapahtuvaa ns. laturaivoa, tilanteita joissa Tahko Pihkalan ja talvisodan hengessä laduilla hiihtävät eläkeläismiehet hakkaavat pieniä lapsia ja naisihmisiä sauvoillaan samalla kirosanoja syytäen ja perustellen kurmootusta sillä, että huonoilla hiihtäjillä (ja varsinkin ei-eläkeläisillä huonoilla hiihtäjillä!) ei ole mitään asiaa kuntien ylläpitämille laduille. Mutta pyörätiellä tapahtuvaa raivoa kukaan ei tunnu huomaavan.
Muut pyöräilijät osaavat jo varoa nelikymppistä kokovartalosukkahousuun verhottua maantiekiitäjää joka flow-tiloissa sotkee menemään suurinta mahdollista nopeutta. Auta armias jos tämmöinen joutuu hiljentämään esimerkiksi kädestä karanneen pikkulapsen takia. Yleensä nämä sankarit pyrkivät törmäämään tahallaan tai ainakin he uhkaavat väkivallalla. Teko joka muuten täyttäisi laittoman uhkauksen tai pahoinpitelyn kriteerit on maantiekiitäjälle vai "koulutusta".
Helsinkiläiset polkupyöräilijät näkevät vihollisia kaikkialla. Jalankulkijat pyrkivät jäämään aina alle, autot pyrkivät ajamaan aina yli. Kukaan muu ei osaa liikennesääntöjä, ei ainakaan niin hyvin kuin helsinkiläinen polkupyöräilijä.
Totuus on kuitenkin päinvastainen, polkupyöräilijät tuntuvat olevan aivan kuutamolla liikennesäännöistä jotka opetetaan autokoulussa jo ensimmäisten oppituntien aikana.
Tähän väliin sanon myös, että ei se sujuva liikenteessä liikkuminen sääntöjen puitteissa onnistu kovin monelta autoilijaltakaan.
Pyöräilijät törtteilevät aivan mielettömästi. Esimerkiksi Bulevardilla on ollut iät ja ajat yksisuuntaiset paskat pyörätiet, muistikuvieni mukaan aina kun ajoin Bulsaa pitkin, joku törppö yritti tulla vastavirtaan.
Pyöräilijät eivät väistä autoja, pyöräilijät eivät väistä busseista ulostautuvia ihmisiä, pyöräilijät ajavat ajoradalla vaikka vieressä on pyörätie, ajavat jalkakäytävällä vaikka vieressä on pyörätie tai ajavat jalkakäytävällä joka tapauksessa.
Tämä jalkakäytävällä fillarointi korpeaa erityisesti minua. Sitä perustellaan kahdella syyllä. Ekan varmaan arvaattekin? Ettekö?? No tottakai jalkakäytävällä pyöräillään koska ne pyörätiet Helsingissä ovat niin paskoja ja niitä on niin vähän. Toinen perustelu on se, että ihmiset kävelevät pyöräteillä.
Tässä kohtaa voidaan todeta, että logiikka kusee. Jos joku muu rikkoo sääntöjä, minä voin rikkoa toisia sääntöjä. Kannattaa myös panna muistiin se, että heti kun suomalainen ottaa ajoneuvon käyttöön hänestä tulee jotain ylevämpää kuin tavallinen ihminen, tässä yhteydessä jalankulkijat ovat liikenteen romanikerjäläisiä.
Mielestäni jalkakäytävällä voi kyllä fillaroida, kunhan se tapahtuu kävelyvauhtia ja hitaampia kunnioittaen. Valitettavasti jalkakäytävillä poljetaan kuitenkin tuhatta ja sataa ja omaa kaistaa pyritään muodostamaan raivokkaalla kellonsoitolla ja "VITTU!!"-huudoilla. Itse olen pääsääntöisesti omissa ajatuksissani ollessani kävelyllä ja samalla saatan haahuilla kadun laidasta laitaan, ensin katsomaan variksenpoikasta ja sitten heti perään toiselle laidalla kuolaamaan jotain amerikanrautaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun kellosoitto ja vitun huutaminen on saanut minut pysähtymään juuri oikealla hetkellä ja jotain on sujahtanut olkapäätäni hipoen ohi.
Tämmöinen käytös ei ole reilua eikä kivaa. Säännöt ovat olemassa ja niitä pitäisi noudattaa, että meillä olisi kaikilla reilua ja kivaa. Niille joiden mielestä nipotan ja joiden mielestä säännöistä voi aina välillä joustaa tai peräti valita olla noudattamatta niitä, tarjoan teille sellaista vaihtoehtoa että mitä jos kukaan ei noudattaisi mitään sääntöä vaan kaikki tekisivät juuri niinkuin itse haluaisivat? Siitä seuraisi kaaos.
Tryffelipeppujen Me-henkeä voi mennä tutkimaan esimerkiksi Facebookissa oleviin lukuisiin fillarointiaiheisiin ryhmiin. Kun jossain on urpo remonttimies tai liikkeenomistaja parkkeerannut pakettiautonsa raitiovaunukiskojen sijasta kevyenliikenteenväylälle, tukkien näin ehkä 40% kadusta, eli ei kokonaan vaan osittain, ei kestä kauaakaan kun joku on siitä jo kännykkäkameralla napannut kuvan ja jakanut sen sosiaaliseen verkostoonsa jossa muut tryffelipeput puolijulkisesti lynkkaavat ajoneuvon kuljettajan.
Jos minä ottaisin kuvan aina kun näen miten polkupyöräilijä ajaa yksisuuntaista katua väärään suuntaan tai jalkakäytävällä, en ehtisi tehdä töitä sillä kuvien lataamisessa menisi kaikki aika.
En ymmärrä miksei autoilijoiden, kävelijöiden ja polkupyöräilijöiden Me-henkeä voisi laajentaa kattamaan meitä kaikkia, me voisimme kaikki ihmiset olla sivistyneitä toisillemme ja pitää toistemme puolta? Vai määrittääkö ajoneuvo ihmisen niin tarkasti, että kyse on vain mustavalkoisesta vastakkainasettelusta?
Aion jatkaa pyöräilyäni, mutta en samalla intensiteetillä kuin vuosia sitten. Ja aion myös jatkaa liikennesääntöjen noudattamista, liikuin sitten millä tahansa.
Eikä sitten olla vihaisia siellä liikenteessä.
Tämä teksti on vain minun mielipide asiaan, se ei esitä mitään muutoksia, en väitä mitään enkä anna ymmärtää että jotenkin toisin olisi parempi. Olen liikkunut koko elämäni Helsingin keskustaksi nimitetyllä alueella niin jalan, pyörällä kuin autolla. Olen liikkunut erilaisilla pyörillä, pysty- noja- ja BMX-pyörillä, erilaisilla autoilla, mukaanlukien raskas kalusto, ja jalan niin selvinpäin kuin päihtyneenä. Yöllä ja päivällä.
Liikuin fillarilla päivittäin muun liikenteen oikeastaan heti kun vanhemmat antoivat luvan siihen, eli varmaankin seitsemän vanhana. Fillaroin vapaa-ajallani, sitten kouluun, sittemmin ammattikouluun ja lopulta poljin töihin. Aina kuitenkin poljin myös vapaa-ajallani. Toistakymmentä vuotta putkeen.
Sitten lopetin kuin seinään.
Nuorisoslangia mukaillakseni "vittuunnuin" koko touhuun. Pyöräilystä katosi hohto kun olin polkenut (oikestihan en ollut polkenut kuin osan kaikesta Helsingin poljettavasta matkasta, mutta se tuntui toiselta) kaikki polut ja tiet läpi, tunsin ja tunnen edelleen keskuspuiston kuin omat taskuni, tiedän kaikki kujat ja oikoreitit. Samaan aikaan kun minä vielä poljin (1992-2007) pyöräily nosti suosiotaan ja polkupyöräilijöiden määrä nousi pilviin. Samalla nousivat myös pyöräilyn negatiiviset lieveilmiöt.
Nyt saattaa tuntua, että liioittelen, mutta voin vakuuttaa että Helsingin pyöräilykulttuurissa on nähtävissä myös negatiivisia lieveilmiöitä. Olen tarkkailut, objektiivisuuteen pyrkien, tilannetta aitiopaikalta.
Samalla hetkellä kun fillarointi alkoi maistua puulta, jouduin myös toteamaan että häpeän kanssapyöräilijöitäni. Aiemmin olin ollut ylpeä fillaroinnistani, poljin läpi kesät ja talvet. Yhtenä päivänä eräs työkaverini kysyi mielipidettäni "fillaristina" johonkin asiaan ja kuin huomaamatta olinkin jo sanonut, että älä minulta kysy, minä ajelen busseilla.
Helsingin pyöräilyskene oli tulehtunut. Olen joskus puhunut fillaripendelöijistä kasvottomana väkivaltakoneistona, joskus tuntuu että liioittelen, välillä olen samaa mieltä itseni kanssa.
Palataan tähän väkivallan ja uhkan kulttuuriin myöhemmin.
Nykyisellään tilanne on outo. Helsinkiläistä pyöräilijää voisi kuvata erittäin hienolla suomen kielen sanalla "kermaperse". Kermaperse on ihminen jolle luxuskin on liian tavanomaista ja vain hienoista hienoin kelpaa. Valitettavasti tämä adjektiivi ei ole riittävä (mielestäni) kuvaamaan stadilaista fillaroitsijaa joten olen joutunut keksimään uuden superlatiivin.
Se kuuluu näin: tryffeliperse.
Helsinkiläiset pyöräilijät ovat tryffeliperseitä.
Fillarikeskustelua 25 vuotta aktiivisesti seuranneena en voi muuta kuin todeta näin. Meille/heille ei kelpaa mikään. Yksi suosituimmista väitteistä läpi kolmen vuosikymmenen on se, että Helsigissä ei ole kunnollisia pyöräilyväyliä. Tätä mantraa HePo (Helsinkiläiset polkypyöräilijät, myös Helsingin Polkupyöräilijät ry jossa en vielä, toistaiseksi viittaa) on toistanut papukaijan lailla niin kauan kuin minä jaksan muistaa. Ongelma vain on se, että tuo väite ei ole pitänyt paikkaansa kuin 90-luvulla.
Helsingissä on hyvät pyörätiet ja fillarireitit. Ainakin näin armon vuonna 2015. Väite, että Helsingissä on huono pyörätieverkosto on tryffeliperseiden mutinaa, mutta kuten tiedämme, tryffeliperseille ei kelpaa mikään.
Parhaita ovat ne tryffeliperseet jotka ovat muuttaneet polkupyörineen pääkaupunkiimme 2000-luvulla ja hokevat tätä väitettä avoimen ilahtuneena huomaamastaan epäkohdasta!
Helsingissä on kyllä ollut surkea pyörätieverkko, silloin kun minut seitsenvuotiaana päästettiin aloittamaan taipalettani helsinkiläisenä polkupyöräilijänä, mutta jo hyvät tovit se on ollut mitä mainioin. Ei ehkä maailman paras, mutta ottaen huomioon kuinka moni meillä lopettaa fillaroinnin talvikaudeksi, niin ei voi valittaa.
Silloin Mauno Koiviston aikaan ei ollut pyörätietä Katajanokan ympäri, Kauppatoria kiertämässä, Mikonkadulla, Arkadiankadulla, Pohjoisrannassa jne. jne. Jos halusi fillaroimaan, piti kikkailla itsensä keskustan läpi rautatieasemalle josta pääsi radanvarteen josta pääsi aina keskuspuistoon ja Pasilaan. Teollisuuskadun eteläpuolella fillarointi luonnistui lähinnä alta 12-vuotiailta, tai niiltä hurjilta jotka vetivät liikenteen keskellä. Pyöräily kärsi vielä 1970 ja -80 -lukujen krapulasta jolloin fillarit olivat lähinnä lasten leluja ja niillä ajoivat vain sellaiset aikuiset joilla ei ollut fyrkkaa autoon tai olivat rattijuoppoilleet korttinsa.
2000 luvulla tilanne on parantunut, legendaariset tyhjästä alkavat ja tyhjään päättyvät pyörätiet ovat kadonneet käsittääkseni kokonaan tai ainakin vähentyneet murto-osaan siitä miten paljon niitä oli. Kun nuoruuteni Helsingissä piti rikkoa liikennesääntöjä halutessaa päästä ns. ovelta ovelle, onnistuu sama melkein kokonaisuudessaan nykyään. Hyvänä esimerkkinä voidaan käyttää minun tapaustani, kuten aikasemmin kuvailin, 90-luvulla pyöräteitä oli mutta ne olivat siellä täällä ripoteltuna, tilanne parani, sitten lopetin polkemisen. Mutta vaikka lopetin polkemisen, en hylännyt helsinkiläistä polkupyöräkulttuuria.
Sama vanha valitus eli vuodesta toiseen. Tänä kesänä kaivoin fillarin naftaliinista, vaihdoin pari katkennutta pinnaa, purin takanavan ja rasvaamisen jälkeen kasasin sen jälleen. Pistin fillarin ajokuntoon ja suunnittelin kovasti, minne kaikkialle ehtisin hektisen elämäni harvoissa tauoissa. Eräänä perjantaina tulikin mahdollisuus lähteä pyörällä jonnekin, asiakastapaamiseen Fleminginkadulle Kallioon.
Muistelin vajaan kymmenen vuoden takaisia pyöräreittejä ja olin varma siitä, että pääsisin Käpylästä ainakin ajoradan kautta Koskelantielle ja siitä Mäkelänkatua aina uimakeskuksen holleille. Siitä eteenpäin en ollut varma etenemisestäni, tiesin kuitenkin että Elimäenkatu on hiljainen ruuhka-aikojen ulkopuolella ja sitä kautta pääsisin Teollisuuskadulle josta pääsisin Flemarin pohjoispäähän.
Hämmästykseni oli suuri, kun pääsin liki kotioveltani perille asti koko ajan käyttäen turvallisia ja hyväkuntoisia pyöräteitä. Lähtiessäni ajoin ajoradan yli, samasta kohtaa josta olisi autollakin ajanut päästäkseni Koskelantien keskustaan päin vieville kaistoille ja Kallion päädyssä talutin fillaria Aleksis Kiven kadulta joitain satoja metrejä Fleminginkatu kahdeksaantoista! Loistavaa!
Tästä positiivisesta kokemuksesta rohkaistuneena pumppasin lisää ilmaa renkaisiini ja ilmoitin vaimolleni (jonka mukaan pyöräily kaupungissa on kuolontoive) käyväni verkkokauppa.comissa ostamassa ADSL-modeemiimme uuden johdon. Pääsin Käpylästä koko matkan pyörätietä Verkkokauppa.comin ulko-ovelle asti. Kymmenen vuotta sitten se ei olisi ollut mahdollista, Mechelininkadun pyörätielle olisi pitänyt ajaa Pohjoista Rautatienkatua myöten, osittain ajoradalla.
Suurin parannus läpiajoliikenteeseen on Baana, tuo entinen montussa kulkeva junarata. Isot pojathan toki fillaroivat (ja mopoilivat) siellä vielä junaraiteiden aikaan mutta nyt koko kuilu on pyhitetty kevyelle liikenteelle, melkein puolitoista kilometriä uutta asfalttia tuulettomassa kuilussa. Hymyni levisi korviin asti kun sotkin menemään tätä fillaristin utopiaa pitkin, hymyilin turisteille ja hymyilivät takaisin, hymyilin humalaisille virolaisille jotka polttivat pilveä pingispöydällä ja he huutelivat minulle, tosin hymyillen samalla.
Olin parissa minuutissa selvinnyt Kiasman nurkilta sinne missä Komulainen säilytti sukeluusvenettään, aivan parhautta. Mutta ilmeisesti vain minun mielestä.
Kun Baana vihittiin käyttöön, ei mennyt kauaakaan kun tryffeliperseet puhaltelivat nenäänsä ja nakkelivat niskojaan. Baana on aivan paska - sama mantra jälleen, Helsingin pyörätiet ovat perseestä! Baanassa oli kaikki vikana, se oli liian suora, siinä oli ylämäkeä yhteen suuntaan ja alamäkeä toiseen, pyörille jaettu osa oli liian pieni, siellä ei saanut ajaa tarpeeksi lujaa, jotkut ajoivat liian lujaa, siellä oli turisteja, juntteja, suomalaisia, pussikaljoittelijoita ja kaikkea muuta mihin neljääkymppiä kiitävä työmatkafillaristi saattaa vahingossa törmätä ajaessaan koulutusmielessä väistämättä päin. Baanan molemmat päät olivat huonosti suunniteltuja, Baanalle oli vaikea mennä ja vielä vaikeampi päästä pois. Ja lisäksi siellä on roskia. Ja sitten kun kaupungin pesuauto tulee, se pesee ensin jalankulkijoiden puolen koska Helsinki ei rakasta pyöräilijöitään.
Kun luin internetissä keskustelua (aina yhtä fiksua) sain sellaisen kuvan että optimaalinen pyörätie olisi sellainen, että se alkaisi heti alaovelta ja loppuisi vasta perillä, siinä ei olisi yhtään liikennevaloa, risteystä, puskaa, kanttikiveä ja muita tienkäyttäjiä. Ja se olisi mielellään vielä loiva alamäki, molempiin suuntiin.
Ymmärsin pian että tryffeliperseet olivat aivan kohtuuttomia. Suomalainen minäminä-asenne joka on sairastuttanut maamme autoilun on nyt myös saastuttanut maamme pyöräilyn. Raavaat miehet leikkivät Tour de Francea kaupunkimme kaduilla ja viis veisaavat omasta tai toisten turvallisuudesta, liikennesäännöistä puhumattakaan.
Ja nyt ennenkuin pääsemme tieraivoon, tahdon sanoa tämän: Helsingissä on ihan hyvät pyörätiet.
Tryffeliperseillä on hyvin vahva Me-henki, "meidän" vihollisia ovat kaikki muut tienkäyttäjät, myös suurin osa toisista polkupyöräilijöistä. Jos tahtoo nähdä kunnollista veren maku suussa painamista ja reilua kuoleman halveksumista, kannattaa mennä vaikka Pasilan mäelle katsomaan radanvarren pyörätien liikennettä. Siellä painavat tryffeliperseet yhtä paskaa pyörätietä pitkin urheiluliikkeistä ostetuissa teknisissä kamppeissa, junttaavat härmäläisiä jalkojaan väkisin ylös ja alas polkimilla, pienempää ratasta hakien. Siellä hiki lentää kuin verikokkareet Doomissa. Ja joskus lentävät myös verikokkareet kun tryffeliperseellä sattuu sopiva kohtaaminen elävän tai elottoman kohteen kanssa.
Ihmiset jaksavat kauhistella talviaikaan tapahtuvaa ns. laturaivoa, tilanteita joissa Tahko Pihkalan ja talvisodan hengessä laduilla hiihtävät eläkeläismiehet hakkaavat pieniä lapsia ja naisihmisiä sauvoillaan samalla kirosanoja syytäen ja perustellen kurmootusta sillä, että huonoilla hiihtäjillä (ja varsinkin ei-eläkeläisillä huonoilla hiihtäjillä!) ei ole mitään asiaa kuntien ylläpitämille laduille. Mutta pyörätiellä tapahtuvaa raivoa kukaan ei tunnu huomaavan.
Muut pyöräilijät osaavat jo varoa nelikymppistä kokovartalosukkahousuun verhottua maantiekiitäjää joka flow-tiloissa sotkee menemään suurinta mahdollista nopeutta. Auta armias jos tämmöinen joutuu hiljentämään esimerkiksi kädestä karanneen pikkulapsen takia. Yleensä nämä sankarit pyrkivät törmäämään tahallaan tai ainakin he uhkaavat väkivallalla. Teko joka muuten täyttäisi laittoman uhkauksen tai pahoinpitelyn kriteerit on maantiekiitäjälle vai "koulutusta".
Helsinkiläiset polkupyöräilijät näkevät vihollisia kaikkialla. Jalankulkijat pyrkivät jäämään aina alle, autot pyrkivät ajamaan aina yli. Kukaan muu ei osaa liikennesääntöjä, ei ainakaan niin hyvin kuin helsinkiläinen polkupyöräilijä.
Totuus on kuitenkin päinvastainen, polkupyöräilijät tuntuvat olevan aivan kuutamolla liikennesäännöistä jotka opetetaan autokoulussa jo ensimmäisten oppituntien aikana.
Tähän väliin sanon myös, että ei se sujuva liikenteessä liikkuminen sääntöjen puitteissa onnistu kovin monelta autoilijaltakaan.
Pyöräilijät törtteilevät aivan mielettömästi. Esimerkiksi Bulevardilla on ollut iät ja ajat yksisuuntaiset paskat pyörätiet, muistikuvieni mukaan aina kun ajoin Bulsaa pitkin, joku törppö yritti tulla vastavirtaan.
Pyöräilijät eivät väistä autoja, pyöräilijät eivät väistä busseista ulostautuvia ihmisiä, pyöräilijät ajavat ajoradalla vaikka vieressä on pyörätie, ajavat jalkakäytävällä vaikka vieressä on pyörätie tai ajavat jalkakäytävällä joka tapauksessa.
Tämä jalkakäytävällä fillarointi korpeaa erityisesti minua. Sitä perustellaan kahdella syyllä. Ekan varmaan arvaattekin? Ettekö?? No tottakai jalkakäytävällä pyöräillään koska ne pyörätiet Helsingissä ovat niin paskoja ja niitä on niin vähän. Toinen perustelu on se, että ihmiset kävelevät pyöräteillä.
Tässä kohtaa voidaan todeta, että logiikka kusee. Jos joku muu rikkoo sääntöjä, minä voin rikkoa toisia sääntöjä. Kannattaa myös panna muistiin se, että heti kun suomalainen ottaa ajoneuvon käyttöön hänestä tulee jotain ylevämpää kuin tavallinen ihminen, tässä yhteydessä jalankulkijat ovat liikenteen romanikerjäläisiä.
Mielestäni jalkakäytävällä voi kyllä fillaroida, kunhan se tapahtuu kävelyvauhtia ja hitaampia kunnioittaen. Valitettavasti jalkakäytävillä poljetaan kuitenkin tuhatta ja sataa ja omaa kaistaa pyritään muodostamaan raivokkaalla kellonsoitolla ja "VITTU!!"-huudoilla. Itse olen pääsääntöisesti omissa ajatuksissani ollessani kävelyllä ja samalla saatan haahuilla kadun laidasta laitaan, ensin katsomaan variksenpoikasta ja sitten heti perään toiselle laidalla kuolaamaan jotain amerikanrautaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun kellosoitto ja vitun huutaminen on saanut minut pysähtymään juuri oikealla hetkellä ja jotain on sujahtanut olkapäätäni hipoen ohi.
Tämmöinen käytös ei ole reilua eikä kivaa. Säännöt ovat olemassa ja niitä pitäisi noudattaa, että meillä olisi kaikilla reilua ja kivaa. Niille joiden mielestä nipotan ja joiden mielestä säännöistä voi aina välillä joustaa tai peräti valita olla noudattamatta niitä, tarjoan teille sellaista vaihtoehtoa että mitä jos kukaan ei noudattaisi mitään sääntöä vaan kaikki tekisivät juuri niinkuin itse haluaisivat? Siitä seuraisi kaaos.
Tryffelipeppujen Me-henkeä voi mennä tutkimaan esimerkiksi Facebookissa oleviin lukuisiin fillarointiaiheisiin ryhmiin. Kun jossain on urpo remonttimies tai liikkeenomistaja parkkeerannut pakettiautonsa raitiovaunukiskojen sijasta kevyenliikenteenväylälle, tukkien näin ehkä 40% kadusta, eli ei kokonaan vaan osittain, ei kestä kauaakaan kun joku on siitä jo kännykkäkameralla napannut kuvan ja jakanut sen sosiaaliseen verkostoonsa jossa muut tryffelipeput puolijulkisesti lynkkaavat ajoneuvon kuljettajan.
Jos minä ottaisin kuvan aina kun näen miten polkupyöräilijä ajaa yksisuuntaista katua väärään suuntaan tai jalkakäytävällä, en ehtisi tehdä töitä sillä kuvien lataamisessa menisi kaikki aika.
En ymmärrä miksei autoilijoiden, kävelijöiden ja polkupyöräilijöiden Me-henkeä voisi laajentaa kattamaan meitä kaikkia, me voisimme kaikki ihmiset olla sivistyneitä toisillemme ja pitää toistemme puolta? Vai määrittääkö ajoneuvo ihmisen niin tarkasti, että kyse on vain mustavalkoisesta vastakkainasettelusta?
Aion jatkaa pyöräilyäni, mutta en samalla intensiteetillä kuin vuosia sitten. Ja aion myös jatkaa liikennesääntöjen noudattamista, liikuin sitten millä tahansa.
Eikä sitten olla vihaisia siellä liikenteessä.