Öykkäreiden tyrannia

 Helsingin Sanomat ei julkaissut tätä mielipidekirjoitustani, joten julkaisen sen täällä.

Me elämme öykkäreiden tyranniassa. Dystopiassa, jolle me normaalit, tavalliset ihmiset olemme antaneet hiljaisen hyväksynnän. Me hyvien käytöstapojen nimissä luopuneet kaikista perusoikeuksistamme ja antaneet vallan sekä julkisen tilan heille, joilla ei ole alkeellisimpiakaan käytöstapoja. Koirankakat jäävät keräämättä kaduilta, aikuiset pyöräilevät jalkakäytävällä huutaen ääneen slangisanaa joka tarkoittaa naisten ulkosynnyttimiä, sekakäyttäjät ulostevat julkisilla paikoilla ja uhkailevat teräasein (joita nykyään kantavat käytännössä kaikki jotka eivät käy päivätöissä), nuoriso tehtailee murhapolttoihin verrattavia kolttosia somehaasteiden varjolla, ellei suoraan yritä elää rikollista elämää ohikulkijoita ampuen, ja elämänsä hallinnan menettäneet sekä rikolliset terrorisoivat kokonaisia kerrostaloja parhaimmillaan vuosia, ennen kuin käräjiltä saadaan häätö. Ja me tavalliset ihmiset emme voi tehdä mitään, koska se olisi ”niuhottamista” ja ”aina voi vähän joustaa” ja ”mitä se meille kuuluu”. Viimeistään väkivallan uhka estää toimimisen. Elämme vuotta 2024 Suomessa ja pelkäämme mahdollista järjetöntä väkivaltaa, joka on vastareaktio siihen, että emme hyväksy toisia ihmisiä huomioimatonta käytöstä. Herääkin kysymys: olemmeko täysin epäonnistuneet yhteiskuntana? Poliisinkin virallinen ohjeistus on, että väliin ei saa mennä eikä asioihin kannata puuttua. Tavallinen kansalainen soittaa 112 ja katsoo vierestä, lakia rikotaan.

Ennen vanhaan ihmiset osasivat hävetä toimintaansa, ja jos oli oikeuksia, oli myös velvollisuuksia. Nyt kuuluisan lausahduksen mukaan kellään ei ole enää velvollisuuksia, on vain oikeuksia. Samaan sarjaan voisin lanseerata uuden maksiimin; enää ei tunneta häpeää, sen sijaan tunnetaan ylpeyttä kaksin verroin, vaikka olisi mikä töllöntyö kyseessä.

Sananen suomalaisten lukutaidosta.

Suomalaiset olivat joskus lukukansaa. Instagramissa olemme nähneet kuinka Kalenterikarju (Mikko Toiviainen) repii kirjasta sivuja samalla manaten, kuinka Pelastetaan lukutaito -kansalaisaloite keräsi vain rapiat 12 tuhatta allekirjoitusta. Ei lukutaito ketään enää kiinnosta, se on pudonnut siihen samaan tarpeiden paarialuokkaan kuin terveys ja luottotiedot; jotain mitä ei osata arvostaa, ennen kuin se on menetetty, ja sittenkin yhteiskuntaa huudetaan apuun koska suomessahan ei kukaan kuole katuojaan, ei vaikka söisi itsensä sairaaksi, päihdekäyttäisi asuntonsa ja työpaikkansa alta, tai ei osaisi lukea edes lehtien otsikkoa. Lukutaidon tarpeellisuuden selittäminen on vaikeaa, vähän kuin yrittäisi selittää mitä on laatu tai älykkyys, kyse on laajemmasta kokonaisuudesta.

Nyrkkisääntönä voidaan kuitenkin pitää, että mitä kehnommin ihminen lukee, ymmärtää lukemistaan tai ilmaisee itseään kirjallisesti, sitä huonommin hänellä menee jokaisella elämän osa-alueella. Eikä nyt puhuta yksittäistä takarivin pojista tai joistakin maahanmuuttajanuorista, me puhumme nyt kokonaisista ikäluokista, joilla ei vain ole vaikeuksia lukea ja ymmärtää lukemaansa, vaan heidän on suorastaan mahdoton lukea. Kirjaimet kyllä tunnistetaan, ja niiden muodostetut sanat osataan lukea, mutta kun keskittymiskyky on tuhoutunut älylaitteilla tapahtuvasta dopamiininarkkauksesta, häipyy teksti unholaan saman tien. Samaa tekstiä pitää käydä läpi useampi kerta, mikä turhauttaa, väsyttää ja entisestään lisää vastenmielisyyden tunnetta lukemiseen. Lukutaito ei ole sitä, että tankataan Saarikosken runoja tai että jokaisen kotona on Iijoki-sarja kirjahyllyssä, vaan sitä että pärjätään arkielämässä; osataan lukea verottajan lähettämät paperit, tehdä työhakemuksia ja osallistua yhteiskuntaan. Runot ja klassikot ovat vain plussaa, martszibaanikuorrutus tortun päällä.

Kieli on oleellinen osa kulttuuria, ei vain taiteen muodossa vaan myös ihmiskohtaamisissa. Se kuinka viestimme toisillemme on arkipäivän kulttuuria, ja nyt Suomen rikas oma kieli uhkaa rapautua joksikin YouTube räppäreiden sekametelisopaksi, jota anglismit ja epäsanat pilkuttavat.

Toisaalta voisiko vanhoja klassikoita ”kääntää” 2020-luvun nuorisolle paremmin uppoaviksi: ”..wallah veli kuule; Härkäniemen boomerselkä peitti koko piippuhyllyn, kun hän legit fiilasi Alastalon piippuhyllyä, fam oli dropannut doupin nimen kundille Makkias Afrodite, Makkias tuli sen faijalta, mutta..”

Lukutaito pelastuu vain lukemalla. Vanhan liiton meiningillä ottamalla kirja käteen ja lukemalla. Mitkään äänikirjat, joita kuunnellaan joutavoinnin taustahälynä, eivät lukutaitoa pelasta. Äänikirjat ovat vain lisää elektronistä hälyä maailmaan, jossa hälyä on jo liikaa. Äänikirjat eivät pelasta mitään muuta kuin äänikirjapalveluiden tuottajat köyhyydeltä. Lukutaidon pelastaminen äänikirjoilla on kuin nälänhädän torjuminen valokuvilla ruoasta. Ja tekoälyn käyttäminen tekstin tuottamisen apuna on yhtä viisasta kuin vastatuuleen kuseminen.

Kirjavuoteni 2023

 

Kirjavuosi 2023 oli allekirjoittaneelle erinomainen, varsinkin kaksi teosta olivat merkittävä kokemus, niistä lisää hieman myöhemmin. Aloitin vuoden vahvasti saamalla hyppysiini Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän, on aina mukava lukea kotimaista kirjallisuutta, joka ei ole tekotaiteellista paskaa. Pasi vetää suoraan murakamimaisesti, sortumatta kuitenkaan minkäänlaiseen apinointiin. Jatkoin Pasista kesken jäänyttä Tommi Liimatta-putkeani Muovikorvolla, joka jäi lopulta kalkkiviivoilla kesken ällöttävyytensä takia. Liimatta on minulle ristiriitainen hahmo, hänen Suuri serkkuteoriansa on mielestäni puhdasta kultaa, mutta sitten löytyy myös diggailuasteikkoni toiseen ääripäähän sijoittuvia kirjoja. Tommin jälkeen rentouduin kulttiklassikko Loru sorbusten herrasta parissa, josta pomppasin kirjallisen kentän toiselle laidalle; systeri lainasi Murakamin Norwegian Woodin, joka oli ensikosketukseni Murakamiin herkässä 39 vuoden iässä. Murakamin jälkeen astuin paskaan lainaamalla Blake Crouchin Wayward Pines ”scifi-trilogian”. Jouduin parantelemaan itseäni kunnon dystopian parissa peräti kolmen eri kirjan voimin, Josh Malermanin Bird Box, M. R. Careyn The Girl With all the Gifts ja lopuksi Emily St. John Mandelin Station eleven, jonka luin myös suomeksi hieman myöhemmin. Alkuvuoteen mahtui kolme neljä Murakamin muuta teosta, David Lagercrantzin yritys jatkaa Millenium-trilogiaa pentateukiksi (vai onko se kvintetiksi?) ja Orwellin 1984, josta erehdyin hassuttelemaan twiittaamalla, että tämähän on kuin Vihreiden hallitusohjelmasta, sain somekohun sekä cäncelöintiyrityksen, ynnä pari tappouhkausta aikaiseksi.

Kohti kesää taoin tasaisesti kevyempää kirjallisuutta Jojo Moyesin, Sophie Kinsellan ja Lucinda Rileyn parissa, toki välissä myös kotimaisia teoksia kuten Magdalena Hain Sarvijumala, Saurin Peksun Onnen harha ja Ossi Nymanin teokset. Kesällä iski tarve lukea jotain kunnon kamaa, joten kirjastosta tarttui matkaan Matthjuv Mäkkönähein omaelämäkerta Vihreää valoa, joka oli muuten kiva, mutta pinnalle kuorrutettu uskonnollisuus ei jotenkin sopinut, ainakaan omasta mielestä. Heti perään Katleena Kortesuon Journalismin kuolema, Antti Hyryn Uuni ja faijalta lahjaksi saatu Kirjailijan keittiössä -keittokirja. Keittokirjoina kului tänä vuonna myös Vivi-Ann Sjögrenin Mustaa kahvia, keksinmuruja ja Jamie Oliverin Vege, puhumattakaan muista mitä en muistanut kirjata Goodreadsiin (lukupinossani on aina rispaantuneeksi luettu Larousse Gastronomique, jota pitää tankata säännöllisen epäsäännöllisesti).

Kotimaisen kirjallisuuden saralla koin lievän pettymyksen sekä Lili Loimolan Kuolema Kulosaaressa, että Satu Rämön Hildurin parissa. Loimolan kirja jäi peräti kesken, mutta se pettymys ei ollut mitään verrattuna Rämön Hilduriin, jota jonotin liki 13kk kirjaston jonossa. Ja kun kerran haukkumalinjalle lähdetään, niin eipä ollut kaksisia teoksia myöskään Kiersten Whiten Kaikki pois piilosta, Kingin Myöhemmin ja Katrine Engbergin Lasisiivet. John Brunnerin new age scifikulttiteos Stand on Zanzibar jäi kesken 40 sivun jälkeen. Liian hapokasta.

Sen sijaan erittäin hienoja uusia kirjalöytöjä olivat Edouard Louisin Ei enää Eddy, Norman McLeanin Ja keskellä virtaa joki, John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys ja Taru Luojolan Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia.

Loppukesästä iski taas science fictionin nälkä, joten lainasin lainastosta Andy Weirin koko tuotannon: Yksin Marsissa, Artemis ja Operaatio Ave Maria. Näistä kolmesta Artemis oli ehdottomasti heikoin veto, eivätkä muutkaan olleet varsinaisia kirjallisuuden ikiklassikoita, mutta nasevasti kirjoitettuja ja erittäin vetäviä tarinoiltaan. Jatkoin scifiputkeani Eduard Verkinin Sahalinin saarella, Frank Schätzingin Pedoilla ja Don Delillon Valkoisella kohinalla, joka oli harmikseni suomenkielisenä käännöksenä sangen väljä. Luin myös Delillon Hiljaisuuden, joka oli jo mielestäni todella heikko esitys. Parasta siinä oli 97 sivun mitta, joten sen lukaisi parin oluen aikana. Seuraava kirja ei ollutkaan niin kovin ohut, itseasiassa kirjoja oli kolme yksi kansissa, eivätkä ne olleet kirjoja vaan massiivinen Antti Nylénin esseekokoelma (Vihan ja katkeruuden esseet, Halun ja epäluulon esseet sekä Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet), esseekokoelma muutti elämäni tyystin.

Tämän jälkeen kuuntelin Marko Hautalaa Marko Suomen Takakansi-podcastissa ja päädyin lainaamaan pari hänen kirjaansa: Pimeän arkkitehti sekä Itsevalaisevat, molemmista pidin kovasti, varsinkin Pimeän arkkitehdistä, jossa lovecrafmäinen kauhu on hienovaraista kuin tryffelin aromi. Syksyn dekkariosastolla loistivat mainiot Gabriel Korven kirjat West Endin tytöt, Täydellinen päivä, Timantti ja ruoste sekä Sadekoirat. Vuosikymmenten tauon jälkeen luin myös Dashiell Hammetin Maltan haukan. Menin myös lainaamaan Lars Keplerin Hämähäkin, joka sai inhoni nykyaikaista nordic noiria kohtaa nousemaan nyt sellaisiin sfääreihin, että saapi vastaavat jäädä lukematta toistaiseksi. Jopa suunnattomasti arvostamani Antti Hautalehto-kirjat ovat alkaneet kallistumaan oksettavan body horrorin puoleen kilpaillessaan alati kiristyvän kirjamyynnin suossa. Palauttessani dekkaripinoa kirjastoon, hokasin Bestseller-hyllyssä Cheryl Straydin kirjan Villi Vaellus ja muistin, että tästähän tehtiin leffa Reese Weatherspoonin oman tuotantoyhtiön toimesta ja siitä tuli kuulemma hyvä, nappasin sen siis kainaloon ja samalla varaushyllystä Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia, johon ihastuin ikihyviksi.

Kun vuosi alkoi kääntyä kohti loppuaan ja pakkanen, ynnä korona ajoivat minut enemmän sohvan kuin Keskuspuiston hiekkateiden kokijaksi, piti kirjastosta saada reissulukemista. Cheryl Straydin vaelluskirjasta innostuneena pistelin lainaukseen Frédérick Grosin Kävelyn filosofiaa, jonka sisäkannesta keksin lainata ja lukea vielä Dan Kieranin Joutilaan matkailijan, Robert Louis Stevensonin Kävelyretkistä ja Henry David Thoreaun Kävelemisen taidon. Näiden päälle lukaisin vielä, toisen tai kolmannen kerran elämässäni, kaikkien reissukirjojen kuninkaan, eli Paul Therouxin Suuren junamatkan. Näin vuoden lähestyessä loppuaan olen pitänyt hieman vapaata ja lukaissut joutilaana pötkötellen Bukowskin Pystyssä kaiken aikaa ja Siinä sivussa. Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäänee Lucinda Rileyn Perhosten huone, ellen innostu ja tempaise sitä vauhdilla. Lukupinossa on vielä Lucinda Rileyn Oliivipuu sekä faijalta lainaamani Göran Schildtin Toivematka ja Mauri Soikkasen toimittama Kairassa sattuu aina.

Vuoden väkevimpinä lukukokemuksina ovat ehdottomasti olleet Pekka Saurin Onnen harha, sekä Antti Nylénin esseekokoelmat. Molemmat kirjat ovat peruuttamattomasti muovanneet minua ja maailmankuvaani, kuin uusi reikäkortti, joka syötetään koneen läpi algoritmien muuttamiseksi. Vaikka Saurin kirja ei edustakaan perinteistä romaanikirjaa lyhyine anekdoottimaisine lauseineen, on se silti arvokas teos ja Sauri osoittaakin iskevillä lauseillaan olevansa arvofilosofian Papa Hemingway ja itsekriittisen pohdintatekstin ”köyhän miehen David Foster Wallace”. Nylénin tekstejä lukemalla maailmankuvani räjähti ja opin todella, mitä laadukas essee voi olla. Taiteen tehtävänä on ylevöittää ihmistä, laajentaa hänen kokemuspiiriään ja herättää uinuvissa synapseissa uusia kytkentöjä, saada ihminen rakastamaan maailmaa ja hengittämään elämää. En usko, että kukaan voi olla lukematta Vihan ja katkeruuden esseitä ja jäädä vaille perustavanlaista kosketusta sieluunsa.

Toivottavasti sinun kirjavuotesi, tämä ja tuleva, on ollut ja tulee olemaan loistava!

Mieli lepää Somerolla

 

Mieli lepää Somerolla. Ja missä lepää mieli, lepää loppukroppakin.

Taakse jää Kivi-Helsingin kiireet, kun astuu sisään K-Härkätiehen, ja kerään iloiset nyökkäykset kassahenkilöiltä. Nappaan koriin paikallisia kurkkuja ja tomaatteja, leipäpaketin, Jokioisten munkkeja ja pari olutta. Parkkipaikalla on tilaa, eikä kukaan etsi maanisesti sitä ovea lähinnä olevaa ruutua tai tiuskahtele perheenjäsenilleen. Nostelen ostokset autoon, starttaan. Suuntaan ohi Kuisman ja keilahallin, ohitan Baddingin muistomerkin penkkeineen, kuin tilauksesta radio soittaa Tähdet tähdet. Käännän äänenvoimakkuutta kovemmalle ja pudotan kilolasit otsalta nenävarrelle, hyräilen mukana.

Säästöpankin ja autokioskin kohdalla täytyy vähän hiljentää vauhtia, jos vaikka näkyisi tuttuja, joita moikata. Kotona Helsingissä hoidin pankkiasiat pankissa, jonka nimestä tulee mieleen juuttien maa, ja aina keskeytyi asioiminen sanaan ”valitettavasti”. Valitettavasti sitä, valitettavasti tätä. Somerolla kukaan ei sano ”valitettavasti”, Somerolla sanotaan ”tämä hoituu”. Siksi minulla on nykyään tili Someron Säästöpankissa.

Somerolla ihmiset morjestavat toisiaan, Helsingin viiskulmassa kukaan ei katso toista, eikä kukaan hymyile, edes lapset. Joensuuntien alussa morjestin jo ensimmäistä tuttua, joka Hiacella ajoi vastaan. Se on kiva morjestaa, kun morjestetaan takaisin. Justeeraan autoni parkkiin S-marketin pihalle ja käyn Alkossa ostamassa roséviiniä, saan jälleen loistavaa palvelua ja toivotan hyvät viikonloput. Sitä arvottaa elämäänsä niiden pienien erojen avulla: Helsingissä kun käyt kaupassa, niin palaa hihat – Somerolla sama koitos päättyy suupielten kaareutumiseen ylöspäin.

Köröttelen majapaikkaani ja nostelen ostokset jääkaappiin. Lempiharrastukseni on valokuvaus ja olenkin someronreissuilla bongannut pittoreskin kuvauspaikan Jaatilan läheltä. Tienristeyksen jälkeen on raitin molemmin puolin tilat mihin Hondan saa parkkiin, vissiin tästä ajetaan traktorilla pellolle? Ne ovat minun salaiset parkkipaikkani nyt seuraavan varttitunnin aikana. Kaivelen rauhassa kolmijalan esille, virittelen sen pellolle ja ruuvaan kameran paikoilleen. Sommittelen kuvan kaikessa rauhassa, mittaan valon ja nappaan kuvan. Joku ajaa avolava-autolla ohi, morjestan kuin luonnostaan. Helsingissä ei voi näin tehdä, jos jossain on auton kokoinen paikka ja jätät kärrysi siihen, niin parissa minuutissa on paikalla kokovartalokondoomiasuun pukeutunut äkeä pyöräilijä, joka huutaa keuhkojensa pohjalta naisen sukupuolielintä, videoi sinua ja uhkaa tuhota mielenterveytesi. Somerolla ollaan ihmisiä ihmisille ja ymmärretään ihan ilman viestintää, että jos pitkätukka tahtoo napata pari valokuvaa pelloista, niin maailma ei siihen lopu, että auto on puoliksi maastoparkissa.

Somerolla ymmärretään autojen ja autolla liikkumisen päälle, sen voi päätellä jo katukuvasta, sillä Somerolla on paljon Honda CR-V merkkisiä autoja, se sattuu olemaan maailman parhain auto.

Sellainen paikka on Somero, siellä kelpaa ihmisen olla.

Miksi suomalaiset eivät osaa käydä ruokakaupassa

Heiluriportit ja niiden jälkeen metri puolitoista karsinaa. Siihen se jää. Tuntomerkit: metabolinen oireyhtymä, halvat vaatteet ja suu auki. Se on suomalainen, ja hän on jäänyt miettimään, että missä on ja miksi. Kerrosneliöitä voi olla neljästä sadasta aina 45 tuhanteen, mutta suomalainen jää siihen ahtaimpaan aukkoon arpomaan. Jotkut aloittavat tämän jo kärryparkissa, kärryjä on yhtä tai kahta sorttia, silti niiden ääressä arvotaan, kuin oltaisiin ratkaisemassa Rubikin paskakuutiota. Polettilaite on kuurakettiin verrattava ihme.

Miksi suomalaiset eivät osaa käydä ruokakaupassa?

Jos näille kuhnijoille huomauttaa, että maailmassa on muitakin ihmisiä, alkaa tuhahtelu. Parhaimmillaan on tupeksijan kunniaa loukattu ja äänekäs paheksunta alkaa. Näiden viskoosiaivojen selässä soisi lukevan heidän työpaikkansa yhteystiedot, että voisin mennä sinne käytäville makaamaan tai tunniksi vessaan. Mikäli heillä sattuisi silloin olemaan hoppu, voisin riemukkaasti hihkua ”mihin sitä kiire valmiissa maailmassa?”

Lehmä tekee ihmiselle maitoa, hevonen vetää auraa ja marsu kokeilee ihmisen shampoon, en tiedä omaa rooliani universumissa, mutta tasan varmasti se ei ole Prismassa jonkun turvenuijan selän takana odottelu, sillä välin kun tämä yrittää keksiä kuinka ostoslista taitellaan auki. Tai jos on, niin Jumala on sadisti.

Itsepalvelukassojen piti vapauttaa meidät perusälykkäät, laskutaidottomien analfabeettien ikeestä, mutta toisin kävi. Harva se kerta, kun kirmaan ostoskärryjeni kanssa itsepalvelukassalle, törmään hievahtamattomaan lihamuuriin, joka mongertaa ääneen seinässä olevaa tekstiä ”itse palvelu kassa?” Täpötäydet ostoskärryt tungetaan karsinakujaan, poikittain tietenkin, kuten kaikkialla muuallakin kaupassa. Kärryt asetetaan aina hyllyjen suuntaisesti ja vasta sitten alkaa tuotteiden etsiminen tavalla, joka saa jokaisen sisälukutaitoisen tahtomaan, että se meteoriitti putoaisi taivaalta tasan juuri nyt. Sitten ostetaan se sama tuote, joka ostetaan joka kauppareissulla. Jostain syystä sen etsiminen on aina yhtä vaikeaa.

Nopeudella, jota ei näe kuin katsomalla italialaisia taide-elokuvia hidastettuna, ryhtyy suomalainen siirtämään tuotteita yksi kerrallaan ostoskärryistä lukijan lasersilmän eteen. Nosto, tarkistus, että varmasti oikea tuote on tullut ja vain yhteen kertaan, tuotteen lasku tasolle ja toisto. Pystyn itse vetämään linjastosta läpi 45 tuotetta kuuteenkymmeneen sekuntiin, toiset saavat samassa ajassa kaksi maitoa. Ja joutuvat molemmilla kerroilla etsimään viivakoodin tölkistä, aloittaen pohjasta ja kannesta, joissa se ei ikinä ole.

Parhaimmassa tapauksessa joudut odottamaan vuoroasi niin kauan, että parta on polviin ja kotona eläkepaperit putoavat postiluukusta, kun juntti on saanut kaikki tuotteensa syötettyä, ja sitten kuulet ne sanat, jotka tarkoittavat, että tulet kuolemaan vanhuuteen siellä automarketissa ”jaa mihin mää nää setelit ja koliket sittem laitam?”

Miksi suomalaiset eivät osaa käydä ruokakaupassa?

Ravintola Pelimanni - rehellinen arvostelu

”Hei lähtekää syömään?” kuului kaino pyyntö.

No emmä taida jaksaa, märisin. Mutta päätin lähteä silti. Elämässä pitää olla spontaani ja me nelikymppiset helposti jämähdämme paikoillemme. Kaverin synttärit olivat oiva tekosyy piipahtaa korttelikapakkaan ja autolla meneminen oli täydellinen tekosyy juoda yksi max kaksi. Vaimoni ehdotti, että söisimme samalla niin ei tulisi kiire ainakaan illallisen takia.

Hondan nokka kohti Puistolaa ja ravintola Pelimannia. Vedin auton parkkiin K-marketin taakse ja katsoin hiljaa paikalla olevia hupparihörhöjä. Kaupan vieressä oli pubi joka selkeästi veti puoleensa laitapuolen kulkijoita. Aukion toisella puolella, pienellä kukkulalla, Pantheonin lailla kohosi ravintola Pelimanni. Katsoin mykistyneenä osin metsittynyttä tonttia, terassin kulkuaukon molemmin puolin olevia ”marmorikoristeita” sekä muovisia kukkalaatikoita, jotka olivat osin sulaneet tupakantumppipalon seurauksena. Ovet olivat tuttuja tuhansien suomalaisten pienten kyläkauppojen ovista, metalliraamit ja kahvat joiden mukavastimina kaksi mustaa, läpivärjätystä muovista tehtyä kahvaa. Jäykät saranat ja vielä jäykempi ovipumppu. Tuulikaapissa käyttöä odottavia rosterituhkiksia, matto rullalla sekä narikka, jossa unohtunut työpaikan mainoshuppari. Sisempi ovi oli yhtä lailla jäykkä, mutta sain sen auki yhdellä kädellä.

Astuin suoraan 90-luvulle. Ravintolan sisustus oli mykistävä yhdistelmä lama-ajan Viking Linen yökerhoa ja saman aikakauden ketjuperheravintolaa. Tiilenväristä lattiaklinkkeriä mustuneilla saumoilla, tummalla kirsikalla petsattua puutavaraa, verhoiluissa yötaivaan sinistä veluuria, jossa kryptisisä kanarianlinnunkeltaisia detaljeja. Valomainoksia, joissa ledit sytyttävät dinerin pihalla olevien amerikanrautojen etulyhdyt ja pirtsakoita oluttuopin siluetteja, jotka täyttyivät keltaisista valopisteistä, ja palmupuita. Televisiossa pyörii Ylen ykkönen ilman ääntä ja Sorsakosken Topi laulaa radiossa. Ravintolan yleisilme on kulunut, mutta siisti. Missään ei näy likaa ja lähes puhki-istutuilla jakkaroilla on korkeintaan kuusi seitsemän vuotta vanhat istuintyynyt, jotka harvinaista kyllä, eivät ole puhkikustuja. Paikalla on tusinan verran eläkeläisiä, mahdollisesti taloyhtiön yhtiökokous tai kansakoulun luokkakokous, olutlaseja kohotellaan, nauretaan jollekin vitsille, joku kehaisee purjevenettään. Eläkeläiset hymyilevät minulle, minä hymyilen heille, maailma hymyilee meille kaikille. On perjantai, tilillä on rahaa, kaverillani 40v syntymäpäivät ja minä olen onnistunut poistumaan kotoani.

Astelen tiskille, menyy on harvinaisen siistissä mustassa genuiininnahkaisessa kansiossa. Rätkäytän sen auki ja ryhdyn tekemään analyysiä: leikkeitä, pihviä, pizzaa..perus korttelipubiruokaa. Huokaisen helpotuksesta, listan annokset ovat lähinnä varitaatioita toisistaan – poissa ovat kuubalais-kiinalainen lohipaella, karjalanpaisti spagetilla ja paistetut muikut skottilaisten munien kanssa. Hyvän ravintolan tunnistaa suppeasta listastaan, siten tietää, ettei safka makaa kuukausia kylmiössä tai pakastimessa ja päädy asiakkaan lautaselle mikron kautta. Meinaan kuitenkin lentää perseelleni: annokset ovat järjettömän halpoja: wieninleike kympin ja aurajuustopihvi 13 eurodollarssia. Olen varma, että maksun hetkellä hintoihin voi laittaa nelisen euroa lisää ja sitten pahoitellaan, kun printteri ei toimi niin listassa on vanhat hinnat. Tilaan wieninleikkeen ranskalaisilla, päivänsankari samaten ja vaimoni aurajuustopihvin valkosipuliperunoilla. Lisäksi joka iikalle pitkä keppana. Lataan firman kortin tiskiin, nyt ei säästellä kun toimitusjohtaja on liikenteessä. Laskun loppusumma on vain 57€, eli kutakuinkin sama mitä maksaa kaksi paprikaa ja litra maitoa K-Marketissa tai kaksi hampurilaista missä tahansa streetfood-estetiikkaa vaalivassa bögömestassa.

Aterimet saa tiskiltä, joten ne ja oluet kourissa menemme paikoillemme. Tutkin ravintolaa tarkemmin, atmosfääri uhkuu kiireettömyyttä ja kulahtanut interiööri menee jo niin vahvasti campin puolelle, että kokonaisuus on loistava. Toivottavasti omistaja ei ikinä remppaa tätä! Keskustelemme hetken Ruotsin Riksbankenkin suorittamasta ohjauskoron nostosta ja sen vaikutusta kotimaan markkinoihin, olut ehtii vajua kolmella huikalle noin 2/3 tilavuudestaan kun alamme kuulla keittiöstä ääniä, jotka sulattavat ainakin minun hellamustan entisen ravintolakokin sydämen. Keittiössä nimittäin nuijitaan leikkeitämme! Niin monta kertaa olen saanut Saarioisen pakastimeen tapetun valmiiksi paneroidun possun ulkofileeleikkeen syötäväkseni, että saan nykyään näppyjä hanuriini pelkästään sen hajusta. Mutta nyt!  PAM PAM PAM joku JUMALAUTA TEKEE MEILLE RUOKAA EIKÄ VAIN LÄMMITÄ SITÄ. Oloni on lämmin ja pörröinen, aivan kuin olisin äitini keittiössä. Spekuloimme vielä tovin päivän polttavia puheenaiheita, kunnes henkilökunnan edustaja tuo annokset pöytään ja hieman huonolla suomella tiedustelee, mitä tuli kenellekin. Saan lautasen eteeni ja pidän näkemästäni. Leike ei ole suomalaisten tosiäjjä-mentaliteetin mukaan norsunkorvan kokoinen vaan pikemminkin sopusuhtainen, ranskanpottuja ei ole lumilapiollista vaan kohtuullinen määrä. Kuriositeettisalaatti piilottelee leikkeennurkan alla kuin häveten olemassaoloaan, ja anjovis sekä kaprikset ovat pienessä lasikulhossa leikkeen päällä; erittäin arvostettava juttu sillä jostain syystä kaikki eivät halua sillinriepaletta (olkoonkin, että se on maustettua ja värjättyä kilohailia) leikkeeseensä, vaikka se siihen kuuluukin. Kippaan sillisuikerot ja kapriset leikkeen niskaan ja tiristän sitruunalohkosta (joka on oikeaoppisesti leikattu siten, että viipale on businesspäästä viilletty auki) mehua leikkeen leivitykseen.

 

Pelimannin wieninleike

 

Veitsi leikkaa possunleikettä kuin ajatus, leivitys on ohut, rapeahko ja erittäin rasvainen. Tempaisen haarukansyrjällä vielä anjovista samaan suupalaan ja nostan haarukan suuhuni. Kieleni tunnustelee rasvaa tihkuvaa leivitystä ja puraisen kaiken läpi. Maku joka täyttää suuni, sitä voi kuvailla vain yhdellä sanalla: herkullinen. Tämä ei ole maailman parhain wieninleike, mutta se on helvetin hyvä. Seuraavaksi keihästän parit ranskanpotut haarukkaan ja dippaan ne ketsuppiin. Selkeästi pakastekamaa, mutta ravintolan frittiöljy on ensiluokkaista, maussa eivät kummittele lastenannosten nakit ja lihapullat. Potut eivät myöskään ole överisuolattuja, mistä iso plussa. Popsin vuorosuupaloin ihanaa wieninleikettä ja ranskalaisia. Olen kerrankin hiljaa. Ruoka on herkullista. Se on ihanaa. Muu seurue keskittyy myöskin syömiseen, hetken aikaa pöydästä ei kuulu kuin hiljaista puputusta ja hyväksyviä murahduksia. Leikkeen alta paljastuu ehta 1990-luvun suomiravintolasalaatti; pilkottua jääsalaattia, kurkkua ja tomaattia, niskassa oranssihtava öljyinen kastike. Olen herkistynyt, minä, iso mies, makustelen vielä yhden siron suupalan orgastisen rasvaista wieninleikettä ja isken sitten haarukan salaattiin, saaden jokaista komponenttia piikkeihin ja vien sen suuhuni. Takahampaissani on vielä leikettä ja puolikas ranskalainen, nyt maistan tuoreen salaatin ja jonkin lapsuudesta tutun maun. Se on Thousand island -kastike. Radiosta kuuluu Kari Tapio ja minä itken hiljaa paikallani onnesta, ihana leike, mahtava lisäkesalaatti.

Pelimanni ja wieninleike 5/5